Blogeissa ja nettipäiväkirjoissa osa ihmisistä kirjoittaa hyvin avoimesti omasta elämästään. Samalla jotkut heistä tulevat kirjoittaneeksi hyvin avoimesti myös läheistensä elämästä, suurimmaksi osaksi varmaan näiden suostumuksella mutta joskus ehkä ilman. Nettipäiväkirjan kirjoittaja saattaa ajatella, että eihän tekstejä kuitenkaan lue kukaan sellainen, jolle ei voisi juoruta juttuja kasvokkain. Näin ei valitettavasti ole. Minäkin käyn toisinaan lukemassa puolituttujen nettipäiväkirjoista asioita, joita he eivät takuulla kertoisi minulle tavatessamme.

Olen usein myös miettinyt kirjoja, joissa kirjailija kertoo jostain perheenjäsenestään. Märta Tikkanen on kirjoittanut MBD-diagnoosin saaneesta tyttärestään kaksi kirjaa, joista on epäilemättä ollut apua muille erityislasten vanhemmille. Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut synnytysmasennuksestaan ja läheisensä itsemurhasta. Ymmärrän kirjojen merkityksen vertaistukena, mutta en usko, että itse pystyisin tai edes haluaisin ruveta samaan.

Kirjailijana voin mielestäni niin halutessani levitellä esille pahimmat pelkoni ja hurjimmat unelmani, joko fiktioon sulautettuna tai aivan suoraan julkaisemalla vaikka päiväkirjani. Läheisteni elämää ei kuitenkaan voisi kuvitella käyttäväni suoraan materiaalina. Jos minulla olisi lapsi, jota kiusattaisiin koulussa, en kirjoittaisi kirjaa koulukiusaamisesta. Minusta jokaisella ihmisellä pitää olla oikeus yksityisyyteensä, vaikka hän sattuisi olemaan sukua kirjailijalle.

Rajanveto ei toki ole yksinkertaista. Jokaista sukulaista ja tuttua ei voi miettiä kirjoittaessaan (”Veera-tädillähän on se reuma, joten ei tällä henkilöllä nyt voi olla reumaa, koska Veera-täti luulee sitten kirjan kertovan hänestä”), mutta uskoisin, että jokainen kirjoittaja tuntee omat soveliaisuusrajansa. Täytyy vain pitää mielessä, että vaikka joku asia ei olisi salaisuus itselle, se voi olla sitä toiselle.