Olen ryhtynyt järjestelmälliseksi. En enää kerää tarpeettomia tekstiliuskoja pölyttämään nurkkia vaan tuhoan ne oitis. Koneeltani deletoin turhat tiedostot, joita en enää arvele tarvitsevani. Vanhat versiot teksteistä hävitän bittiavaruuteen ja vain viimeisimmät jätän talteen. Tyhjennän sähköpostini sadoista viesteistä ja säilytän vain ne muutamat, kaikkein tärkeimmät viestit. Kirjat laitan hyllyyn siistiin järjestykseen – saman kirjailijan kirjat vierekkäin, omaa esteettistä värisilmää käyttäen. Tärkeimmät opukset kuten synonyymisanakirjat laitan työpöydän käden ulottuville, ettei niitä tarvitse kaivaa hyllyjen kätköistä. Within Temptationin ja Guillemotsin inspiroivat levyt joita tällä hetkellä kuuntelen kirjoittaessani, ovat työpöytäni vasemmassa hyllyssä. Siitä CD:t ovat otettavissa kuin asevarusteet sotaan lähdettäessä, rytmittämään ja soinnuttamaan kirjoittamisen tahtia.

Olen jonkun lehtitilauksen myötä saanut itselleni puisen lukutelineen. Se on nyt työpöydälläni, jotta voin laittaa korjausmerkityt liuskat esiin kuin soittaja, joka latoo soitettavat sävelensä nuottitelineeseen. Lipastoon olen laittanut loogisessa järjestyksessä kirjekuoret, printtipaperit, muistikirjat ja luonnosvihot. Mustalla tussilla rustaan muistitauluuni post-lappuja, jonne listaan tekemättömät työt ja niiden deadlinet.   

Huoh – todellisuudessa olen toteuttanut näistä yllämainituista kohdista vain osan, siivous on ikuinen projekti ja jää kirjoitustöiden jalkoihin. Kuluva vuosi on mennyt tulevan yhteisromaanin editoimiseen. Ei siinä jouda sivuilleen vilkaisemaan, minne pöly kasaantuu, mikä kirja seuraavaksi tippuu ylitsepursuavan sekaisesta kirjahyllyköstä. Ei ehdi katsoa pysyykö metrin korkuinen CD-vuori pystyssä vai kaatuuko se ja viekö monitorin mukanaan lattialle. Tärkeintä on, että tekstistä on imuroitu asia- ja lyöntivirheet, että se on pöllytetty kustannustoimittajalla ja luottolukijoilla, ja että kun se on valmis, tekstistä voi haistaa puhtaan, tuoreen painomusteen tuoksun. Sitten joutaa taas jatkamaan työhuoneen entrausta, kunnes seuraava teksti imee ahnaasti mukaansa kuin tehoimurin suulake.

Jos työhuoneeni olisi vimpan päälle siisti ja järjestelmällinen, tuskin olisin siellä töitä tehnyt. Pienessä kaaoksessa tunnen olevani enemmän elossa. Missäs se liuska olikaan, entäs se muistivihko, entäs se kirja tai se post-lappu, jossa oli se yksi idea… Tämän ajatusmantran keskellä syntyy valmista tekstiä.