Kirsi Pihan Lukupiiri-blogissa on mielenkiintoinen keskustelunavaus otsikolla Kirjailijan geeni.

Piha muotoilee siinä, että kirjailijaksi tuskin synnytään tai ainoastaan vain ryhdytä. (kommentin on kirvoittanut Laila Hirvisaaren sanat siitä, että kirjailijaksi synnytään).

Jotkut kirjailijat kertovat, että he ovat lapsesta saakka tienneet haluavansa kirjailijoiksi. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että jokaisesta näin halunneesta lapsesta tulee kirjailija, tai että kaikki kirjailijat olisivat muotoilleet jo lapsena tahtonsa näin. On olemassa kirjailijoita, jotka halusivat lapsena jotakin muuta, tai sitten eivät tienneet ollenkaan mitä halusivat. Kirjailijuus vain tuli kuvioihin mukaan jossakin vaiheessa elämää. On nuoria esikoiskirjailijoita ja sellaisia, jotka pukkaavaat ensimmäisen teoksen maailmalle eläkeiässä.

Itse en muista halunneeni kirjailijaksi ainakaan lapsena, halusin vain keksiä tarinoita ja lukea mahdollisimman paljon.

Yksi väärin käytettyjä lausahduksia lienee Erno Paasilinnan sanoma ”Kirjailijaksi ei synnytä… on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Olen kuullut tämän harrastajakirjoittajien suusta silloin, kun he ovat halunneet esim. kieltää koulutuksen merkityksen (kirjoittajakoulutus pilaa luovuuden ja oman äänen! jotkut sanovat), tai keskittyä pelkästään ryyppäämiseen kirjoittamisen sijaan. Ajatuksena on ollut jokin sellainen, ettei töitä tarvitse tehdä kunhan on vain hyvä aihe, se tarina sitten syntyy itsestään. Itse tulkitsen Paasilinnan sanat niin, että kyse on kyvystä nähdä asioita, eläytyä omaan tai toisten elämään, tulkita ja muuttaa se tulkinta kaunokirjalliseksi.

Kirjoittajalla pitää myös kuulemma olla sielussaan jokin vamma. Tain ainakin jos aikoo olla hyvä kirjailija niin sellainen on kyllä oltava. Taustalla lienee jonkinmoinen ajatus taiteen ja kärsimyksen suhteesta, että kärsimys jalostaa ja vain kärsimyksen kautta muodostunut taide on Taidetta ja pyhää. Johtuneeko sitten tästä ajatuksesta, että nykyään kirjoitetaan niin paljon ahdistusproosaa? *

Muita yleistyksiä sitten voisi olla lausahdukset ”tarvitaan inspiraatiota” ja ”5% lahjakkuutta ja 95% perslihaksia”.

Jos johonkin itse pitäisi uskoa, niin siihen, että kirjailijaksi tuleminen vaatii kunnianhimoa, tahtoa ja töitä. Kuinka muutenkaan sitä jaksaa vuosikausia hioa, pakertaa ja ottaa vastaan hylsykirjeitä ja jälleen hioa? Voi olla kätevää myös nauttia tarinoista ja tarinankerronnasta, ja ehkäpä uteliaisuus myös ylipäänsä elämää ja inhimillisyyttä kohtaan on eduksi. Ja olen sitä mieltä, että toisia taiteenlajeja voi käyttää motivointikeinona, vaikkapa nyt musiikkia tai kuvataidetta. Se ei millään muotoa haalista oman teoksne arvoa, jos saa yllykkeen sen tekemiseen vaikka jostakin laulusta.

Keinoja tulla kirjailijaksi on yhtä monia kuin kirjailijoitakin ja kirjoittamistapoja. Kaupallisten kustantamoiden ulkopuolella on potentiaali, joka ei ehkä koskaan saa ääntään kuuluviin – tai ehkä joskus joku heistä saakin, kun vain jaksaa pinnistää kirjoittamisen kanssa eikä luopua toivosta.

Hyvää tulevaa vuotta 2008!

* termi, jolla irvitään suomalaista tiskirättirealismia, kaiken pitää olla ahdistavaa ja tarinan on päätyttävä vielä onnettomammin kuin mitä se alkoi. Yleistys tämäkin tietenkin.