Jotkut kirjailijat tekevät paljon vierailuja, toisten mielestä tärkein työ tapahtuu näyttöpäätteen edessä. Lasten- ja nuortenkirjailijat keikkailevat erityisesti kouluilla. Olisikin kiva herättää aiheesta keskustelua.
Millaisia kokemuksia teillä on?
Onko hyvälle koulukeikalle jokin resepti?
Miten pulmatilanteista selvitään? (levottomia oppilaita, välinpitämätön opettaja, odottamattomia yllätyksiä…)
Millaisia ovat parhaimmat ja pahimmat kokemukset?
Millaisista virheistä oppii?
Huom: tämä keskustelu tulee kollegan aloitteesta, joten toivon runsasta keskustelua. 
19 comments
Comments feed for this article
helmikuu 26, 2009 klo 10:53 ap
Sari
Hyviä kokemuksia: ks. Obamana.
Huonojakin kokemuksia tietysti kertyy, joskus vika on ihan oma ja joskus muitten. Ehkä kaikkein tympeintä on se, jos ope ja kersat ovat jättäneet kirjallisuusasiat tyystin väliin, ja sitten ollaan kaikki ihan pihalla. Opea ei kiinnosta (hän voi vaikka mennä kahville tai korjata matikankokeita salin nurkassa), oppilaitten mielestä tarinat ovat höpöhöpöä tai suoranaista valhetta ja minulta käyvät vitsit vähiin. Obama-olo on loitolla. Välitunnlla ei tarjota pullaa.
Onneksi noita tyrmääviä hetkiä on ollut harvassa.
Kouluvierailun reseptiksi sopii mielestäni se, että pitäisi pyrkiä viihdyttävyyteen, ymmärrettävyyteen ja muistettavuuteen. Pitää yrittää ottaa kunnolla huomioon ne kuulijat, jotka usein ovat aika pieniä. Ei niitä kiinnosta minun taiteellinen kehitykseni, niitä kiinnostaa minun koirani.
helmikuu 26, 2009 klo 11:17 ap
Anne
Jos mahdollista niin olen opettajaan etukäteen yhteydessä ja kyselen, millainen ryhmä on kyseessä ja miten toivotaan asioita käsiteltävän. Saatan pyytää valmistelemaan ennakkoon kysymyksiä, jotka tuodaan mulle esim. nimettöminä paperilla. Vastaan sitten niihin mihin tuntuu hyvältä vastata.
Kohderyhmä täytyy myös muistaa, joskus saattaa lipsahtaa suusta sellaisia sanoja kuin editointi, intertekstuaalisuus tms. Näitä vain lukiolaisille, jos heillekään, sillä mieluummin tuo Sarin mainitsema ymmärrettävyys.
On mullakin ollut näitä paikalta pois karkaavia opettajia, mutta yleensä ovat vähemmistö.
helmikuu 26, 2009 klo 11:22 ap
Terhi
Jep. Yläkoululla on turha paasata diskursseista ja subjektipositioista, Gossip Girlin Blair, Madonna ja j-rock sen sijaan voivat olla kovaa valuuttaa (kunhan ei anna itsestään noloa, super-tätimäistä vaikutelmaa).
Minusta on kiva KESKUSTELLA koululaisten kanssa kirjoista ja elokuvista, lukemisesta ja paikkakunnan harrastuksista, eikä niinkään pitää tunnin pituista monologia aiheesta Me, Myself and I – mutta siihenkin aika ajoin sorrun… (“aika ajoin”?)
Kaikkein eniten lapsia, nuoria ja aikuisia kiinnostaa epäonnistumiset, eikä niinkään “Synnyin kultalusikka suussa ja siitä eteenpäin kaikki on ollut niin helppoa…” Luen aina hylkäyskirjenippuani ääneen (=takuuvarmat sympatiapisteet).
helmikuu 26, 2009 klo 12:35 ip
Karo Hämäläinen
Matkustat kahdella liikennevälineellä yhteensä kolmen ja puoli tuntia.
Yhtä oppitunnin mittaista esiintymistä varten.
Jälkimmäinen yhteys on kymmenen minuuttia myöhässä.
Vastassa oleva henkilö antaa ymmärtää, että julkisen kulkuvälineen myöhästyminen on sinun syysi.
Vastassa oleva henkilö ohjaa sinut koululle juuri oikeaan aikaan.
Osoittautuu, että olette väärällä koululla.
Saavut oikean koulun auditorioon kymmenen minuuttia myöhässä. Auditorio on täynnä kihiseviä kahdeksasluokkalaisia.
Et ole ennättänyt missään välissä täyttää vesipulloasi.
Etkä käydä vessassa.
helmikuu 26, 2009 klo 12:47 ip
Terhi
Karo: osui ja upposi! Näitähän riittää…
Tulet opettajanhuoneeseen.
- Oletko sinä meidän uusi kouluavustaja?
- En, vaan kirjailijavieras…
- Kirjailijavieras? Ai onko meillä tänään sellainen… mihinkäs sinun pitäisi mennä…?
Onneksi tämä on erittäin harvinaista.
helmikuu 26, 2009 klo 2:07 ip
Sari
Ensimmäisillä koulukeikoillani kyselin yleisöltä huolettomasti kaikenlaisia asioita, joista sillä oli runsaasti mielipiteitä. Silloin ajattelin, että jokaisen lapsen niistä 20 – 40:stä täytyy saada kertoa mielipiteensä tai muu asiansa, jottei kenellekään tule paha mieli tai tunne huomiotta jäämisestä. Siinäpä ne vierailut sitten menivätkin, kun kartoitettiin lasten sekä heidän sukulaistensa iät, lemmikkitilanteet lähimmän viiden vuoden ajalta, toiveammatit, lempikirjat sekä muut mieleen tulevat seikat (ja on olemassa lapsia, joille tulee seikkoja mieleen aivan taukoamatta).
Paljon turhempiakin kotvasia olen elämässäni viettänyt, mutta noitten kokemusten koulimana aloin sitten miettiä kouluvierailujeni muotoa vähän tarkemmin. Ja siis sitä, miten itse voin ottaa yleisön huomioon jotenkin muuten kuin antamalla sen esiintyä puolestani.
helmikuu 26, 2009 klo 2:16 ip
Annika
Juu, täällä se Terhin mainitsema vinkkejä kaipaileva kollega! Kiitos hyvistä kommenteista. Teen nyt kouluvierailuija Kemijärvellä ja Sallassa, yläasteilla, ja ensimmäisten kokemusten jälkeen mietin, miten oppilaita voisi saada edes jotenkin osallistumaan, kun kuuntelemassa on vähän isompi ryhmä. Aika lailla yksinpälpätykseksi on nimittäin mennyt, sain tosin ennalta tehtyjä kysymyksiä opettajan printtaamana, se oli oiva juttu..Mietin nyt jotain oppilaiden adjektiiveilla täytettävää tarinaa, tai äänestystä parhaasta kirjan alusta, jos lukisi kolme… Mutta enpä ole varma, mikä sitten käytännössä kivasti toimisi.
helmikuu 26, 2009 klo 4:01 ip
Karo Hämäläinen
Sanottakoon, että tuo edellä ollut tilannekatsaus on tietenkin vasta alku: matkan varrella kirjailijallemme selviää, että hänet on esitelty, lanseerattu ja tilattu paikalle vitsinikkarina. Kai mainitsin, että mukana on erityisopetusryhmä?
Vaan sitten sankarikirjailijamme lukee nuortenromaaninsa viimeisen sivun. Ryhmä hiljenee miettimään, kuka kuolee, kuoleeko kukaan ja miksi.
Hetki kestää ehkä viisi sekuntia, ja sen jälkeen auditorin täyttää hälinä ja huuto, urhean päähenkilömme taas jano, väsymys ja saniteettitilojen kaipuu.
Vaan tällaiseen tilanteeseen joutuessaan urhomme muistaa sen kerran, kun hänet paikalle autolla heittänyt järjestäjätahon edustaja on lähtenyt toisiin hommiin, jättänyt sankarimme yläkoulun alaovelle ja neuvonut, missä kerran puolessa tunnissa keskustaan menevä linjuribiili pysähtyy. Kirjailija astuu sisään, kävelee tyhjiä käytäviä opettajainhuoneeseen ja esittäytyy.
“Mikä vierailu? Ei me ole sellaista tilannut? Vai tietääkö joku? Nyt sinun täytyy mennä rehtorin kansliaan.”
Kirjailijamme muistaa omilta ala-asteajoiltaan, että rehtorin kansliaan joutuminen on koulumaailman mitta-asteikolla rangaistuksista suurin. Hän huhuilee varovaisesti kanslian ovella. Kanslisti on paikalla ja kehottaa odottamaan. Rehtori saapuu.
“Ei meillä ole mitään kirjailijavierailua.”
“Minulle on sanottu niin, kello xx:stä xx:ään”, kirjailija yrittää puolustautua kuin paraskin Josef K.
Rehtori sanoo, että asia täytyy selvittää. Hän poistuu.
Kirjailijallemme jää ikuiseksi arvoitukseksi, missä vaiheessa informaatiokatkos on ollut. Hän esiintyy mukavalle ja mukana olevalle ryhmälle – hetkessä kasaan haalitulta vai todella vierailijan tilanneelle, sitä kirjailijamme ei saa tietää.
helmikuu 26, 2009 klo 5:04 ip
Terhi
Karo: Jotenkin on sellainen fiilis, ettei ko. keikka ollut Lukukeskuksen järjestämä?
Onneksi näistä oppii.
Kerran rehtori esitteli minut auditoriolliselle teinejä:
- Anteeksi, että meillä on tänään tällainen häiriö…
Sarjassamme “Näin toivotat vieraan tervetulleeksi”. Koulu päätyi listalle “never again”.
helmikuu 26, 2009 klo 5:19 ip
anuh
Karolla on aika karuja kokemuksia
Mulla on ollut tuuria (*koputan puuta*) ja harvemmin on kohdalle osunut kohtuuttoman levottomia ryhmiä tai välinpitämättömiä opettajia. Joskus on ollut vähän levotonta, ja se lähes aina leviää yhdestä tai kahdesta tyypistä. Yleensä paras tapa on se, että osoittaa näille tyypeille huomiota – kyselee heidän lukemisestaan, mahdollisesta kirjoitusharrastuksesta jne. Vaikka huomiota he tietysti hakevatkin, niin usein juttu tyrehtyy siihen, kun pitäisi oikein keskustella. Ja jos ei tyrehdy, niin keskustelusta voi tulla mukava ja mielenkiintoinen
Interaktiivista toimintaa on mun kokemusten mukaan vaikea luoda, joten mäkin saatan etukäteen pyytää oppilaiden kysymyksiä, joihin sitten vastailen. En tiedä, olenko mä jotenkin pelottava tai ihan vaan tyhmä esiintyjä, mutta useimmiten kysymyksiä tullaan esittämään vasta kun show on ohi. Tai ehkä Suomessa on yhä sitä kulttuuria, että porukan edessä ei kehdata puhua ääneen, mutta kahden kesken kyllä.
Välinpitämättömille opettajille ei oikein mitään mahda, sellaisia onneksi tosi harvoin tapaa, mutta silloinkin mä asennoidun siten että olen puhumassa oppilaille, en opettajille. Jos KETÄÄN ei tunnu kiinnostavan, sitten voi aikansa jupista niitänäitä ja päästää porukan etuajassa välkälle (instant takuusuosio).
Mitäs muuta tuossa kysyttiin… Pahimmat ja parhaimmat kokemukset. No, en viitsi alkaa sen kummemmin erittelemään, ja aika tasaisen mukavia on kouluvierailut olleetkin (*koputan puuta vielä toistamiseen*
).
Ja kuulin sen siis tuossa tilanteessa ensimmäistä kertaa, myöhemmin huhuja on kiirinyt muualtakin, iiiih….
Tai ehkä super-positiivisena kokemuksena voin mainita sen, että kun taas kerran puhuin pelaamisesta ja erityisesti Thief-pelistä – joka siis liittyy tietyllä tavalla Syysmaa-sarjaan – niin eräs pelaamista harrastava nuorimies kertoi kuulleensa, että Thief 4 on mahdollisesti suunnitteilla. Se oli aivan mahtava uutinen
Tämä on varmaan kauhea klisee, mutta ah niin totta: Kannattaa olla ns. oma itsensä, koska nuoret haistaa feikkaamisen kilometrien päähän.
No okei, ehkä vielä feikkiyttä kamalampaa on esiintyjä, joka selvästi nostaa itsensä yleisön yläpuolelle.
helmikuu 26, 2009 klo 5:34 ip
Karo Hämäläinen
Joo, ei ollut Lukukeskuksen keikka vaan erään tapahtuman yhteyteen kerätty ponnistus, jossa oli paljon vierailuja. Koulujen rahoitusosuus oli pieni ja valtaosa tuli tapahtuman budjetista. On mahdollista, että opettaja oli sopinut keikan kenenkään muun tietämättä.
Tarkoituksena ei ollut, että setä tulee ja pelottelee koulukeikoista. Kuten Terhi sanoi, tällaiset “anteeksi häiriöt” ovat harvinaisia poikkeuksia. Yleensä kirjailija, myös tuo edellisissä tekstikatkelmissa seikkaillut sankari, on odotettu vieras. On kahvia, pullaa ja pari kertaa on ollut jopa Pepsi Maxia, johon kohdistuva fanaattinen suhtautumiseni oli välittynyt koulujen tietoisuuteen. Keikoilla on yleensä kivaa ja niistä saa energiaa. Vaikutus luomisvoimaan on positiivinen.
Minun loppuasiakkaani ovat etupäässä alakoululaisia. Serkun hamstereista, joihin Sari viittasi, on yleensä päästy yli sujuvasti. Alakoululaisissa on usein mainioita tapauksia.
Miellän kouluvierailun niin, että opettajat / kirjaston väki on halunnut tarjota ko. oppilaille tilaisuuden tavata kirjailija. En mene stand up -koomikoksi enkä taikuriksi. En sen paremmin mene pitämään satutuntia. Enkä ammatinvalintaohjaustakaan. Enkä ole kirjoittamisen ohjaaja enkä aineiden kommentoija.
Veikkaan tekeväni teihin verrattuna tavanomaisia ja tylsiä keikkoja, koska minulla ei ole mukanani muuta materiaalia kuin kasa kirjoja. Vakiosetiksi on muodostunut sellainen, että aluksi kerron itsestäni ja kirjoista, joita monesti on ilahduttavasti luetettu ja luettu ennen vierailua. Tämän osion tavoite on palauttaa kuulijoille mieleen, mistä on kysymys (“ai se on noiden Samuli-kirjojen kirjoittaja”, tai ehkä yhtä usein: “ai tää jäpä piirtää kuvat Samuleihin”).
Kirjaesittelyn lomassa saatan pitää pienen tietokilpailun, koska olen tehnyt pari tietokilpailukirjaa. Sopivan ex tempore -henkisyyttä feikaten kysyn aina samat kolme kirjallisuuskysymystä. Saadaan käsiä ylös ja veri kiertämään.
Suurimman osan olen varannut kuulijoiden kysymyksille. Usein kysymyksiä on laadittu ennalta (olen siihen kannustanut, jos asiasta on kysytty), mutta ilmankin esiin tapaa nousta perussetti. Kirjailijantyöhön ja kirjallisuuteen liittyviin kysymyksiin vastaan pidemmin ja tarinoiden, “minkä värisellä autolla ajat?”-kysymykset kuittaan nopeasti. Käytännössä aina kysymyksiä on riittänyt hyvin, ja jos ei, olen sujuvasti vastannut niihin useimmin esitettyihin, kirjallisuuteen ja kirjailijan työhön liittyviin kysymyksiin, joita tuo kyseinen ryhmä ei ole vielä tullut kysyneeksi. Kysymys-vastaus-menetelmän olen kuvitellut olevan interaktiivinen ja pilkkovan pitkän monologin. En sitten tiedä, onko lopputulos kuitenkin se, että mielenkiinto keskittyy siihen, milloin oman kysymyksen pääsee esittämään, eikä kuuntelemiseen enää jää vapaata kapasiteettia.
Kellon soitua nimmarit ja kahville, jos aikaa jää.
Seuraavalla tunnilla samassa jumppasalissa pää kylmänä: mitä en ole vielä kertonut tälle ryhmälle?
Niin ja minullehan auton värillä ei ole väliä, kunhan autolla on mittaa vähintään kymmenen metriä ja sen varusteisiin kuuluu kuljettaja.
helmikuu 26, 2009 klo 5:59 ip
kirsti k
Olen hulluna koulukeikkoihin! Valitettavasti niitä on ihan liian harvoin.
Annelin mainitsemaa adjektiivien täydennystehtävää olen käyttänyt alakoululaisten kanssa. EVVK-kuudesluokkalaisiinkin se yleensä uppoaa.
Kirjoitan runkotarinan, jossa toilailee kyseisen koulun oppilaita ja opettajia. Suosituimmat laatusanat ovat limainen ja karvainen. Siitäkös riemu repeää, kun limainen opettaja avaa karvaisen suunsa.
Koulukeikkakokemukseni ovat melkein kaikki hyviä. Hienointa on kun lapset avautuvat. Kerran yksi ujo kolmasluokkalainen poika kertoi kirjoittavansa joka viikko papalleen runon. Opettaja ei edes tiennyt pojan harrastavan kirjoittamista!
Parhaiten pääsee keskusteluun, kun kertoo itsestään jonkin nolon tunnustuksen, jossa paljastaa olevansa tanopäisempi kuin oppilaat.
Tahaton tilannekomiikka sulattaa jurottavimmankin klopin. Tilanteita ei tietenkään voi suunnitella etukäteen, mutta kun ei turhia pingota ja on AITO, kyllä sattuu ja tapahtuu! Eikä tarvitse olla stand-up -koomikko.
Kaikista tärkeintä kuitenkin on olla KIINNOSTUNUT oppilaista ja heidän mielipiteistään. Tuntuu, että lapsia/nuoria kuunnellaan liian vähän, ei oteta tosissaan. Muistan, kuinka inhottavalta aikuisten välinpitämättömyys tuntui lapsena.
Tsemppiä, Anneli! Olit ihana ja luonteva Tampereen messuilla. Saat varmasti kontaktin kehen tahansa, myös siihen takapulpetin kovikseen. Viimeistään tunnin lopussa hän nostaa päätään ja kysyy “joko saa mennä välitunnille?”.
helmikuu 26, 2009 klo 10:22 ip
anuh
Karo kirjoitti:
“Veikkaan tekeväni teihin verrattuna tavanomaisia ja tylsiä keikkoja, koska minulla ei ole mukanani muuta materiaalia kuin kasa kirjoja.”
Häh… Mitä muuta sinne on yleensä tapana ottaa mukaan?
Alakoululaiset on tosiaan rohkeampia kyselemään kuin yläaste- ja lukioikäiset. Mä esiinnyn pääasiassa noille isommille, mutta joskus oon puolivahingossa joutunut ala-asteen oppilaillekin puhumaan, se on ollut ihan hauskaa vaihtelua
(ainakin mun mielestä, voi olla että yleisöllä on mennyt feminismi ja uskonnonvastainen paatos vähän yli hilseen).
helmikuu 27, 2009 klo 10:55 ap
tepa
Keskustelussa ovat menneet Anneli K ja Annika E iloisesti sekaisin, mutta tuskinpa kukaan kiskaisee hernettä nenäänsä.
helmikuu 27, 2009 klo 3:06 ip
kirsti k
Just joo.
Seuraavaksi kannattaisi opetella lukemaan.
Tsemppiä, ANNIKA !
helmikuu 27, 2009 klo 4:03 ip
tepa
Annika: olisi kiva kuulla keikkakokemuksestasi, jahka se on ohi!
helmikuu 28, 2009 klo 5:30 ip
Salla
Ei muuten pidä masentua, jos yläkoululaiset eivät ole hurjan aktiivisia tai näytä järin innostuneilta. Välinpitämätön ilme ei välttämättä kerro välinpitämättömyydestä vaan halusta säilyttää kasvonsa luokkakavereiden edessä.
Itse olen ollut vain parilla kouluvierailulle, ja olen lähtenyt siitä, että kerron ihan vain rehellisesti omasta työstäni. Suurinta osaa kiinnostaa, ja jos joitakuita ei kiinnosta, en ota sitä henkilökohtaisena loukkauksena.
maaliskuu 1, 2009 klo 12:45 ip
Annika
Kiitos Kirstille ja kaikille tsemppaamisesta ja kokemuksista! Pitikin lähteä Sallaan jo torstai-iltana, vasta nyt olen koneella sen jälkeen. Mutta oikein hyvin meni Sallan keikka, kaksi tuntia peräkkäin, kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisia. Yllättävän hankalaa vaan oli, kun toisella tunnilla alkoi mennä iloisesti sekaisin, mitä olen jo tällä tunnilla puhunut, vai oliko se niille aikaisemmille, etten nyt vain aloita kohta samaa juttua uudestaan… Ja nyt olin jo Kemijärven keikkojen jälkeen tottunut siihen, että joku voi haukotella ihan peittelemättä tai olla ääritympääntyneen näköinen, mistä Sallakin puhui, eikä se silti tarkoita, etteivätkö ne kuitenkin aika tarkkaankin kuuntelisi. Kerroin aika peittelemättä myös epäonnistumisistani, siitä kyllä löytää sellaisen linjan, joka helpottaa omaakin oloa siellä edessä. –Hyvä fiilis on nyt, tekemällä tätä oppii, ei tosiaan tarvitse olla mikään viihdyttäjä eikä komeljanttari, pohjimmaiseksi fiilikseksi jäi minullakin se, että jos ei jotakuta kiinnosta, en minä sille mitään voi, ja ne monet kauniit, kuuntelemaan virittyneet kasvot jäävät kyllä mieleeni pitkäksi aikaa.
maaliskuu 14, 2009 klo 7:17 ip
JussiK
Tuosta välitunnilla ei tarjota pullaa -jutusta tuli mieleen, että onko kirjailijoilla raidereita kuten rock-tähdillä?