Kirjaan on ihana jäädä koukkuun, ja parhaita kirjoja siihen ovat sellaiset tarinat, joissa on jokin kätketty mysteeri, salaperäinen suurempi kuvio johon vihjataan siellä täällä paljastamatta kuitenkaan pieniä palasia enempää. Kiusoittelevia pikku yksityiskohtia, viittauksia, yhteensattumia ja odottamatta yhteen punoutuvia tapahtumia sirotellaan pitkin matkaa. Lukijan suu vettyy koko ajan pahemmin, työt ja syöminen ja nukkuminen sekä muut maalliset pikkuseikat unohtuvat kun täytyy lukea vielä yksi sivu.

Tällainen tarina edellyttää, että siinä on jokin yliluonnollinen ulottuvuus, oli se magiaa, henkimaailman asioita tai niin mielikuvituksellista teknologiaa että se hipoo meidän todellisuudestamme katsoen yliluonnollista. Tietysti kaikissa tarinoissa on juoni ja loppuratkaisu, mutta esimerkiksi Bridget Jones -tyyppisissä kirjoissa - jotka sinänsä ovat ihan viihdyttäviä - tietää jo ensimmäiseltä sivulta ratkaisun olevan hyvin todennäköisesti A tai mahdollisesti B. Todella outoja, odottamattomia käänteitä on turha odottaa, eivätkä ne sopisikaan tällaiseen kirjaan. Ihanan mystisissä kirjoissa loppuratkaisu voi olla C, D tai vaikka X,Y tai Å. Ja luultavasti se on jotain, mitä lukija ei kykene lainkaan kuvittelemaan.

Fantasia-, scifi- tai kauhukirja ei tietenkään automaattisesti tarjoa tällaista aivojakutkuttavaa mysteeriä. Esimerkiksi yksi lemppareistani, Taru sormusten herrasta, esittelee lähtöasetelmat ja tavoitteen melko nopeasti. Keski-Maassa voi vastaan tulla mitä ihmeellisyyksiä tahansa, mutta koska lopputavoite on tiedossa, lukija tietää jo että ratkaisu on taas se hyvin todennäköinen A, vaikka sitten miten täpärästi tahansa.

Kun taas… Aah, Stephen Kingin kirjat, joita nuorempana ahmin kilomitalla. Kaikki alkaa näennäisen arkisesti, sitten kuvaan tulee jotain ihan vähän outoa, joka pahenee ja kasvaa. Esimerkiksi Kolkuttajien päähenkilön hidas muodonmuutos, siinä oli todellinen “page-turner” kuten jenkkilässä sanottaisiin.

Scifi-puolella taas yliluonnolliselta haiskahtava mysteeri voi kantaa kokonaista mammuttisarjaa. Dan Simmonsin Hyperion on taidokas ja mielenkiintoinen kuvaus tulevaisuuden korkean teknologian maailmasta, mutta ilman Lepinkäisen kummajaismaista varjoa kaiken taustalla en olisi ehkä lukenut sitä niin suurella kiihkolla.

Kotimaisista kirjoista loistava esimerkki mysteerikoukusta on Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani Lumikko ja yhdeksän muuta, jonka luin muutamassa illassa (ja yössä, kun en malttanut nukkua). Mieleni askarteli kirjan salaperäisissä tapahtumissa silloinkin, kun en ollut kirjan ääressä.

Historialliset kuvaukset, elämäkerrat, dekkarit ja seikkailukirjat ovat kaikki hyviä ja lukemisen arvoisia, mutta nämä superkoukuttajat ovat parhaimmillaan kaikkein intensiivisimpiä lukukokemuksia. Ainoa huono puoli niissä lienee väkisin päähän tunkeva ajatus: “Miksen minä kirjoittanut tätä?!”