On aika jättää käsikirjoitukselle hyvästit. Se on jo kustannustoimitttajan huomassa ja palaa oikolukumerkinnöin varustettuna. Mutta enää siihen ei tule mitään isoja muutoksia, on uskallettava hellittää, uskottava että se on siinä.

Kustannussopimus tulee viikolla postitse allekirjoitettavaksi. Kuvitus ja kansi valmistuvat lähipäivinä, takakansiteksti on tehty, oikovedos tulee vielä kertaalleen luettavaksi. Sitten käsikirjoitus on lähtenyt lopullisesti maailmalle, eikä sille enää voi mitään. Painokoneet pyörähtävät ja kirja ilmestyy elokuussa. Se seisoo niillä jaloilla jotka sille on sanasäikein rakentanut, ja lukijat ovat sen kokijoita ja tuomareita, osa koettaa horjuttaa jalkoja, osa tukea ja pönkittää. Vaikka kuinka löytäisi lopputuloksesta löysiä kohtia, huonoja ilmaisuja, loogisuusvirheitä tai kirjoitusvirhepaholaisia, ei tuotokselle mahda enää mitään. Se on kirjoitettu ja virheet ovat osa sitä. Paras tapa välttää tällaiset ajatukset virheistä on olla katsomatta kirjan sisälle enää koskaan. Tai korkeintaan tirkistellä, ihan vähän vain.

Tässä kohdin voisi tulla paniikki. Mitä teen seuraavaksi, mitä syntyy aivosoluissa tällaisen tiiviin rutistuksen jälkeen vai syntyykö mitään? Tuleeko ideoita vai olenko toistaiseksi sanonut kaiken sen minkä haluan sanoa? Mitä jos sanomisen tarve ja kirjoittamisen palo himmenee, eikä kynä enää luista? Jos alkaakin luovuus kuplia niin jaksanko taas seuraavan kahden vuoden rupeaman, ehkä pitemmänkin?

Niin, joka kerta kun aloittaa uuden tekstin työstämisen, on se sama tunne, että edessä on valtava työ, kokonainen suo, johon heittäydytään kainaloita myöten, joskus jopa upoksiin. Ja sieltä pitäisi jonkinmoisena ehjänä otuksena rämpiä takaisinkin.

Paniikin välttämiseksi olen ottanut tavaksi miettiä hyvissä ajoin etukäteen, mitä on seuraavaksi ohjelmassa. Yhteiskirjan päälinjoista on olemassa alustavat aatokset, vaikka tässä vaiheessa onkin tarkoitus pitää lomaa ja nauttia tämän romaanin valmistumisesta. On suunnitelmia omista seuraavista hankkeista, ehkä kesällä jotakin tulee raapustettuakin, aamutuimaan parvekkeella kahvia nautiskellen, tai yön hämärissä alakerran stereot täysillä pauhaten. Ennen kaikkea on tarkoitus pitää kirjoittamisesta hetki lomaa. Ulkona on kesä kauneimmillaan (ja itikat kauheimmillaan). Nyt on aika elää, hengittää ja kerätä kokemuksia. Ei ole pakko aukaista konetta, nakuttaa sanoja paperille - miten tympeää onkin vääntää väkisin, pakotettuna. Voi tyytyä ihan vain ajattelemaan, ideoimaan. Voi hetkeksi luopua jopa siitä, että haluaa kirjoittaa, ja olla vain. Voi jopa unohtaa hetkeksi sen, että kantaa mukanaan tarvetta kirjoittaa.