Kirjailijan tehtävä on laittaa kirjaimia järjestykseen parhaalla mahdollisella tavalla, jotta lukija voi nauttia sujuvasta tarinasta. Jo kouluaikoina huomasin, että niin sanottu tekstin taju on lähes vaistonvarainen juttu. Muutamilla ysin keskiarvon oppilailla oli kova preppaaminen ennen äidinkielen yo-kirjoituksia, ja siitä huolimatta meinasi ällä jäädä saamatta. Minulla oli laiskuuden takia tiedot paikoitellen vähän hataria, mutta paikkasin sen kirjoittamalla näyttävää krumeluuritekstiä ei-oikein-mistään 
Mistä se taju sitten tulee? En yritäkään väittää, että mä nyt oon vaan niin hitsin hyvä ja toiset vaan ei osaa. Pikemminkin uskon että se on vähän kuten monet muutkin taidot - osittain opittua, osittain kiinnostusta kyseiseen asiaan ja osittain geneettistä. Aivoissa on kielellisiin taitoihin erikoistuneita alueita, eikä ole mitään syytä miksei niillä alueilla olisi yksilöllisiä eroja, ihan kuten ihmisten fysiologiassa muutenkin.
No mutta, kirjaimet ovat siis kohdallaan. Jotkut asiantuntijat väittävät, että ei ole olemassa sellaisia asioita kuin kielipää tai matikkapää, mutta itse olen eri mieltä. Ehkä aivojeni tekstinkäsittelyosa on sen verran turvonnut (hehe) että numeroita käsittelevälle osalle on jäänyt vähemmän tilaa. Joka tapauksessa numerot ovat aina tuottaneet minulle vaikeuksia.
Aloitin yläasteella pitkän matematiikan, eli kiinnostustakin riitti, mutta vähitellen luisuin lyhyelle ja lopulta selvitin senkin vain opettajan armosta. Olin kyllä lukiossa kova lintsaamaan, mutta tämä laskenta-alamäki alkoi jo sitä ennen. Ja minä yritin! Istuin tukiopetustunnilla, ja opettaja yritti selittää, että “Opettele vain se kaava ulkoa ja sovella sitä kokeessa.”
Ei auttanut. Jos sain tarpeeksi aikaa ymmärtää kaavan, se toimi virheettömästi. Mutta jos sinne piti vain lätkiä numerot ja käyttää kaavaa kuin jotain työkalua, ymmärtämättä sen syvempää tarkoitusta, menin aivan täysin totaalisen sekaisin. Ja opetus eteni sellaista vauhtia, etten ehtinyt ymmärtää läheskään kaikkea edes tukiopetuksen avulla.
En ole koskaan oppinut ymmärtämään numeroita. Tiedän, että ne voivat “puhua” aivan kuten kirjaimetkin, mutta aivoni eivät osaa avata koodia. Jos jostain syystä pitää esimerkiksi kirjoittaa kännykän muistista puhelinnumero paperilapulle, joudun katsomaan joka numeron yksitellen. Laskujen viitenumeroryppäät ovat painajaisia, ja usein mutisen niitä ääneen näpytellessäni niitä koneelle. Toivon aina ettei laskuttajalla olisi Sampo-pankin tiliä, niissä kun on yleensä kolme nollaa peräkkäin. Silmäni eivät hahmota, onko nollia kolme vai viisi, ja vaikka tiedän että niitä on kolme, minun täytyy peittää ne ja tuoda esiin yksi kerrallaan varmistuakseni asiasta.
Lieneekö kovinkin yleistä, että kirjainten ystävillä on ongelmia numeroiden kanssa? Voisinko vielä oppia pitkää matematiikkaa?
13 comments
Comments feed for this article
toukokuu 27, 2007 at 11:31 am
jukka
Voisit – vastauksena tuohon viimeiseen kysymykseen. Sen perusteella, mitä ymmärtämisestä ja kaavojen työkalukäytöstä kirjoitit.
Kaikilla on vahvat ja heikot alueensa, kielipää ja matikkapää ovat varmasti totta. Kenestä tahansa ei esimerkiksi ole matematiikan tohtoriksi. Aivan kaikki eivät koskaan kykenisi ymmärtämään lukion pitkää matematiikkaa. Uskon kuitenkin vakaasti, että useimmat tähän jälkimmäiseen pystyisivät.
Ja toiseksi viimeiseen kysymykseen: Kai se on aika yleistä, että minkä tahansa ystävillä on ongelmia jonkin muun asian kanssa, mutta tuskin näillä asioilla on sinänsä suoranaista yhteyttä toisiinsa. Päinvastaisia yhteyksiä on silloin tällöin havaittu: lapsille satujen lukemisen on havaittu korreloivan heidän matemaattisten valmiuksiensa kanssa, esimerkiksi.
Matematiikka ja laskento ovat myöskin kaksi eri asiaa. Opettajasi yritti ilmeisesti opettaa sinulle laskentoa, kun taas matematiikan avain on juurikin ymmärtämisessä. Ja sille lukion opetustahti voi valitettavasti olla este, sillä ymmärtäminen vaatii useimmilta meiltä aikaa ja rauhallista paneutumista.
Kokonaan eri asia on, että paljonko kenenkin millekin kannattaa sitä aikaansa uhrata.
toukokuu 27, 2007 at 12:01 pm
anuh
“Kokonaan eri asia on, että paljonko kenenkin millekin kannattaa sitä aikaansa uhrata.”
Niinpä… Mut kun mä haluaisin osata ja oppia ihan kaikkee mahdollista. Tulee vaan vähän kiirus yhden elämän aikana
toukokuu 27, 2007 at 12:16 pm
tepa
Täällä ilmoittautuu yksi, joka pärjää huonosti numeroiden kanssa. Alkoi naurattaa tuo viitenumerojuttu, koska pystyin samastumaan siihen niin hyvin. Lukion matikanopettajani (opiskelin tietysti lyhyenä) totesi, että jos kirjoitan aineen ylioppilaskokeissa, eteeni tullaan tulevaisuudessa levittämään punaista mattoa. Näin vain ei ole vieläkään päässyt käymään. :0) Niin. Eikä se arvosana tosiaan häävi tainnut olla (=tunnilla tein tehtävät kopioimalla vastaukset kirjan lopusta).
Tässä kontekstissa esim. Jukka on uskomaton lahjakkuus. Taustalla matematiikan opettajan ammatti ja nyt kirjailija. En ymmärrä! Nostan hattua.
toukokuu 27, 2007 at 4:01 pm
Karo Hämäläinen
Ainakaan “kielipää” ja “matikkapää” eivät näyttäisi olevan toisensa poissulkevia, sen paremmin kuin matemaattinen ja kirjallinen lahjakkuuskaan.
Kurt Gödel hallitsi sujuvasti useita kieliä ja oli kiinnostunut niistä. Hän oli paitsi suuri loogikko myös suvereeni kielien parissa. No, omaa mieltään hän hallitsi kehnommin, mutta natsi-Saksan aiheutamassa epävarmuudessa mielen täysi hallinta olisikin aika kova vaatimus.
Gödelin paras vanhuudenystävä Albert Einstein ei juorujen mukaan ollut kovin kummoinen matemaatikko, mutta kaikki lienee suhteellista. Paljon käytetyn anekdootin mukaan eräs äiti kysyi Einsteiniltä, mitä hänen tulisi tehdä, jotta hänenkin lapsestaan tulisi lahjakas fyysikko / matemaatikko. “Lukekaa lapsellenne satuja”, Einsteinin sanotaan vastanneen.
Lisäksi pitänee ehkä erottaa vieraiden kielten taitaminen (vrt. Gödel) ja omalla äidinkielellä luotujen sanataideteosten luominen / niistä nauttiminen (vrt. Einstein). Äkkipäätään voisin kuvitella, että matemaattinen lahjakkuus tukisi vieraiden kielten hahmottamista.
Entäpä muuten Blaise Pascal, matematiikan monialataituri, jolta lienee suomennettu lähinnä kaunokirjallisuudeksi luokiteltavia Mietelmiä? Tai Leibniz, suuri matemaatikko, diplomaatti ja filosofi, joka sai leipänsä aatelissuvun historiankirjoittajana.
toukokuu 28, 2007 at 7:44 am
kirsti k
Uskon, että samaan päähän voi mahtua saaveittain sekä matemaattista että kirjallista lahjakkuutta. Jopa niin, että ne tukevat ja ruokkivat toisiaan. Mutta tuskin kuitenkaan edellyttävät toinen toistaan.
Luin ja kirjoitin pitkän matikan. Yllytyshullu masokisti? En edellenkään ymmärrä, miksi en ensimmäisen luokan jälkeen vaihtanut lyhyeen. Toisen ja kolmannen olin täysin kujalla, koska en enää jaksanut paneutua ja KIINNOSTUA. Luulen, että juuri kiinnostuminen on oleellista oppimisessa. Jos asia on omasta mielestä mielenkiintoinen, se porautuu vaivattomammin kaaliin. Joskus lähes omalla painollaan, pänttäämättä.
Lukion matikanopettajani sai harmaita hiuksia siitä, kun vastasin matikan tehtäviin SANALLISESTI. Selostin yhtä tehtävää jopa neljä sivua. Tiesin periaatteessa, miten maaliin päästään, mutta en millään oppinut harhautusten hienouksia ja teknisiä pomppotteluja. Eteneminen jäi puoleen kenttään. Muutaman pojon sain yrityksestä. Tai säälistä.
toukokuu 28, 2007 at 1:51 pm
jukka
Anu: “Mut kun mä haluaisin osata ja oppia ihan kaikkee mahdollista.”
Tuttu tunne, jatkuva ahdingon aihe. En haluaisi ainoastaan osata vaan myös tehdä paljon enemmän – ja hyvin. Nyt täytyy tyytyä siihen, että tekee montaa, joskaan ei riittävän montaa, ja useimpia juttuja keskinkertaisella tasolla.
Tepa: Kiistän jyrkästi “uskomattoman lahjakkuuteni”. Tunnen todella monia itseäni huomattavasti monilahjakkaampia ihmisiä. Kyse on paljon useammin tuosta Kirstin mainitsemasta kiinnostuksesta, ja aika paljon myös itseluottamuksesta, ettei lyö hanskoja tiskiin, kun alkaa muuttua hankalaksi. Kansanperinteeseen vedoten: työ tekijänsä opettaa.
toukokuu 30, 2007 at 11:41 am
Annika
Minulta matematiikka (lyhyt) sujui muilta osin, mutta kun tuli todennäköisyyslaskentaa, enpä olisi voinut olla vähempää kärryillä, en oikein edes tajunnut missä ne kärryt olivat. Muistan myös yhden luokkakaverin, joka ei muuten niin hyvin matikassa pärjännyt, loistaneen todennäköisyyksissä ihan suvereenisti. Tutut vitoset ja kutoset muuttuivat yseiksi ja kympeiksi.
Samoin geometria tuotti minulle vaikeuksia, liittyneekö toiseen “puutteeseeni” eli onnettomaan spatiaaliseen hahmottamiseen, suomeksi suuntavaiston puuttumiseen. Kuulin että ainakin yhdellä toisella työkseen kirjoittavalla, sanallisesti vahvalla ihmisellä on sama vika, lienevätkö jotenkin kytköksissä toisiinsa, tuo vahvuus ja heikkous?
toukokuu 31, 2007 at 8:57 am
jukka
En ihmettelisi. Vahvimmat puoleni matikassa olivat juuri todennäköisyyslaskenta ja geometria, ja yliopistoltakin muistan, että monella nuo osa-alueet kulkivat käsi kädessä. Mutta mutua tämä vain.
toukokuu 31, 2007 at 5:54 pm
anuh
Mulla on ongelmia spatiaalisen hahmottamisen kanssa. Esimerkiksi kun talven jälkeen kaistamerkinnät on kadonneet roudan mukana, mä en yhtään osaa “nähdä” onko tiessä 2, 3 vai kenties 4 kaistaa. Siksi inhoan kaupunkiajoa
Eikä kyse ole harjoituksen puutteesta - sen jälkeen kun inssi pätkäisi mulle 10 lisätuntia, ajettiin pelkästään keskustassa ja tiheään tahtiin, mutta ongelma ei helpottanut hiukkaakaan.
Tarkempi suomenkielinen vastine spatiaaliselle hahmottamiselle lienee avaruudellinen- tai tilan hahmottaminen. Suuntavaistoni nimittäin on hyvä, en kovin helposti eksy vieraassa kaupungissa tai metsässä. Auringon asema taivaalla on hyvä viite, ja sen lisäksi osaan ilman tietoista ponnistusta poimia maamerkkejä mieleeni, koska helposti muistan mikä on “tutun näköistä”.
Eli, ihan kuten kielellisessä toiminnassa on osa-alueita joissa voi olla vahva tai heikko (verbaalinen ilmaisu, lauserakenteet tai vaikka sanavaraston hallinta) matemaattisessa maailmassakin näyttää olevan vastaavia osa-alueita.
Olen taas pikkuisen viisaampi
kesäkuu 1, 2007 at 1:35 pm
tsalonen
Kyllä kai kielipää on olemassa, niin kuin sanot. Viime Tieteen päivillä psykologi Elisabet Service puhui aiheesta “Kenellä on hyvä kielipää?”. Hän sijoitti kielipään ns. fonologiseen työmuistiin, joka tallentaa tietoa äännehahmojen avulla. Tämä fonologinen muisti lienee osittain perinnöllinen ominaisuus ja sen teho vaihtelee ihmisestä toiseen.
Fonologinen muisti toimii (vieraan kielen?) oppimisen alkuvaiheessa ja hyvä muisti nopeuttaa oppimista, mutta ei sentään määrää mitään oppimisen ylärajaa. Hidaskin kielenoppija voi ajan mittaan yltää vaikka kuinka hyväksi vieraan kielen käyttäjäksi.
Katsoin Servicen luennon netistä, joten en päässyt kyselemään lisää. Jotenkin jäi vain sellainen tunne, että fonologinen muisti “kielipään” selittäjänä on vähän kapeanlainen. Kuinka pitkälle se mahtaa selittää sitä pidemmälle ehtineen kielenkäyttäjän “tajua”, johon viittaat. Rakenteita, idiomaattista kielenkäyttöä? Ei enää ollenkaan, jos sen suurin merkitys kerran on alkuvaiheessa?
kesäkuu 2, 2007 at 9:39 pm
eraskissa
Palaan siihen, mistä Anuh aloitti: luontainen kielitaju. Mitä se on? Sitäkö, että osaa ilmaista asiat “oikein”? Kenen kannalta oikein, kenen mielestä oikein? Opettajien, kavereiden, oman itsensä? Entä osaatko luontaisesti tehdä itsesi ymmärretyksi muille kuin kaltaisillesi ja/tai viiteryhmällesi?
kesäkuu 3, 2007 at 3:39 pm
anuh
Tekstin tajulla ei kai ole mitään tarkkaa, virallista määritelmää. Itse käytän sitä ikään kuin teknisenä terminä, eli tekstin rakenteiden ymmärryksenä ilman tietoista ponnistelua.
En ole koskaan oppinut kielioppisääntöjä - en kuollaksenikaan muista mikä on allatiivi ja mikä illatiivi - mutta ilmeisesti aivojeni kirjoitettua tekstiä käsittelevät osat ovat vaan jotenkin imaisseet tiedon siitä, miltä oikeanlainen teksti näyttää.
Tässä on mun mielestä “tajuamisen” ja “ymmärtämisen” ero. Ymmärtäminen on tietoisen ajatteluprosessin lopputulos, tajuaminen on enemmän vaistonvarainen tapahtuma.
Mutta nämäkin sanat ovat tietysti tulkinnanvaraisia
Lehtiartikkeleita kirjoittaessa tekstin tajulla ehkä voidaan viitata kykyyn tuottaa helppolukuista, selkeästi jäsenneltyä tekstiä, joka tuo asiasisällön ymmärrettävästi esille.
Musiikkipuolella tekstin taju taas (ymmärtääkseni, oikaiskaa jos olen väärässä) liittyy laulun tulkintaan, silloin sanan merkityskin on ihan eri tavalla subjektiivinen.
Sitä en tiedä miten mun ajatuksiani muut ymmärtävät, ainakin joitakin kirjoissani olevia juttuja on joskus tulkittu ihan omituisesti, siis verrattuna siihen mitä olen tarkoittanut. Mutta eihän tekstin sisältö voikaan olla koskaan täysin vailla tulkinnanvaraa
kesäkuu 4, 2007 at 2:50 pm
tsalonen
Entä kielen kauneuden taju, kielen kauneuden ymmärtäminen tai ehkä paremminkin kokeminen. Tämän kokemisen kohde tai ala voi ulottua yksittäisestä sanasta runoon ja edelleen ainakin kokonaisiin novelleihin asti. Kielellisen kauneuden kai liittää helposti nimen oman lyriikkaan, mutta aivan samanlaista kauneutta voi kokea jossain Hyryn novellissa tai Tsehovin Neiti NN:n kertomuksessa tai jossakin Seitsemän veljeksen luvussa.
En tiedä lähenisikö kirjallisuuden kokeminen tässä musiikin kokemista. Aivan kuin musiikkikappaletta voi kuunnella uudelleen ja uudelleen, voi joitakin proosateoksiakin lukea uudelleen ja uudelleen pelkästään kielen takia. Kielen kauneuden olemuksen “määrittelyä” hankaloittaa tietysti se, että kieli aina(?) viittaa itsensä ulkopuolelle.
Ja kun yllä valitsin esimerkeiksi Hyryn ja Tsehovin, tarkoitin sanoa myös sen että kyse ei ole tietenkään mistään krumeluurikauneudesta, vaan usein pikemminkin kauneudesta yksinkertaisuudessa. Vaikkei krumeluureillekaan tarvitse nyrpistellä, kyllä sitä Mannistakin kohtuuannoksin ja sopivin väliajoin nauttii. Yli soiluvan veen… : )