Kirjailijoita on ainakin pienen otannan perusteella kahdenlaisia: niitä jotka keksivät ensin nimen ja sitten kirjoittavat tarinan nimen ympärille, ja niitä jotka kirjoittavat ensin ja keksivät sitten tarinalle sopivan nimen. Jostakin syystä kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään, ja välillä nimenantaminen on työn ja tuskan takana.

Novellille tai kirjalle voi antaa työnimen, mutta työnimi jää harvoin siksi lopulliseksi. Kun tarina on saavuttanut tolkullisen kaarensa, se vaatimalla vaatii itselleen oikealta kuulostavan nimen. Joskus nimi löytyy yksittäisestä lauseesta, kirjassa olevan henkilöhahmon suusta tulleesta heitosta, joskus teema puhuttelee niin vahvasti, että se etsityy osaksi nimeä. Hyvä teoksen nimi on samaan aikaan houkutteleva, kohderyhmään vetoava, tarinan sisältöä kuvaava, mutta se ei saa kuitenkaan spoilata tarinaa! Eikä se saisi olla itsestäänselvyys, sisältää kuluneita klisesanoja tai toisiinsa huonosti istuvia äänteitä.

Mutta teoksen nimi ei välttämättä muodostu helpolla kummassakaan tapauksessa. Usein se on toistuvaa sanojen paperille kirjaamista, ja yhteiskirjojen tapauksessa sanaparien ja yhdistelmien pyörittelyä, heittelyä, muokkaamista ja jälleen uusien sanojen keksimistä. Satoja ja satoja ehdotuksia, kunnes joku alkaa puhutella niin että sen uskaltaa laittaa käsikirjoituksen kanteen tarkasteltavaksi – ja usein hylättäväksi. Kunnes taas keksii paremman ehdokkaan, ja jälleen paremman.

Teokselle annettava nimi on oleellinen asia, mutta yhtä lailla myös henkilöiden nimet merkitsevät. Jokainen tarina muovautuu henkilöhahmojen näköiseksi. Villen tarina on eri näköinen kuin Markuksen, ja kyse on puhtaasti kirjoittaja omista subjektiivisista fiiliksistä (Villen tarina on humoristinen ja Markuksen kaihoisa, näin lonkalta, minun mielestäni). Joskus nimet ovat valmiina tarinan alkumetreillä, joskus on etsittävä jokin erikoinen sana, ehkä kokonaan toisesta kulttuurista peräisin oleva nimi. Olen ottanut tavakseni googlaamisen, netistä löytyy useita erilaisia nimipalveluita, eri kansoille ja kansakunnille, on historiallisiakin nimistöjä. Suomenkielisiä  varten kalenteri on hyvä apuväline, ja lisäksi olen ostanut suuren etunimikirjan, josta voin tarkastella etunimiä myös niiden merkitysten kautta.

Nimien on toki oltava ajankuvaltaan oikeassa paikassa, ja jos jokin nimi on sijoitettava oikealla vuosikymmenelle, niin Suomen oloissa sen voi tehdä esimerkiksi väestörekisterikeskuksen nimipalvelun kautta. Joskus oikealta kuulostava sana saattaa löytyä jostakin toisesta kirjasta, kaunokirjallisena viitteenä, vinkkinä tai kunnianosoituksena.

Sanotaan, ettei nimi miestä pahenna, mutta kirjoittaessa se kyllä taitaa pahentaa, ainakin minulle. Koko teksti voi mennä tukkoon, jos annan päähenkilölle väärän nimen. Joskus jopa tuntuu, että oikeilla nimivalinnoilla saa ajettua tarinan sellaisiin tuntemuksiin, joihin sen kulloinkin haluaa suunnata. Oikein nimetty päähenkilö alkaa elää omaa elämäänsä, väärin nimetty aiheuttaa vain sen, että teksti jää jumiin ja unohtuu pöytälaatikkoon.