Minua jaksaa jostain syystä aina ihmetyttää se, että kirjoillani on lukijoita. Ei, tässä ei nyt ole kyse mistään teeskennellystä vaatimattomuudesta saati huonosta kirjallisesta itsetunnosta. Pidän kirjojani ehdottomasti lukemisen arvoisina, ja lukijakunta saisi mielellään olla laajempikin. Silti ajatus siitä, että joku ehkä juuri tälläkin hetkellä pitää käsissään kirjaani ja lukee sitä, on huimaava. Kirjoittamani sanat muodostavat jonkun ihmisen päähän mielikuvia ja mahdollisesti omia pohdintoja. Aina tätä miettiessäni innostun ja pelästyn. Enemmän kuitenkin innostun.

Kun pienenä halusin kirjailijaksi, haaveilin ensisijaisesti siitä, että kirjani olisivat kirjastossa. En osannut kuvitella niitä kirjakauppaan. Se oli ihan luonnollista, sillä itsekin löysin luettavani juuri kirjaston hyllystä. Nykyään tunnen suurta iloa, kun käyn katsomassa omien kirjojeni lainausmääriä ja huomaan, että joku kirja on lainassa.  Varauksesta ilahdun ehkä vielä enemmän. Joku haluaa niin mielellään lukea kirjan, että vaivautuu varaamaan sen.

Kun olen päässyt julkaisukynnyksen yli, en enää osaa ajatella kirjoittavani vain itselleni. Tahdon olla osa sitä prosessia, jossa minun ajatukseni muuttuvat sanoiksi, jotka muuttuvat sitten taas lukijan päässä ajatuksiksi. Ne eivät ole tietenkään samoja ajatuksia, ja sehän tässä koko prosessissa on kaikkein hienointa.