Tässä lista niistä viime vuonna ilmestyneistä kirjoista, jotka ovat jääneet parhaiten mieleeni. Kaikki listalla olevista kirjoista eivät välttämättä ole minusta erityisen hyviä. Osa on jättänyt muistijäljen muunlaisista syistä.
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Otava)
Tämän muistan takuulla vuosikymmenien päästäkin lukeneeni. Hyvä romaani, jota oli ilo lukea.
Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia (WSOY)
Luin Lundánien kirjan oikeastaan yhdeltä istumalta. Se kosketti, koska se oli totta., ei siksi, että se olisi ollut mikään romaanitaiteen mestariteos.
Péter Nádas: Muistelmien kirja 1 ja 2 (Tammi)
Toisen osan loppu antoi Muistelmien kirjalle aivan uudenlaisen ulottuvuuden, mutta kokonaisuudessaan urakka oli turhan iso lukunautintoon nähden. Nádasista ei tämän perusteella tullut sellaista kirjailijaa, jolta haluaisin ehdottomasti lukea lisää.
Seita Parkkola: Viima (WSOY)
Lasten- ja nuortenkirjavuoden ainoa teos, jonka osasin ennustaa päätyvän Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Viimasta olisi tullut lempikirjani 10-vuotiaana, ja olin silloin varsin vaativa lukija.
Riikka Pulkkinen: Raja (Gummerus)
Pulkkisen Raja ei ehkä ollut vuoden paras esikoinen, mutta se on silti jäänyt mieleeni parhaiten. Kielen kökköyksistä huolimatta Raja on kiinnostava lukuromaani.
Kari Hotakainen: Huolimattomat (WSOY)
Hemmetin hyvää Hotakaista.
Hannu Raittila: Kirjailijaelämää (WSOY)
Sisältää paljon sellaisia pohdintoja, jotka tulevat vääjäämättä kirjailijan elämässä vastaan.
Robert Löhr: Shakkiautomaatti (WSOY)
Luin tämän erittäin kiinnostavan kirjan pääosin Ateenassa, joten matka ja romaani tulevat varmaan liittymään muistoissani yhteen.
Torgny Lindgren: Dorén Raamattu (Tammi)
Päätin, että tältä kirjailijalta pitää lukea muutkin teokset.
Riitta Jalonen ja Kristiina Louhi: Revontulilumi (Tammi)
Hienon trilogian hieno päätösosa.
Jari Tervo: Ohrana (WSOY)
Ensimmäinen romaani, jonka olen Tervolta lukenut. Vaikka kielen ja juonen kiepautukset välillä häiritsivätkin, oli lukukokemus kuitenkin hyvä.
Juha Seppälä: Ei kenenkään maa (WSOY)
Tämä puolestaan oli ensimmäinen Seppälältä lukemani kirja. Vaikuttava kuvaus kuolemasta, joka on yhtä vääjäämätön kuin elämä.
7 comments
Comments feed for this article
tammikuu 14, 2007 at 6:00 pm
Anne
Näistä suurin osa oli sellaisia, etten ollut lukenut. Aika on hupsahtanut muiden kirjojen parissa… Seppälän kirjat olen yleensä tarkkaan lukenut, pitänyt.
Reko ja Tiina Lundánin kirja oli sikäli erikoinen lukukokemus, että sain sen käsiini ennen kuin olin lukenut Hesarin artikkelin. Hypistelin kirjaa ja ihmettelin, mistä on kyse: kannessa Tiinan ja Rekon kuvat, silti takakannessa puhutaan eri nimisistä henkilöistä, ja sisäsivuilla lukee romaani. Hesarin artikkelin jälkeen totuus jysähti sitten kaikessa synkkyydessään.
Kirja oli erittäin koskettava, ja täytyy myöntää, että sen tosiasioihin perustuminen teki siitä vielä rankemman kuin mitä se muuten oli. Hassua sinänsä, sillä hyvä kirja on hyvä vaikka se ei olisikaan faktaa. Näköjään lukija tarvitsee, tai siis ainakin minä, joskus jotakin sellaista jonka tietää olevan totta.
Raittilan kirjaa katselin taas hyvin kursorisesti, sieltä täältä näykkien, eikä se kolahtanut. Mitä luultavimmin siksi, että olen kirjailijana niin erilaisessa tilanteessa. Tavallisen pienien painosmäärien kanssa kitkuttelevan, päivätyötä muualla tekevän kirjoittajan näkökulmasta Finlandia-voittajan huolet kriitikoista ja kirjamyynnistä ja menestyksestä ovat kaukaista maailmaa. Toki lukijat taatusti ovat kenelle tahansa kirjoittajalle aina jollakin tasolla olemassa ja tärkeitä, mutta silti en ainakaan kokenut samaistuvani kirjasta katsomiini kohtiin (siis en lukenut sanasta sanaan). Erityisesti kun omassa elämässäni haluaisin parhaani mukaan välttää valittamista - jos on päässyt siihen harvojen ja valitujen joukkoon, jonka tekstejä julkaistaan, ei ainakaan sen puoleen tunnu kovin oikeutetulta valittaa jos kirjat eivät ole kaikkien huulilla tai valtakunnan ostetuimpien joukossa.
Mutta pulmansa kullakin.
tammikuu 14, 2007 at 6:37 pm
Anneli
Hei! Olisi kiva tietää, kuka alkuperäisen listan teki!
Raittilan luin yhdeltä istumalta. Tuli kovasti mieleen Dostojevskin puolison Anna Dostojevskajan viehko muistelmateos. Ihan samalla lailla runsaat toista sataa vuotta sitten kirjailija nyhti ruplan sieltä ja toisen täältä ja pakkoraossa oltiin koko ajan.
tammikuu 17, 2007 at 12:58 pm
Karo Hämäläinen
Jos itse laatisin listan vastaavilla perustein, sille epäilemättä tulisi useita samoja kirjoja kuin Salla listalle. Vaan en laadi. Kommentoin Sallan valintoja.
> Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Otava)
Juu, ilman muuta jää mieleen viime vuodesta. Hyvä kirja, vaikka kovin pessimistinen.
> Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia (WSOY)
Minäkin luin yhdeltä makuulta. Romaaniteknisesti keskeneräinen. Miksi aiheesta piti tehdä romaani? Bergmanien kirja Kolme päiväkirjaa, joka kertoo Ingmar Bergmanin Ingrid-vaimon viimeisistä kuukausista, kosketti minua enemmän kuin Lundánien kirja, vaikka Lundánien kirjan miespäähenkilöön onkin ainakin teoriassa helpompi samaistua.
> Seita Parkkola: Viima (WSOY)
Klassikkoainesta.
> Riikka Pulkkinen: Raja (Gummerus)
Mediatapaus.
> Kari Hotakainen: Huolimattomat (WSOY)
Klassikossa oli ehkä enemmän uutuudenviehätystä, mutta kokonaisuutena Hotakaisen hallituin teos.
> Hannu Raittila: Kirjailijaelämää (WSOY)
Mediatapaus, josta puhuttiin, missä kaksi kirjallisuusalan ihmistä ikinä kohtasivatkin. Sopii muuten lukea rinnan Varpion Väinö Linna -elämäkerran kanssa.
> Robert Löhr: Shakkiautomaatti (WSOY)
Tällaisia kirjoja lukisi mielellään enemmän.
> Juha Seppälä: Ei kenenkään maa (WSOY)
Minusta ei parasta Seppälää, monen mielestä oli. Ei jää mieleen tästä vuodesta niin kuin Routavuosi jäi keväästä 2004.
tammikuu 17, 2007 at 1:27 pm
Terhi
Mainituista teoksista olen lukenut Westön, Lundanien ja Pulkkisen kirjat.
Viime vuonna ehdottomasti paras lukemani romaani oli Christian Jungersenin Poikkeus säännöstä. Kirja sijoittuu Tanskan kansanmurhien tutkimuskeskukseen ja kertoo hyytävästi ja taitavasti neljän naisen työyhteisöstä - ja työpaikkakiusaamisesta.
Suosittelen!
Tänä vuonna yritän lukea enemmän käännöskirjallisuutta, tietokirjoja ja runoja. Nämä lajityypit jäivät viime vuoden lukulistalla katveeseen. Lasten- ja nuortenkirjoja, kotimaista proosaa ja dekkareita tuli sen sijaan ahmittua.
tammikuu 21, 2007 at 1:51 pm
anuh
Mä olen lukenut (taas) tosi vähän kuluneen vuoden aikana, kotimaisista “The” kirjoista en yhtäkään. Mutta kolmen listan saan kyllä helposti kasaan, näillä ei ole mitään paremmuusjärjestystä:
Minttu Hapuli: Selibaattipäiväkirjat
Mintun blogeista kirjaksi koottuja ajatuksia parisuhteesta, kipakasti ja toisinaan kärjistäen. Tämä on oikea terveen järjen opas, joka pitäisi sisällyttää yläasteen opetusohjelmaan
Anne Leinonen: Valkeita lankoja
Massiivisen hyviä spefi-novelleja, jotka on hämmästyttävän erilaisia keskenään. Tietynlainen luontomystiikka jäi kuitenkin kokonaisuudesta päällimmäisenä mieleen. “Toisinkainen”-novelli toi mieleen hieman Philip K. Dickin, erittäin myönteisellä tavalla. Se oli mun mielestä kokoelman paras novelli, jäi mietityttämään pitkäksi aikaa.
Lionel Shriver: Poikani Kevin
Kauhistuttava tarina äidin syyllisyyden tunteista, kun lapsesta kasvaa tunnehäiriöinen koulutappaja. Äiti kirjoittaa miehelleen kirjeitä, joissa hän käy kipeästi läpi tapahtumia alusta asti. Tarina on ahdistavaa luettavaa, kun tapahtumat eskaloituvat kohti kohtalokasta päivää. Lopussa lukijaa odottaa vielä yksi suuri yllätys.
Jostain syystä Shriveriä on reposteltu siitä, että hänellä itsellään ei ole lapsia, ja kirjoittaa silti tällaisen kirjan. Olisi hauska tietää olisiko lapsettomuus nostettu esiin, jos kirjailija olisi ollut mies? Pitääkö dekkarikirjailijan olla murhaaja, ennen kuin hän voi kirjoittaa murhamysteerin?
tammikuu 21, 2007 at 3:02 pm
Ninni
Karo Hämäläinen kommentoi, että Riikka Pulkkisen kirja oli mediatapaus. Kai kirjassa jotakin sisältökin on? Pulkkinen kirjoittaa mm. koulusta, jossa opettaja on kiinnostunut oppilaastaan väärällä tavalla. Näitä kouluja on Suomi täynnä, mutta miten siihen suhtautuu seksualisoitunut yhteiskunta. Entäpä sitten alzheimerin tautia sairastavan puolison elämä miehensä kanssa ja ilman miestä. Kyllä se melko koskettavaa tekstiä on.
tammikuu 22, 2007 at 1:01 pm
Karo Hämäläinen
Ninni kysyy, kysymyksensä kai minulle suunnaten: “kai kirjassa jotakin sisältökin on?”
Sallan listaa kommentoidessani tarkoituksenani ei suinkaan ollut kirjoittaa tyhjentäviä luonnehdintoja mainituista teoksista. Ikävää, että tällainen vaikutelma on päässyt syntymään.
Rajasta kirjoittamani sanan mittainen kommentti ei sisällä teoksen laatua käsittelevää kannanottoa.
Kirjassa on sisältö.