Tämä on erinomainen pointti, jota pitäisi nostaa enemmän esiin keskustellessa “dekkarisoitumisesta”.

Minusta kuka tahansa kirjailija, joka sanoo, että kirjoja julkaistaan liikaa, ampuu itseään jalkaan. Miksei tämän nimenomaisen kirjailijan teos kuuluisi silloin yhtä lailla tähän “liikaa”-kategoriaan?

En ole toistaiseksi tavannut yhtään kirjailiaja, joka ei iloitsisi siitä, että teos saa lukijoita, olipa se sitten mynnin tai kirjastolainausten kautta.

On totta, että dekkareita julkaistaan nykyään neljä kertaa enemmän kuin 15 vuotta sitten. Vielä todempaa on, että muukin proosa lainaa rikosromaanin keinoja suruttomasti. En edes jaksa luetella teosten nimiä, niitä on paljon. 80-luvulla puhuttiin ns. pahan koulukunnasta, eli suuntauksia menee ja tulee, ja hyvä niin.

Surullista on, jos me kirjailijat toitotamme, että lukijat ovat tyhmiä ja lukevat vääriä kirjoja. Ei lukijoita tarvitse mielistellä, mutta ei heitä kannata halveksiakaan.

Muistelisin, että Snellman mainitsi myös, että nimikkeitä julkaistaan nykyään liikaa. Eikö nimikkeiden määrän kasvun voisi ajatella olevan sananvapauden voitto? Ainakin useampi pääsee ääneen, vaikka edelleen vain harva tulee kuulluksi.

Väitän, että tällä vuosituhannella uransa aloittaneet kirjailijat eivät lainkaan lähde liikkeelle ajatuksesta, että kirjojen myynnistä saisi edes alemman keskiluokan tulotason. 80-luvulla uransa aloittaneiden lähtötilanne oli kenties toinen. Alan pirstaloituminen, nimikkeiden lukumäärän kasvu ja painosten pieneneminen ovat olleet heille isku, meille lähtötilanne.

En usko kirjallisuuden tasapäistymiseen ainakaan esikoisten kohdalla: esikoinen ei vielä laskelmoi, koska hän ei voi tietää mikä myy ja mikä ei. On viisainta kokeilla läpimurtoa juuri sillä omalla tyylillään ja itseä miellyttävällä tarinallaan.

Konkarille taas - eritoten jos ei myy hyvin - tulee helposti niitä menestymisen paineita ja sitä kautta sisäisten demonien kanssa painiskelua: onko muutettava tyyliä/aihepiiriä, jotta säilyisi kustantajan listoilla. Suurin vaarahan on se, että tätä 20+ vuoden kirjailija-kustantajasuhdetta luodessa ja kirjailijan menestystarinaa rakennettaessa usko loppuu kustantajalta kesken, ja kirjailija jääkin ilman kustantajaa. Tuntuu että eritoten toimittajien ja työntekijöiden vaihtuessa edeltäjien satsausta ja kirjailijaan tehtyä sijoitusta ei haluta enää muistaa, vaan jokainen toimittajien sukupolvi etsii omat “sijoituskohteensa” vanhojen kustannuksella. Henkilökemiaahan kustantaminen on, toisten kanssa tulee juttuun ja toisten ei, ja mitäs sitten kun napanuora katkeaa?

Isoimpana erona taitaa olla, että Remeksestä kirjoitetaan ja puhutaan aivan toisella tavalla kuin kioskikirjallisuudesta taannoin.

En ymmärtänyt Kasperin lausumaa blogien halveeraamisena. Kysymys oli nähdäkseni ennemminkin nopeudesta kuin sanottavan painavuudesta. Kirja ei ehkä ole paras väline tämän viikon uutisten kommentoimiseen.

Ja Snellmankin oli kai enemmän huolissaan sananvapauden kaventumisesta kuin hehkuttamassa sananvapauden korkeaa tilaa.

Missähän mielestä Snellmanin mukaan kirjallisuus toteuttaa sananvapautta tarkemmin? Ainakin jo pelkkä kynnys on korkea: vain harva pääsee sanomaan ja sitten sanomista rajoittavat tulevaisuudessa kustannusvirkailijat.