Artikkelin Pahat kirjat kommentit

Kirjoittanut: telson7

telson7 — Thu, 11 Jun 2009 09:05:15 +0000

J.K. Rowling on sanonut, että hän ei korota noituutta Harry Potter kirjoissa. J.K. Rowling on myös sanonut, että hän ei usko noituuteen sillä tavoin kuin kritiikot ovat hänestä puhuneet. J.K. Rowling on edelleen sanonut ettei hän usko taikuuteen siten kuin hän on sitä kirjassaan kuvaillut. Noista kommenteista voi päätellä, että hän uskoo jollakin tavalla noituuteen ja taikuuteen. Kirjojen perusteella hän tietää paljon okkultiikasta sekä noituudesta. J.K. Rowling on myöntänyt, että hän on tutkinut paljon mytologiaa, okkultiikkaa, pakanauskontoja, kelttien uskomuksia, druidien uskontoa, noituutta sekä satanismia. J.K. Rowling myös tietää, että jotkut kirjan loitsuista ovat oikeita loitsuja, joita käytetään tosielämässä okkultiikassa ja noituudessa. J.K. Rowling kirjoittaa pahuudesta, vaikka hän koittaa uskotella toisin. Rowling ei ole kirjoittanut kirjaansa pelkästään mielikuvitusta käyttäen, vaan on hakenut täsmällistä ja tarkkaa tietoa okkultiikasta Harry Potter kirjoihin, kirjat eivät siten ole pelkkää mielikuvitusta, vaan myös perustuvat todelliseen pahuuteen.

J.K. Rowling on sanonut olevansa kristitty ja uskovansa Jumalaan. Miksi ihminen joka sanoo uskovansa Jumalaan kristittynä kirjoittaa kirjoja, jotka korottavat noituutta ja okkultiikkaa? J.K. Rowling luulee uskovansa Jumalaan, mutta hän ei usko Jumalaan siten kuin Raamattu opettaa. Ihminen joka uskoo Jumalaa ja Raamatun sanaa ei kirjoita, että on olemassa hyviä ja pahoja noitia (velhoja), kuten J. K. Rowling kirjoittaa kirjassaan. Raamattu sanoo, että kaikenlainen noituus on pahaa ja syntiä. J.k. Rowling kirjoittaa kirjassaan, että Potterin taikuus on hyvää ja tämä jo yksistään todistaa sen että Potter kirjojen sanoma on pimeydestä ja tietenkin kirjassa on paljon muuta, joka edustaa pimeyttä. Kaikki kirjat, jotka kertovat noituudesta eivätkä sano niiden olevan syntiä ovat kirjoja, jotka edustavat pimeyttä olkoon sitten niiden kirjoittaja kristitty tai ei. Raamattu sanoo taikuuden ja noituuden olevan syntiä ja Jumalaan uskovan tulee uskoa siten kuinka Raamattu opettaa.

J.K. Rowling on valinnut päähenkilön nimeksi Harry Potter (Potter eng. savenvalaja). Babyloniassa oli naisjumalatar (Aruru/Istar), joka tarinan mukaan loi savesta (savenvalaja) ihmisen. Feminiiniset noituuskultit opettivat (Babyloniassa) naisen synnytysprosessin tuovan uuden elämän, jonka kautta ihminen kasvaa ja muuttuu elämään koko ajan korkeammalla tietoisuuden tasolla. Tämän saman idean voit nähdä Potterissa, joka sai “uuden elämän” Hogwartin noitakoulussa, jossa hän opettelee uutta korkeampaa tietoisuuden tasoa noituuden avulla. J.K. Rowlingin päähahmo on syntynyt noituuden kultin muokkaamana ja hän opettaa noituutta kirjoissaan lapsille.

http://koti.phnet.fi/petripaavola/HarryPotter.html

Kirjoittanut: anuh

anuh — Tue, 04 Dec 2007 12:52:15 +0000

Kyllä mäkin jostain syystä luin pentuna sen kirjan (Bim), vaikka olin nähnyt jo leffan ja tiesin miten kamala se on. Katsoin leffan uudestaankin, kun se tuli telkkarista myöhemmin. En kyllä tiedä miksi, en muista että tuon tarinan inspiroimat kyyneleet olisivat olleet mitenkään “puhdistavia” tai millään tasolla positiivisia.
Mutta erityisen pahalta se tuntuu nyt aikuisena, pelkkänä muistonakin. Olen kai pehmennyt iän myötä Tietysti näiden asioiden kokeminen riippuu täysin siitä, kuka on kokijana, ja meillä kaikilla on ne erityisen pehmeät kohdat sydämessä. Minulla on siinä kohtaa eläimet.

Kirjoittanut: Salla

Salla — Tue, 04 Dec 2007 05:26:35 +0000

Tietenkään en tarkoittanut, että olisi olemassa “oikeanlaisia” luonteenlaatuja jossain absoluuttisessa mielessä. Kunhan vain tarkoitin, että on ehkä olemassa “oikeanlaisia” lukemaan Bimiä ja tykkäämään siitä. Siis sellaisia, joilla on tuo Annenkin mainitsema tragiikan kaipuu. Itkukirjan lukeminen voi olla puhdistava tai ahdistava kokemus, lukijasta ja lukutilanteesta riippuen.

Kirjoittanut: Maria Loikkanen

Maria Loikkanen — Mon, 03 Dec 2007 19:42:51 +0000

“Minä siis voisin hyvinkin suositella Bimiä, tosin vain oikeanlaisella luonteenlaadulla varustetulle lapselle.”

Oikeanlaisella luonteenlaadulla varustetulle lapselle.

Aikamoinen heitto. Tästä voisi saada hyvinkin moniulotteisen keskustelun aikaiseksi, alkaen “oikeasta” ja “väärästä”, ja siitä millainen ihminen on “oikeanlainen” ja millainen “vääränlainen” jne.

Kirjoittanut: Päivi

Päivi — Mon, 03 Dec 2007 19:23:01 +0000

Annen viestissä tutun kirjastonhoitajan mainitsema kirja lienee Erna Oslandin varhaisnuortenkirjana suomennettu Punaisen huoneen tyttö (Tammi 1994), jossa noin 10-vuotiaan tytön isä käyttää tytärtään seksuaalisesti hyväksi. Puistattava kirja rankasta aiheesta. Suomennoksessa Virpi Talvitien riipaiseva kansikuva.

Kirjoittanut: Anne

Anne — Mon, 03 Dec 2007 19:14:19 +0000

En muista Bimiä lukeneeni, mutta se kuulostaa kirjalta, josta tietyssä kehitysvaiheessa voi saada tarpeellisia tunteita. Itsestäni on sellainen mielikuva, että joskus teini-iässä kamalan traagiset ja surulliset kirjat viehättivät, varmaan juuri siksi että niiden parissa saattoi rauhassa itkeä. Vähän sama ilmiö kuin että tietyssä iässä kirjoittajille, ainakin tytöille, ovat tyypillisiä traagista ja tuhoavaa ikuista rakkautta kuvaavat tarinat. Sellaiset joissa sankaritar ja sankari kuolevat lopussa ja paha ei saa palkkaansa. Siis Romeo ja Julia -tarinat.

Mutta varmasti liian varhaisessa vaiheessa luettuna, tai jos yksinkertaisesti ei ole sitä tragiikan kaipuuta, voi tuommoinen kirja olla liian ahdistava. Eläimen kautta koettu etäännytys voi toimia omasta elämästä vieroittavana, tai sitten käy niin että eläimen kautta kuvattu hätä on lähempänä kuin ihmisille kuvattu hätä.

Kirjoittanut: Salla

Salla — Mon, 03 Dec 2007 17:30:02 +0000

Esitän vastalauseeni. Luin myös Bim mustakorvan pienenä (luin silloin käytännössä kaikki koirakirjat, jotka vain käsiini sain) ja itkin valtoimenaan lopussa. Sitten luin sen uudestaan, ja itkin. Ja uudestaan. Bim kuului minulla silloin kategoriaan “itkukirjat” (vrt. nyyhkyleffat), joiden lukemisen nautintoon kuului ehdottomasti se, että loppu oli niin epäreilu ja surullinen, että itkua ei voinut estää. Kirjan äärellä itkeminen oli puhdistava kokemus.

Minä siis voisin hyvinkin suositella Bimiä, tosin vain oikeanlaisella luonteenlaadulla varustetulle lapselle.

Kirjoittanut: Maria Loikkanen

Maria Loikkanen — Mon, 03 Dec 2007 14:42:05 +0000

Minäkin muistan Bimin: ala-asteella opettaja luki sitä koko luokalle ääneen, ja minusta se oli aivan kamala. En muista yksityiskohtia, lähinnä vain sen kuinka surullisesti lopussa kävi. Olen monta kertaa jälkikäteen miettinyt miksi juuri SE kirja piti lukea luokalle ääneen.

Ostin Bimin muutama vuosi sitten, mutta en ole vielä(kään) kyennyt lukemaan sitä uudestaan. Miksi lukea uudestaan tarinaa, josta on jäänyt huonoja muistoja surullisen olon kautta, kun voi lukea uusia vielä lukemattomia tarinoita ja tutustua uusiin fiktiivisiin maailmoihin.

Kirjoittanut: anuh

anuh — Mon, 03 Dec 2007 12:33:38 +0000

Hartaan pohtimisen jälkeen keksin yhden kirjan: Bim mustakorva. Järkyttävän surullinen, ahdistava tarina, josta ei jää muuta kuin paha mieli. Surullisia ja pahoja asioita toki tapahtuu oikeastikin, mutta en silti suosittelisi tätä “elämän oppikirjaksi” yhdellekään lapselle. En edes aikuiselle

Kirjoittanut: Maria Loikkanen

Maria Loikkanen — Mon, 03 Dec 2007 12:03:32 +0000

Samaa mieltä: ihmisten pitäisi lukea enemmän. Kyllä se että lukee auttaa myös siihen millä tavalla “kirjallisuuden tulkinnan taju”, ja siihen liittyen myös kulttuurin ymmärtämisen taju kehittyy, ja että kehittyykö se ylipäänsä lainkaan.

Annen kommentista tuli mieleen Åke Edwardssonin Samuraikesä. Tulkitsin tekstiä siten, että rivien väleistä oli luettavissa kasvatuslaitoksessa tapahtunut hyväksikäyttötilanne, mutta teksti oli kuitenkin mielestäni kirjoitettu niin, että nuorempi lukija ei hyväksikäyttöä välttämättä tajua tapahtuneen. Tajuaa ehkä lähinnä sen, että tytöllä (Kirstenilla) on paha olla.

Mielestäni Harrisin Hannibal on aidosti huonosti kirjoitettu kirja. Tästä tulee mieleen Uhrilampaat, jota en ole lukenut, mutta jonka Oscar-palkintoja kommentoitiin aikanaan tyyliin “kioskikirjallisuuden aineksista laatuelokuvaksi”. Tämä ei ole piikki kioskikirjallisuutta kohtaan, vaan muistikuvaan perustuva toteamus. Minulla ei ole mitään kioskikirjallisuutta vastaan, päinvastoin, mutta lienee fakta, että kioskikirjallisuuteen yhdistetään monesti huonon laadun leima.