Minulla alkavat olla käsillä hetket, kun käsikirjoituksesta pitää päästää irti ja todeta sen olevan valmis. Se on vaikeaa, sillä vielä kirja ei ole kansissa, painettuna, toisten luettavana, vaan sitä on mahdollista muokata. Jospa sittenkin vielä vähän lisää tuonne, pois tuolta. Tuon sanan voisi vaihtaa, nuo virkkeet toiseen järjestykseen. Toisaalta irti päästäminen on helppoa, sillä kirjoitusinto suuntautuu jo toisiin käsikirjoituksiin, ajatukset askartelevat toisten juonenkäänteiden ja rakenteiden parissa. Vedosvaihe (eli kun kirja on jo taitettu) on viimeinen mahdollisuus muutoksiin, mutta itse tahdon pitää sen vain oikolukuna ja taiton tarkistuksena. Toki jos jotain aivan kauheaa hyppää silmille, muutan tekstiä enemmän. Toivon kuitenkin, ettei tarvitse.
Jäljellä ilmestyy maaliskuun puolivälissä. Silloin olen kulkenut käsikirjoituksen kanssa yli puolentoista vuoden matkan. Aloin kirjoittaa ensimmäistä versiota kesällä 2010. Juoni kiskaisi minut mukaansa tavalla, jota en ollut pitkään aikaan kokenut. Kirjoitin nopeasti ja heittelehdin innon ja epävarmuuden välillä. Minulla oli monesti sellainen olo, etten oikein tiennyt, mitä olin tekemässä, mutta halusin ehdottomasti tehdä sen.
Tuon ensimmäisen kirjoitusvaiheen jälkeen käsikirjoitus on kokenut suuria muutoksia ja mullistuksia, suurempia kuin mikään aiempi kirjani. Se jakautui kahdeksi teokseksi, toisiaan täydentäväksi kirjapariksi. Sen painotukset muuttuivat. Se sai vähintään yhden uuden tason. Ratkoin käsikirjoitukseen liittyviä kysymyksiä monena iltana ennen nukahtamistani. Aloin nähdä merenneitoja joka puolella (Pieni merenneito -satu on tärkeässä roolissa tarinassa).
Onko hullua, että eräänlainen luopuminen pitää tehdä jo ennen kirjan ilmestymistä? Vasta sen jälkeenhän kirja on olemassa muille ihmisille ja siitä pääsee toivottavasti kertomaan heille. Ehkä ei. Ehkä se on suorastaan välttämätöntä, jotta kestää kirjan julkisen, minusta erillisen elämän.
Vielä pienen hetken voin sukellella sen maailmassa, jota muut eivät tunne. Kuin merenneidot tässä mainoksessa (joka on minusta vallan kaunis ja tunnelmallinen, vaikka mainostaakin jotain siivousainetta):
16 kommenttia
Tämän artikkelin kommenttien RSS-syöte
tammikuu 7, 2012 klo 10:32 pm
Kirsi Pee
Se on outoa, että kun pääsee siihen hetkeen, johon on koko pitkän rupeaman tähdännyt, se ei tunnukaan helpottavalta ja palkitsevalta, vaan pikemminkin päinvastoin. Ja silti sitä hetkeä kohti lähtee aina uudelleen kirjoittamaan..?
Kirjailija, jolla on takanaan jo monta julkaistua teosta, voi kai kirjoittaa varsin varmana siitä, että tehty työ myös päätyy kansien väliin. Vai voiko..? Missä vaiheessa kukin keskustelee kustantajan kanssa tekeillä olevasta työstä? Jo aiheen vasta hahmottuessa, kun pääpiirteet alkavat olla valmiit vai vasta kun viimeinenkin piste on löytänyt paikkansa. Voiko kokeneellekin käydä niin, ettei hänen valmiiksi kokemaansa kirjaa julkaistakaan..?
tammikuu 8, 2012 klo 10:38 am
Magdalena Hai
Upea kansi, Salla! Onnea kirjan valmistumisen johdosta.
Kirsi Pee, olen miettinyt ihan samoja viime aikoina. Aloittelevana kirjailijana sitä elää sellaisen illuusion kanssa, että jossain vaiheessa tämä varmaan käy helpommaksi, vähemmän epävarmaksi. Kai nyt sentään? Kai?… Mutta eipä se oikeasti taida käydä. Illuusio on olemassa vain sitä varten, että saisi sen seuraavan kirjan valmiiksi.
…Sittenhän sen pitäisi tulla helpommaksi, eikös?
tammikuu 8, 2012 klo 10:55 am
annelitre
Kansikuva on lumoava. Pelkästään se houkuttelee tarttumaan kirjaan.
Minulle irtipäästäminen ei ole yleensä vaikeaa eikä minulla ole sitkeää hiomisen tarvetta. Olen siihen mennessä tahkonnut tekstiä niin kauan ja monesti, että eteenpäin antaminen tuntuu helpottavalta.
Varsinkin kun se odottavien ideoiden jono täpistelee malttamattomana vuoronumeroineen.
Luovuttamisen jälkeen on lyhyt hetki helpotusta ja voitonriemua, mutta se on tosiaan hyvin lyhyt. Sitten käy niin kuin Kirsi Pee mainitsee. Tulee epäilys, ahdistus ja suru. Mitä tulikaan kirjoitetuksi? Onko sillä mitään arvoa? Entä jos kukaan ei pidä siitä? Jospa se onkin aivan roskaa?
Sain eilen valmiiksi käsikirjoituksen, draamatekstin siis, jota olen vääntänyt koko syksyn ja joka on volyymiltaan aika iso. Hurrasin itselleni eilen, tänään on jo huoli päällä. Entä jos teksti onkin huonoa?
Sekin menee kyllä ohi.
Onneksi on ammattilukijoita. On kustannustoimittaja, draaman puolella ohjaaja tai dramaturgi. Sieltä tulee ensimmäinen kommentti, joka on yleensä oikeansuuntainen. Ei kylläkään aina; joskus, etenkin draaman puolella, “ulkotaiteelliset” seikat painavat niin, että keksaistuin argumentein käsikirjoitus tyrmätään. Sellainen on aivan kamalaa, koska ensimmäisessä aallossa uskoo argumentit ja kestää aikansa, ennen kuin oivaltaa, mistä itse asiassa oli kysymys.
Mutta ei paljonkaan julkaissut kirjailija voi olla varma siitä, että kaikki hänen kirjoittamansa julkaistaan, vaikka se onkin varmempaa. Jos teksti ei menisi läpi, uskon, että se on palvelus kirjailijalle. Se tarkoittaa, että hän on kirjoittanut tekstin – on ehkä etsinyt uutta ilmaisua – eikä teksti ole vielä kypsynyt valmiiksi. Tosin niitä “ulkotaiteellisia” syitäkin saattaa olla: ehkä kustantaja ei pidä siitä, että kirjailija hyppää ulos hänelle laaditusta lokerosta.
Lasten- ja nuortenkirjat kirjoitan valmiiksi ennen kuin annan eteenpäin. Aikuisten kirjat ovat pitempiä, joten niitä yleensä vilautan kustannustoimittajalle, kun käsissäni on noin kolmannes. Haluan saada vahvistusta uskolleni, että olen oikeassa suunnassa. Tai että minut pysäytetään, jos olen menossa vikasuuntaan. Draamaa yleensä tehdäänkin aika tiiviissä palauteyhteistyössä.
Tulipas tästä pitkä vuodatus. Ilmeisesti Salla on postannut oleellisesta asiasta.
tammikuu 8, 2012 klo 11:25 am
Terhi
“Kirjailija, jolla on takanaan jo monta julkaistua teosta, voi kai kirjoittaa varsin varmana siitä, että tehty työ myös päätyy kansien väliin. Vai voiko..? Missä vaiheessa kukin keskustelee kustantajan kanssa tekeillä olevasta työstä?”
Ei voi. Kirjailijuus täytyy joka kirjalla lunastaa uudelleen. Ammattina tämä onkin hyvin raskas: joka kerta täytyy osoittaa, että pystyn kirjoittamaan julkaisukynnyksen yli. Missä muussa ammatissa ammattitaitoaan täytyy todistella aina uudestaan? Mutta näin sen tietysti pitää ollakin, itsehän olemme ammattimme valinneet tai se on valinnut meidät. Mikä tahansa raapustus ei voi päätyä kansien väliin. Puhun kokemuksesta; kenellä meillä ei olisi hylsyjä pöytälaatikossaan?
Minulla on ollut huono tapa näyttää kustannustoimittajalleni kamalia raakileita, jotka sitten kasvavat täyteen mittaansa vasta toisen tai kolmannen version aikana. Joskus nolottaa, että graafikko joutuu kantta suunnitellessaan (kuten juuri tällä hetkellä) lukemaan hyvinkin raakaa tekstiä. Uudenvuodenlupaus (heh heh): tänä vuonna petraan?
Salla: upea kansi! Kenen suunnittelema?
tammikuu 8, 2012 klo 1:30 pm
Nimetön
Kirjailijan työ on pätkätyötä pahimmillaan ja parhaimmillaan. 25 kirjailijavuoteni aikana olen saanut useita hylsyjä niin lasten-, nuorten- kuin aikuisten kirjoistakin. Vuosien saatossa olen menettänyt viimeisenkin illusion, että tämä työ on helppoa. Kohdalleni on osunut paljon ilon hetkiä ja onnistumisia, mutta myös pettymyksen katkeraa kalkkia olen saanut niellä sen verran, ettei ole pelkoa ylpistymisestä saati varmuuden tunteesta.
Epävarmuus on inhottava tunne, ja kirjailijana – niin ihana työ kuin tämä onkin – sitä joutuu kestämään koko ajan. Tämä varoitukseksi vasta-alkajille!
Olen kirjoittanut yli 30 teosta, joukossa kolme trilogiaa. Trilogioiden kohdalla olen ollut kohtalaisen varma, että toinen ja kolmaskin kirja julkaistaan, mutta yksittäisten lasten- ja nuortenkirjojen kohdalla odotan aina sydän kylmänä, tuleeko hylsy, vai ei.
Uusi romaanin idea on kypsynyt siihen pisteeseen, että alan kirjoittaa sitä lähipäivinä. Kustannustoimittajani on aiheesta innoissaan, mutta se ei tarkoita sitä, että kirjani julkaistaisiin jonain päivänä. Jos hyvin menee, käsis lähtee kustantajalle tulevan kevään aikana. Se on minun raakileeni, ensimmäinen versio, johon – toivon mukaan – pääsen tekemään kustannustoimittajani kanssa yhteisesti sovittuja muutoksia. Marja-Leena
tammikuu 8, 2012 klo 3:30 pm
Kirsi Pee
Sydän kylmänä, kyllä. Tunteiden heilahtelu on ristiriitaista, toisaalta helpotus ja ilo valmistuneesta työstä, toisaalta ahdistus ja pelko sen kelvollisuudesta.
Kirjoitan vakituisesti kolumneja maakunnalliseen lehteen, tahtia kerran kuukaudessa. Äkkiseltään voisi luulla, että onpa kahlitseva ja armoton työ. Käytännössä se on osoittatutunut juuri päinvastaiseksi: kerran kuukaudessa saan yhden eheän kokonaisen työn valmiiksi, pois käsistä ja ajtuksista ja se julkaistaan. Vain kerran on yhteisymmärryksessä yksi lause poistettu, muutoin ei mitään ole jätetty painamatta. Se kantaa eteenpäin hetkinä, jolloin luulen, ettei tästä ikinä kirjoittajaksi ole.
Sallan Jäljellä tulee olemaan kiinnostava lukukokemus, kun on jo etukäteen lukenut prosessista. Milloin se kirjaparin toinen puolisko ilmestyy, yhtäaikaa vai erillisenä, jatko-osana vai rinnakkaisena? Hmm, jännittävää!
tammikuu 8, 2012 klo 5:14 pm
Salla
Varmaa ei ole (kirjailijan) elämässä kuin epävarmuus. Hylsyistä puhutaan julkisesti aika vähän, mikä on aivan ymmärrettävää, sillä niihin liittyy kovia pettymyksen ja epäonnistumisen tunteita.
Itse näytän mielelläni käsikirjoituksen kustannustoimittajalle jo hyvin raakana versiona, sillä yksi kustannustoimittamisen parhaista vaiheista on minusta aivan alkuprosessin aikana käyty keskustelu siitä, mihin suuntaan käsikirjoitusta kannattaisi lähteä viemään. Tällaiset keskustelut tyrkkivät ajatuksiani aivan uusiin suuntiin, sellaisiin, joita en olisi yksin pähkäilemällä varmasti keksinyt. Ratkaisut voivat lopulta olla jotain täysin muuta kuin kustannustoimittajan ehdottamat, mutta tärkeintä onkin omien ajatusten ja näkemysten myllertäminen. Keskustelujen onnistuminen vaatii tietysti hyvää luottamusta kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä.
Kiitoksia kovasti kansikehuista! Kannen on suunnitellut Ea Söderberg.
Kirjaparin toinen puolisko, Toisaalla, ilmestynee ensi syksynä. Se on tavallaan jatkoa, tavallaan se kertoo rinnakkaistarinan. Hmm, kuulostiko tarpeeksi mystiseltä?
tammikuu 8, 2012 klo 6:56 pm
S
Jäljellä vaikuttaa upealta ja mielenkiintoiselta kirjalta! Onneksi olkoon.
Mie pystyn päästämään tekstistä irti. Ei sillä, ettenkö hiois – kyllä hion, mutta jossain vaiheessa tulee sellainen tunne, että “se on siinä”. Tunne siitä, että nyt se on valmis.
Hylsyistä saisi puhua enemmänkin. Se toisi lohtua niille (meille), jotka eivät ole saaneet ensimmäistäkään läpi. Ehkä just se käsikirjoitus ei onnistunut, mutta ehkä seuraava?
tammikuu 8, 2012 klo 10:24 pm
anuh
Oi miten ihana kansi, ja uteliaisuus heräsi kovasti!
Onko spefiä kenties, ainakin merenneidot siihen vähän viittaavat..?
Se on kyllä itsellekin tuttua, että vaikka teksti on “valmis” niin aina tuntuu että edes jotain pientä voisi vielä vähän viilata. Vaikka niitä viimeisiä isompia tarkistuskierroksia läpikäydessä on saattanut tuskailla, että voi kun tää olis jo VALMIS!
tammikuu 8, 2012 klo 11:01 pm
annelitre
Hyvä aihe nuo hylsyt. Pannaan korvan taakse. Niistä pitäisi sen kuuluisan “jonkun” kirjoittaa alkupostaus.
tammikuu 8, 2012 klo 11:27 pm
annelitre
Kuinka ollakaan: juuri kun olin kirjoittanut tuo, vilkaisin Kirsti Ellilän Kirjailijan häiriöklinikkaa http://kirstiellila.blogspot.com/ ja sielläpä on juuri tästä aiheesta keskustelu meneillään!
tammikuu 9, 2012 klo 8:06 am
Salla
Anu, juu vähän spefin puolelle menee. Tässä kustantamon esittely:
http://www.tammi.fi/kirjat/ISBN/9789513165758/alue/906,907,912,956/navi/Uutuudet/
tammikuu 9, 2012 klo 11:06 am
kirsti k
Apua, viimeisen version jättäminen on kauheaa, suurin painajaiseni kirjailijan työssä. Kun pitäisi päästää irti, siihen saakka kelvollinen teksti muuttuu kuraksi. Aina.
Luin viime viikolla vedokset helmikuussa ilmestyvästä Omanapuu laulaa -nuortenromaanistani ja olen edelleen silkkaa epävarmuutta koko likka. Sallan tavoin en haluaisi tehdä muutoksia enää vedosvaiheessa, mutta aina jämähdän miettimään sanavalintoja, välimerkkejä ja vivahteita. Painin yökaudet jonkun naurettavan yksityiskohdan kimpussa ja kyselen perheen ja kavereiden mielipiteitä asioista, jotka oikeasti ovat täysin mitättömiä mutta kasvavat jättiläisiksi sillä hetkellä, kun tekstistä pitäisi luopua. Huh-huh, on kamalaa ajatella, että kirjaani ehkä painetaan juuri nyt, voin pahoin.
Hyvä idea Anneli, tehdään hylsypostaus! Siitä riittää juttua. Koskaan ei voi olla varma. Ei ole olemassa sanontaa “kerran kirjailija, aina kirjailija”. Monet konkarikirjailijoidenkin uutukaiset ovat hylsyistä kasvaneita teoksia. Myös Omenapuu laulaa -kässäristä sain ensin hylsyn, kuten monesta aiemmasta. Täytyy vaan sietää, ja toisaalta uskoa itseensä kahta enemmän.
Onpa lumoava kansi, Salla!
tammikuu 9, 2012 klo 12:09 pm
anuh
Äärgh, nyt en enää malta odottaa, Salla :^D
Tuosta esittelystä tuli mieleen kun näin joskus penskana painajaisia, joissa tulen pihalta kotiin ja kotiovessa onkin ihan joku outo nimi (siis TOSI outo tyyliin “Zxfyrgsz”). Tajuan että meidän perhe on muuttanut pois sillä välin kun leikin ulkona, ja kun lähden etsimään jotain tuttua naapuria pyytääkseni apua, kaikkien muidenkin asuntojen ovissa on noita outoja nimiä =:-/
tammikuu 9, 2012 klo 12:49 pm
Salla
Kirsti, onnea! Nyt olet päästänyt irti ja olet (mielialasta riippuen) tuskaisen ihanassa välitilassa.
Anu, sun täytyy ehkä tehdä aamukampa odotusta helpottamaan…
tammikuu 9, 2012 klo 7:45 pm
J.S. Meresmaa
“Onko hullua, että eräänlainen luopuminen pitää tehdä jo ennen kirjan ilmestymistä? Vasta sen jälkeenhän kirja on olemassa muille ihmisille ja siitä pääsee toivottavasti kertomaan heille. Ehkä ei. Ehkä se on suorastaan välttämätöntä, jotta kestää kirjan julkisen, minusta erillisen elämän.”
Tämä kohta kolahti. Esikoinen pyristelee vasta lähtökarsinassaan, julkaisu on noin neljän kuukauden päässä. Tuntuu siltä, että olen päästänyt irti siitä monta vuotta sitten (varmaankin johtuen kolmen vuoden odotuksesta). Vedosversiota en ole vielä nähnyt, ja tuleekin olemaan mielenkiintoista miltä tuo muinainen teksti omaan silmään näyttää.
Jonkin verran pelottaa se, että nyt kun se aloittaa minusta erillisen julkisen elämänsä, jaksanko enää innostua tekstistä itsestään kun uudemmat käsikirjoitukset tuntuvat ajankohtaisemmilta.
Kyllä on niin sanotusti kello sekaisin näiden kanssa.
Kansi muuten on todella houkutteleva!