Teen parhaillani Säröön artikkelia, jossa pohdiskelen omakustenteiden, palvelukustanteiden ja täyskustanteiden maailmaa.

Nämä kolme voisi yksinkertaisesti määritellä näin:

Kaupallinen kustantamo maksaa sinulle siitä, että luovutat käsikirjoituksesi heille kustannettavaksi. Sinä et missään vaiheessa maksa mistään mitään itse, vaan raha virtaa sinun suuntaasi.

Omakustanteessa sinä itse teet tai maksat eri toimijoille siitä, että kirjasi edioidaan, oikoluetaan, taitetaan ja painetaan kansiin. Koko markkinointi ja myynti jää itsesi huolehdittavaksi.

Palvelukustanteessa sinä maksat jollekin toiselle siitä, että hän huolehtii teoksen taittamisesta, painamisesta ja tietyistä markkinointi- ja myyntitoimenpiteistä. Joskus palveluun voi kuulua myös oikolukua ja toimittamista. Osa (tai suurin osa) painoksesta jää itsellesi myytäväksi.

Kustantamot ovat aivan tukossa ja kaupallisten kustantamoiden julkaisuprosentti on jotakin 0,5 prosentin luokkaa lähetetyistä käsikirjoituksista. Palvelukustanteista on ymmärrettävästi muutamassa vuodessa tullut hyvin suosittu keino saada tekstinsä kansien väliin. Omakustanteet ovat se perinteinen tapa julkaista, jos kaupallisten kustantamoiden ovet eivät aukene, ja kirjoittajalla on kuitenkin rahkeita saattaa käsikirjoituksensa painotaloon saakka. Omakustanteen tekeminen vaatii tekijältään viitseliäisyyttä, koska kaikki ei suinkaan pääty käsikirjoituksen valmistamiseen: on hankittava taitto tai taitettava itse, on kilpailutettava painotalot, on huolehdittava markkinoinnista ja jakelusta. Siksi omakustanteiden tekemiseen liittyy tietty undergoundin hohto: se vaatii tekijältään taitoa ja voi olla se keino, millä marginaali sana saadaan kuuluviin.

Juha Vuorisen menestystarina osoittaa, että omakustannekin voi olla kaupallisesti menestyksekäs: mutta suurin osa omakustanteista ei sitä ole. Yhtenä syynä on se, että omakustanteiden tekemistä ei kukaan valvo, ja siksi tekstin tasokin voi olla ihan mitä tahansa. Hyvätkin tekstit hukkuvat helposti huonosti kirjoitettujen joukkoon.

Palvelukustanteisiin taasen liittyy paljon kielteisiä mielikuvia, ja osittain mielikuvien taustalla on käytännössäkin havaittuja asioita: palvelukustanteiden tekemisessä ei ole kustannusseulaa käytännössä ollenkaan (vaikka niin ihmiset saattavat luulla), joten kaikki on viime kädessä kirjoittajan itsensä vastuulla. Ja miten arvokas kunnon kustannustoimittaja / editoija onkaan itse kullekin – palvelukustanteesta näkee jo kieliasusta, jos sellaista ei ole ollut käytettävissä.

Oleellista palvelukustanteiden tekemisessä on mielestäni se, että kirjoittajilla ei tulisi olla vääriä mielikuvia maineesta ja kunniasta, jota palvelukustanteen tekemisen kautta on mukamas saatavissa. Palvelukustanne ei avaa ovia kaunokirjalliseen maailmaan, ei tuo Kirjailijaliiton jäsenyyttä, se ei todennäköisesti lyö rahoiksi, ja aika kallistakin puuhaa se on. Omakustanteen tekijä, jos on kyvykäs tekemään asioita itse, saa teoksensa paljon halvemmalla kuin palvelukustanteen teetättäjä.

Vastuullinen palvelukustantamo ei johdata kirjoittajaa harhaan, vaan antaa totuudenmukaisen kuvan toiminnastaan ja markkinointiresursseistaan. Jos kaupallisen kustantamon kautta julkaissut kirjailija saa muutaman sata kappaletta novellikokoelmaansa myydyksi, niin kirjoittajan ei pidä luulla, että palvelukustantamo toisi yhtään sen parempaa menestystä täysin tuntemattomalle kirjoittajalle. 85:n kirjan myyminen ei onnistu läheskään kaikilta kirjoittajilta, eritoten jos omilleen päästäkseen kirjan hinnaksi on lykättävä yli 20:n euron hinta, ja alennuksen antaminen ei onnistu.

Palvelukustanne sopii sellaiselle kirjoittajalle, joka tietää, ettei hänellä ole mahdollisuuksia kaupallisella puolella (tai ei edes halua sinne), ei varsinaisia taitoja tehdä asioita itse, mutta hän silti haluaa esimerkiksi sukulaisiaan varten saada tekstinsä siistin näköiseen pakettiin. Palvelukustantamo pystyy sen kyllä järjestämään. Jos pelisäännöt ovat selvät, ja palvelun ostaja tietää mitä saa rahojensa vastineeksi, on kaikki kunnossa.

Kunnianhimoisen ja positiivisia signaaleja saaneen kirjoittajan (vaikkapa kirjoituskisoissa menestyneen tai ateljeekriitikon rehellisiä kehuja saaneen) kannattaa sitkeästi kirjoittaa ja yrittää. Antologiat ovat hyviä julkaisukanavia, samoin eri lehdet. Kustannuskynnys ylitetään usein sitkeydellä eli perslihaksilla, sillä moni lahjakaskin kirjoittaja hyytyy heti alkuunsa, eikä jaksa satsata välillä hyvin turhauttavaankin käsikirjoitusrumbaan.