Olen maanpaossa mutta en tietenkään elä eriössä: on minulla täällä pari kaveria ja internet. Silti en tunne olevani yhtä vahvasti osa ympäröivää yhteiskuntaa, kuin mitä kotimaassa tunsin. Etäiset asiat eivät kiinnosta, en juurikaan osallistu ajankohtaisiin keskusteluihin ja niin edelleen.
Olen havainnut tällä hiljaiselolla olevan ainakin kaksi vaikutusta luovaan työskentelyyn.
Ensimmäinen on myönteinen: Tuntuu, kuin ajattelisin nyt entistä omaperäisemmin ja itsenäisemmin. Ajatukseni eivät ole enää yhtä voimakkaasti toisten vaikutuksille alttiita. Ne eivät ole juuri niitä ajatuksia, joita kaikki muutkin samaan aikaan kaikkialla ajattelevat. Matti Nykäsestä en tiedä mitään.
Toinen on kielteinen: Vieraiden vaikutteiden vähentyessä ovat myös inspiraation lähteet vähentyneet. Minulla on pariin seuraavaan ”oikeaan” kirjaan ideat mielessäni, mutta entä sitten? Aivan kuin kiertäisin hyvin pientä kehää, jonka sisäpuoli olisi ammentumassa tyhjiin. Mitä, jos minulta loppuu merkityksellinen sanottava? Ja mitä, jos tämä ehtymisen tunne johtuukin jostain, mitä paluumuutto ei enää korjaa?
5 comments
Comments feed for this article
tammikuu 29, 2007 at 9:34 am
Kirsti
Minä olen ajatellut vähän samaa siinä mielessä, että välillä mietin pitäisikö hankkia itselle työpaikka ja muu oikea ihmisten elämä. Olen nyt toistakymmentä vuotta hissutellut kotona. Työssäkäyvät ystävät, jotka kertovat työpaikkojensa ongelmista ja hankalista ihmissuhteista ovatkin kullanarvoisia, mutta silti koen potevani jonkinlaista verenvähyyttä joka johtuu liian hatarasta kontaktista tavallisten ihmisten tavalliseen todellisuuteen. Vaikka olenhan minä tietysti tavallinen ihminen, mutta siis…
tammikuu 29, 2007 at 10:00 am
Anne
Olen miettinyt sitäkin, missä menee luovuuden vahva verisuoni ja missä taasen hiipuva sivupuro. Me grafomaanikot olemme vielä “uran” alussa, mutta eihän sitä koskaan tiedä, milloin käy niin, että kokeekin olevansa ehtynyt lähde. En usko, että luovan ihmisen sanottava loppuu noin vain, mutta se sanoma tai tarve toteuttaa itseään voi purkautua jollakin muulla tavalla kuin luovan kirjoittamisen kautta. Polkuja on niin paljon ja kirjoittamiseen liittyviin lieveilmiöihin voi turhautua. Kirjan tekeminen voi tuntua yhden ja saman kehän kiertämiseltä, jos siihen ei keksi uusia lähestymistapoja (ajatelkaa, 40 vuotta sitä että joka vuosi tiettyyn aikaan vuodesta kirjoittaa ja pitää pienen kesäloman… sehän alkaa kuulostaa tylsältä, suorittamiselta)
Minulla työelämä ja kaikenmoiseen toimintaan osallistuminen on virikkeiden hankkimista. Ehkä pelkään, että kotiin jäämällä sanottava rummuttaa tyhjässä pääkopassa, eikä edes halua etsiä itselleen purkautumisuomaa.
Kotiinpaluu on varmaan sama aina, vaikka olisi ollut poissa viikon tai vuoden: hetki menee kun säätää itsensä kotimaan taajuudelle.
tammikuu 29, 2007 at 11:19 am
Jukka
Tuota työelämään osallistumista minäkin olen vakavasti harkinnut. Varmaan jotain opettajien sijaisuuksia rupeankin tekemään, mutta kokopäiväiseen työhön minusta tuskin enää on.
tammikuu 29, 2007 at 5:30 pm
anuh
laajis kirjoitti:
“Mitä, jos minulta loppuu merkityksellinen sanottava? Ja mitä, jos tämä ehtymisen tunne johtuukin jostain, mitä paluumuutto ei enää korjaa?”
Tää on varmaan yleinen pelko semmoisina hetkinä, kun kirjoittaminen syystä tai toisesta ei oikein etene. Tuttua täälläkin - vaikka mulla ei varsinaisia blokkeja ole kirjojen kanssa ollut, niin nyt on sellainen tilanne ollut jonkin aikaa, että kässäri ei vaan etene. Ei vaan maistu.
Mullakin se liittyy tietyllä tavalla yksinäisyyteen, toisin sanoen sen puutteeseen. Viime kesänä en päässyt tavalliseen tapaan mökille “erakoitumaan”, ja vaikka toimittajan pesti aikakauslehdessä oli mahtavan antoisa, se oli työnä niin sosiaalinen että se myös tietyllä tavalla uuvutti.
Syksyn mittaan sain käsikirjoitusta alulle, mutta nyt se on jumahtanut täysin - freeksi siirtyminen vie sekin energiaa, kun pitää tyrkyttää itseään, luoda suhteita ja tietenkin tehdä kaikki työt mitä saa haalittua.
Muutaman sekunnin mä olin paniikissa, kun tajusin etten ole kirjoittanut riviäkään varmaan kuukauteen. Sitten ajattelin että höh, no sittenpä en kirjoita. Pidän (ehkä jopa ansaittua) taukoa jokusen kuukauden, kunnon lomaa sillä tavoin, että vaikka kuinka tekisi mieli kirjoittaa kirjaa niin EN PIRU VIE KIRJOITA
Tietysti välillä tulee kamala tunne, että entäs jos ei huvita sitten parin kuukauden päästäkään? Mutta täytyy vaan suhtautua siten, että eipä voi mitään. Siinä ei ole järjen hituakaan, että yrittää väkisin kirjoittaa.
Sitten vaan odotellaan, koska taas kirjoittaminen alkaa sujua, ja jos siihen menee loppuelämä, niin joudun pärjäämään 10 julkaistulla kirjalla… Mikään pakkohan ei kenenkään ole olla kirjailija
helmikuu 4, 2007 at 2:48 pm
anuh
Hmm, uudelleen lukaistuna tuo mun lätinä kuulostaa liiankin tutulta, ilmeisesti multa on kysytty syksyn mittaan vähän liian monta kertaa “Oletko kirjoittamassa uutta kirjaa?” johon olen tuntenut tarvetta seli-seli-selitellä.
Pointti tuossa horinassa kai yritti olla se, että minä kyllä tunnistan tuon yksinolon hyödyllisyyden luovuudelle.
Sori jos olen grafomaniassa(kin) toistellut itseäni!
Mutta päivitystä tilanteeseen. Pakkoloma käsikirjoituksesta tosiaan tepsii! Suorastaan hingun hetkittäin jatkamaan tarinaa, mutta sinnikkäästi olen vielä kyennyt pidättäytymään…