Se mitä itse tekisi tuossa tilanteessa, riippuu kai aika paljon siitä, millainen “taisteluväsymys” olisi päällä. Mutta vaikka olisi kova kirjoittamisen palo, niin yrittäisin varmaan pitää pienen tauon. Sen aikana toivoisin Potterin vähän ikään kuin unohtuvan. Voi olla, että jos siirtyisin kirjoittamaan ihan toisenlaista, käyttäisin myös salanimeä.
Mutta eipä tuo riippukeinussa pina coladan siemailukaan pahalta kuulosta

Vaikka tietty joskus tulee haaveiltua villistikin, niin loppujen lopuksi taitaa olla mutkattomampaa ja vähemmän stressaavaa olla ihan vaan rivikirjailija

Rowlings kai suunnittelee kirjoittavansa selitys- ja hakuteoksia aikasempaan kirjoittamaansa. Ainakin oikeusjutuista päätellen, ettei muut saisi (enää) niitä tehdä. Ongelmallista tuollainen: Potter-selitysteoksia meilläkin on, ja niitä mieluusti selataan yksityiskohtien tarkastamiseksi.

Adamsin suhteen olen sitä mieltä, että ainoa oikea tapa hahmottaa Linnunradan käsikirjaa on kuulla sitä radiosta. Tai Yle Areenasta joskus tulevaisuudessa. Kirjat ovat sitten kirjoja.

Rowlingsin voi olla vaikea luoda uraa toisenlaisen kirjallisuuden tekijänä uskottavuusnäkökulmasta, mutta kustantajanhan hän tietenkin löytää aina, teki mitä tahansa – ja jos ei löytäisi niin voisi kustantaa itse. Yksi vaikea asia on myös tason löytäminen: seuraava liike pitäisi tehdä niin harkiten, etteivät ilkiöt pääse hyökkäämään teoksen laadun kimppuun ja viisastelemaan, etteivät kyvyt riitä muuhun. Vahingoniloisia kun löytyy noin menestyneen kohdalla aina.

Adamsin suhteen ollut arvioni siitä, ettei hänellä ollut juuri uraa kirjailijana pääsarjan jälkeen, kuvaa aika hyvin sitä miten sitä voikin joutua unohduksiin… lukijat muistavat asioita valikoiden ja lähinnä ne menestysteokset muistaen.

Ja vaikka Linnunradan käsikirja liftareille on suosiossa ylittämätön, Adams ei kirjoittamisen monityöläisenä kyllä missään vaiheessa lakannut tuottamasta tekstiä, hän oli vaan todella legendaarinen kuolemanlinjoista luistelija. Hänen ylivoimaisesti paras kirjallinen tuotoksensa muuten on radio-ohjelmaan pohjaava “Last Chance to See”, jossa Adams ja Mark Carwardine reissaavat ympäri maapalloa tutustumassa todella uhanalaisiin lajeihin. Aivan mahtavan hauska ja ajatuksella kirjoitettu luontokirja.

Adamsilla oli poikkeuksellinen ja suuresti kadehtimani kyky luoda kielikuvia jotka olivat hauskoja, jopa absurdeja, ja silti täydellisen osuvia: “When the rhino moved a leg, just slightly, huge muscles moved easily under its heavy skin like Volkswagens parking.”