Vuosi sitten Piruettiystävyys-nuortenromaanilleni myönnettiin Topelius-palkinto. Perjantai 14. tammikuuta 2011 oli ikimuistoinen juhlapäivä. Mutta vielä sykähdyttävämpää oli saada tieto ehdokkuudesta. Olin ottamassa talvikenkiä esiin varastosta, kun Karistolta soitettiin. Pyörtyminen oli hilkulla. Totaalitärinä kesti monta päivää. Eivoiollatotta, eivoiollatotta, eivoiollatotta!
Palkinto toi kylkiäisenä paljon mukavia asioita: Olen saanut tehdä kouluvierailuita enemmän kuin aikaisemmin. Olen päässyt puhumaan äidinkielenopettajille, joutunut suoraan radio-ohjelmaan ja muutamiin lehtihaastatteluihin. Missivuoden huipennuksena sain kunnian pitää juhlapuheen Lempäälän kunnan itsenäisyyspäiväjuhlassa. Palkinto on myös vahvistanut kirjailijaidentiteettiä ja tuonut lisäuskoa kirjoittamiseen, rohkeuttakin.
Mutta ei pelkkää aurinkoa.
Ehdokkuus pamahti täysin puskasta. Aiemmin en ollut osannut haaveksia tunnustuksista. Kunhan kirjoitin. Ja olin iloinen, kun kirjojani luettiin ja niistä tykättiin. En koskaan jännittänyt, onko lapsiani rankattu jollekin listalle, vaan hurrasin kollegoiden menestykselle. Silti en hetkeäkään miettinyt, että mukulani olisivat muita huonompia.
Sitten tuli T.
Lähes samaan aikaan T:n kanssa julkaistiin runokokoelmani Likkojen lipas. Esikoisrunoista olin yhtä innoissani kuin T:sta. Runojen kanssa olin häärinyt yli kolmekymmentä vuotta. Niissä on kaikki, mitä olen ikinä ollut, mitä olen nyt, mitä tulen olemaan.
Kuin varkain päästin mieleeni ajatuksen, että T-palkitun kirjailijan uusi teos saattaisi herättää mielenkiintoa. Kului kuukausi, kiittävä arvio Pohjalaisessa. Jepjep, siitä se lähtee! Kului puoli vuotta, huoh, Pohjalaisen kritiikin lisäksi ei juuri muuta palautetta. Ei alan ihmisiltä eikä lähipiiriltä.
Päässäni alkoi pyöriä älyvapaita ajatuksia: Onko kokoelma niin paska, ettei se liikauta ketään? Eikö aiemmin proosaa kirjoittanut saisi ryhtyä runolle? Ovatko säkeet niin vaikeita, ettei kukaan ymmärrä niitä? Tallasiko T-palkinto runokirjan alleen? Onko ohut kirja tipahtanut patterin väliin (muuan kollega arveli kirjahyllynsä nielaisseen Lippaan)? Syövätkö koirat kirjoja?
Kun tuollaisia kysymyksiä kelaa päivittäin monta kuukautta, alkaa päässä viirata.
Syyskuussa olin jo ding-dong. Paha olo ei pysynyt enää sisällä. Pakenin vessaan vollottamaan, kun eräs kollega ohimennen mainitsi tykkäävänsä Lippaan runoista. Kirja on sittenkin olemassa.
Lopulta avauduin läheiselle kollegalle, joka fiksusti perusteli asian näin: ”Runoista on vaikea antaa palautetta”.
Hitaasti aloin nousta ja tolkuttaa itselleni, että tärkeintä on tehdä parhaansa ja olla hedelmään tyytyväinen, nauttia. Ei väliä, mitä muut ajattelevat. Likkojen lipas on minulle rakas. Aina.
Tajusin myös naurettavuuteni, kun rupesin miettimään kaikkia niitä upeita kirjoja, jotka jäävät vuosittain vaille isompaa huomiota. Muistan esimerkiksi Tuula Kallioniemen huikean fantasiaromaanin Kulkuripoika ja tuulen tyttö (2005) ja Terhi Rannelan Taivaan tuuliin (2007). Kun luin Tuulan ja Terhin kirjat, ajattelin että ”vau, tässä on vuoden tapaus”, mutta kumpikaan ei ilmestyessään herättänyt ounastelemaani kohua ja keskustelua, saati ollut ehdolla palkinnoille. Tuulan kirja suorastaan vaiettiin kuoliaaksi. Mielestäni myös Kari Levolan viime vuonna ilmestynyt tarinakokoelma Suorin mutkan ikinä olisi ansainnut paljon enemmän nostoa ja suitsutusta. Niinpä, mielipiteitä ja mieltymyksiä, sepä se.
Tämän ruikutuksen tarkoituksena on herättää keskustelua muun muassa siitä, miten tunnustuksen saaminen voi vaikuttaa kirjailijan (tai lukijan) odotuksiin. Käykö niin, että jatkossa ainakin alitajuisesti vertailen uusia tekstejäni ja niiden vastaanottoa Piruettiystävyyteen? Ehkä tämä tilitys myös lohduttaa kirjailijoita, joista tuntuu epäreilulta, kun omaa lasta ei huomioida tarpeeksi. Mainioiden T- ja L-ehdokkaiden iloa en halua laimentaa, tunnustukset ovat aina ansaittuja. Kirjanne ovat erinomaisia, ne ovat seuloutuneet satojen hyvien tarjokkaiden joukosta. Ne ovat koskettaneet raatia, sävähdyttäneet.
Ylihuomenna on Suuri Päivä. Saamme kuulla, ketkä pokkaavat vuoden 2012 Topelius- ja Lydecken-palkinnot. Vielä hetken palkitut joutuvat pitämään uutisen omana tietonaan. Miten vaikeaa se oli! Palkinto tuntui unelta, kun ei saanut hiiskua kenellekään. Vasta juhlassa unesta tuli totta.
Perjantaina halataan. Nukkukaa yönne!
20 kommenttia
Tämän artikkelin kommenttien RSS-syöte
tammikuu 11, 2012 klo 9:30 am
marjis
Olipa mielenkiintoinen teksti, kiitos kun jaoit ajatuksesi täällä.
En tiedä miten palkinnot vaikuttavat noin pidemmän päälle, mutta kyllähän esillä olleiden kirjailijoiden ja kirjojen nimet jäävät jonnekin alitajuntaan. Mutta en lukijana vertaa kirjailijan uusia kirjoja nimenomaan siihen palkinnon saaneeseen, vaan uskon että kaikki lukijat yleensäkin vertailevat uusia kirjoja aikaisempaan tuotantoon.
Kirjabloggarina ja kirjablogien ahkerana lukijana minusta on ollut mukava huomata, että myös tuntemattomammat kirjat ja kirjailijat pääsevät esille kirjablogeissa. Myös yhä nuorempia kirjabloggareita on tullut mukaan, joten myös nuortenkirjojen näkyvyys blogeissa on kasvamassa.
Onnea myös kaikille ehdolla oleville kirjoille ja niille, jotka palkinnot sitten pokkaavat!
tammikuu 11, 2012 klo 9:38 am
hollolankirjasto
Kirjastolaisena ja graduni kirjojen kirjastokysyntään vaikuttavista tekijöistä tehneenä voin sanoa, että ainoa palkinto, jolla on todellista vaikutusta kirjojen kysyntään on se Finlandia. Kaikki aikuisten ehdokkaat plus tieto- ja finkkujunkku -voittajat ovat ainoat, jotka nostavat edes pieniä väreitä ja näistäkin lähinnä ne kuusi aikuisten kaunokirjaa.
Muut palkinnot noteeraavat vain ammatikseen kirjojen kanssa työskentelevät ja kun Suomessa on satakunta kirjallisuuspalkintoa, niin jopa ne palkitut unhoittuvat usein saati, että lyhytmuistinen media muistaisi jonkin kirjauutuuden olevan jonkin palkitun kirjailijan uutuusteos. Onneksi edes ne pienet väreet, joita palkinnot luovat ihmisten tietoisuuteen ilahduttavat ja lämmittävät kirjailijaa, mutta aina uusia palkintoehdokkaita julistettaessa aion ja vannon lukevani kaikki ehdokkaat ja lisääväni vinkkauspakkiini, jotta voin levittää niiden sanomaa eteenpäin, tiedän samalla useimpien osana olevan se viisi lainaa vuodessa ja hidas kirjapölyyn hautautuminen. Onneksi aina joskus ja joskus jopa useinkin saan ilokseni huomata olleeni väärässä ja kirja jää lukijoiden suosikiksi.
P.S. Anteeksi Kirsti, mutta en ole saanut vieläkään Likkojen lipasta edes avattua. Olen niiin huono lukemaan runoja. Viimeksi taisin lukaista kokonaisen runokirjan kuutisen vuotta sitten ja sekin oli ohkainen lastenrunokirja.
markku-setä
tammikuu 11, 2012 klo 9:53 am
Mila
Olen päättänyt jo kauan sitten, etten suuremmin odottele palautetta kirjoistani. Yleensä uudet, tekeillä olevat kirjat, ovat vieneet jo täysin mukanaan.
Edes niiltä, joille lahjoitan kirjani, en oleta saavani automaattisesti palautetta. Lukijat tuntuvat olevan kovin erilaisia.
Sitäkin mukavemmalta tuntuu, kun sitä palautetta sitten jostakin – yleensä aivan yllättäen – jostakin suunnasta tulee.
tammikuu 11, 2012 klo 10:29 am
kirsti
Kauhistus, olin jo itsekin unohtanut, että kirjani on Lydecken-ehdokkaana. Ilmeisesti en voita, koska ei ole kuulunut mitään järisyttävää puhelinsoittoa. No hyvä niin, sillä perjantaille on jo buukattu jos jonkinmoista ohjelmaa, olisi ollut kova peruuttelu jos olisin voittanut. Mutta kiitos Kirsti-kaimani tästä avautumisesta. Koska en ole itse koskaan saanut yhtään kirjallisuuspalkintoa, en ollut tietoinen palkinnon mukanaan tuomista paineista. Mitä Likkojen lippaaseen tulee, niin olen jo kymmeniä vuosia sitten todennut, ettei minun kannata sanoa runoista mitään, ellei ole pakko. Itsetunto ei riitä.
tammikuu 11, 2012 klo 10:32 am
kirsti k
Mila, fiksu asenne, siihen minäkin tahtoisin pyrkiä, mutta en millään osaa olla odottamatta palautetta, alitajunta ei anna rauhaa.
Marjis, on varmasti totta, että lukijat usein vertailevat kirjailijan uutukaista hänen aiempaan tuotantoonsa. Tässä saattaa piillä yksi syy siihen, miksi Likkojen lipas jäi varjoon: Odotettiin proosaa, tulikin runoja. Petyttiin, hitto vie. Ennen Lipasta olin kirjoittanut yhdeksän lanu-romaania.
Markku-setä, ei tarvitse selitellä, saat jättää Lippaan avaamatta, ymmärrän ja annan anteeksi, hih. Mutta siitä olen surullinen, kun sanot, että muut kuin F-palkinnot eivät vaikuta kirjastokysyntään. Minulla on tietysti hyvin pieni kokemus asiasta, mutta ainakin Piruettiystävyyden lainausluvut nousivat heti Topeliuksen jälkeen, ainakin Pirkanmaalla (nyt siis paljastui tämäkin nolous, että kyttään kirjojeni lainaustilannetta kirjaston tietokannasta). Myös kirjan myynti kasvoi niin, että piti ottaa toinen painos.
tammikuu 11, 2012 klo 10:36 am
kirsti k
Kiitos Kirsti-kaima, vahvistat toisen kollegan toteamuksen siitä, että runoista on vaikea antaa palautetta. Palautteen vähyys ei siis välttämättä johdukaan kirjan surkeudesta, mikä tietysti kirjoittajalla ensimmäisenä puskee mieleen.
tammikuu 11, 2012 klo 10:44 am
Nimetön
“Tämän ruikutuksen tarkoituksena on herättää keskustelua muun muassa siitä, miten tunnustuksen saaminen voi vaikuttaa kirjailijan (tai lukijan) odotuksiin. ”
Tällä iällä ja tällä kokemuksella ymmärrän paremmin kuin hyvin, Kirsti, mitä tarkoitat.
Ensin ( vuonna 1978!!!!) oli se “oi, oho, esikoinen näki päivänvalon” -fiilis. Julkaisukynnyksen ylittäminen oli jotain ainutlaatuista. Kun kirja oli kansissa, joku sen varmaan myös lukisi. Sitä painettaisiin tuhansia (no ainakin satoja, hehe…) kappaleita. Sitä olisi kaikissa (ainakin melkein, hehe…) kirjastoissa.
Toisen kirjan kohdalla tunne oli lähes yhtä epätodellinen, olinhan kirjoittanut kirjoJA…
Ja kun olin heti toisesta kirjasta saanut Topelius-palkinnon 1978 olin kuin puulla päähän lyöty. Kirjallisesta kentästä siihen asti ihan pihalla olleena tajusin, että tästä työstähän PALKITAAN. Ja kun olen saanut palkinnon, olen ilmeisesti JOTAIN.
Putosin nopeasti maan pinnalle, kun kuulin ystävällisenä (?) ja luottamuksellisena (!) tietona, millainen vääntö palkinnostani oli käyty. Ja etten missään nimessä ollut sitä kaikkien silloisten nuortenkirjaneuvostolaisten mielestä ansainnut. Päinvastoin.
Mutta tie oli auki. Seuraava kirja ilmestyi. Ja sitä seuraava. Tuli pari lehtihaastatteluakin, joista luin olevani “nuori, lahjakas kirjailija”.
Kirjailijaurani merkittävin henkilö, Kerttu Manninen pudotti minut taas maan pinnalle ja kehotti miettimään, mitä kirjoittaisin. Neuvoi luopumaan tasapaksusta, tyypillisestä ja helposta massakirjallisuudesta. Suoraan sanoen mitätöi muutaman seuraavan kirjan, yksityisissä keskusteluissa tosin. Hän nimenomaan vetosi Topelius-palkintoon, “aateluus” velvoitti kuulemma.
Alkoi tuntua kuristavalta. Mielessä pyöri hauskoja asioita. Kirjoittaminen oli hauskaa (olisi ollut, ellei takaraivossa olisi takonut “vaatimuksia”.
Taso. Taso. Taso.) Ryhdyin miettimään teoreettisia kuvioita kirjallisen tason saavuttamiseksi. Ulkopuolisesta paineesta, mutta pohjimmiltaan siksi, että olisin tuntenut kelpaavani. Kenelle?
Nyt olen kirjoittanut yli 80 kirjaa. Olen myös saanut lukuisia palkintoja, joiden merkitystä ei yhdenkään kohdalla voi vähätellä. Hetkellinen noste on ollut henkilökohtaisella tasolla huikea, harhainen odotus nousukiidosta energiaa kuluttava. Ja sitten on taas tullut “lässähdys”. Pahin tapahtui varmaan juuri Kulkuripojan kanssa. Ensin tunsin tulleeni kohdelluksi epäreilusti. En siksi, että en ollut palkinnoilla, vaan siksi, että kirja jostain syystä vaiettiin kuoliaaksi. Myöhemmin päättelin musertavassa itsekritiikin puuskassani, että kirja oli huono.
Ei se ollut huono, mutta nyt kirjoittaisin sen toisella tavalla.
Olet oikeassa, Kirsti. Odotukset ovat aina korkealla, kun lapsi on lähtenyt käsistä ja alkanut elää omaa elämäänsä. Ankeinta on, kun ne omaa sydäntä raastavimmat tuntuvat haihtuvan olemattomiin.
Vaikka negatiivinen asenne ei meitä mitenkään hyödytäkään, niin olen ikävä kyllä taipuvainen aina vain arvelemaan, ettei meidän lajityyppimme ole edelleenkään erityisen arvostettu. Pahiten se näkyy juuri erilaisten palkintojen ja ehdokkuuksien, kuten vaikkapa maailman suurimman lastenkirjapalkinnon, Alman, tiedottamisessa. Jos ketään ei kiinnosta, että Suomesta on mukana useita ehdokkaita 5 miljoonan kruunun palkinnonsaajiksi, niin miten ketään kiinnostaisi pienemmätkään kuviot?
Vasemman käden sormiharjoitteluna tämä lanu-näpertely taidetaan muissa kuin omissa piireissämme aina vain mieltää. Tarkoitushakuisena täsmätuotantona, välineenä ja apuna vaivaan jos toiseenkin. Eipä siis ihme, jos varsinkin jo yleisestikin marginaalikirjallisuutena pidetyt runot jäävät paitsioon.
Siksipä, Mila, olen ihan samaa mieltä kanssasi:
“Olen päättänyt jo kauan sitten, etten suuremmin odottele palautetta kirjoistani. Yleensä uudet, tekeillä olevat kirjat, ovat vieneet jo täysin mukanaan.
Edes niiltä, joille lahjoitan kirjani, en oleta saavani automaattisesti palautetta. Lukijat tuntuvat olevan kovin erilaisia.
Sitäkin mukavemmalta tuntuu, kun sitä palautetta sitten jostakin – yleensä aivan yllättäen – jostakin suunnasta tulee.”
Silti, olen valmis olemaan mukana, kun kissoja nostetaan pöydille. Kyllä isosta laumasta lopulta aika mouru nousee!
Kirsti: ” Onneksi tunnen taiat:/ aina ovelin katti sokkelosta selviytyy.”
(Likkojen lippaasta)
T von L
tammikuu 11, 2012 klo 10:54 am
kirsti k
“Ankeinta on, kun ne omaa sydäntä raastavimmat tuntuvat haihtuvan olemattomiin.”
T von L, juuri näin. Tämä itkee, taas.
Kiitos paljon kokemuksen äänestä ja vertaistuesta. Lohduttaa, että en ole yksin.
Kyllä se tämäkin katti kerran oppii olemaan välittämättä palautteesta – tai sen puuttumisesta.
tammikuu 11, 2012 klo 11:54 am
Kriitikko
Hei! Näkökulma kuoliaaksi vaikenemiseen: välillä käy niinkin, ettei jokin kirja koskaan vain ilmaannu esimerkiksi lehden toimitukseen. Kaikkia kiinnostavia kirjoja ei välttämättä bongaa etukäteen kustantamojen listoilta, ja jos kirjaa ei näe livenäkään, siitä saattaa vaieta ihan tietämättään… Toki monesti käy niinkin, että paljon kiinnostavaa jää lukematta ihan siksi, ettei yksi kriitikko vain ehdi tarttua kaikkeen kiinnostavaan. Mä luen kymmeniä nuortenkirjoja vuodessa, ja silti esimerkiksi Kulkuripoika on mennyt multa yksinkertaisesti ohi.
tammikuu 11, 2012 klo 12:06 pm
J.S. Meresmaa
Paljon pureskelemista ja mietintää synnyttävä kirjoitus!
Minua kiinnostaa tämä henkinen ja sielullinen puoli kirjoittamisessa: toisaalta on kyettävä irrottautumaan teoksistaan ja pidettävä pää kylmänä vastaanoton (tai -ottamattomuuden) kanssa, mutta kuitenkaan yhtäkään kirjaa ei kirjoiteta pää kylmänä vaan sydän avoimena, veri kuohuen. Kirja on aina henkilökohtainen. Onko väärin odottaa palautetta, reaktiota siitä, että maailmaan on luotu jotain uutta? Mikä olisi se suitsutus ja vastaanotto, joka olisi riittävä tyydyttämään kirjailijaa? Onko kyse egon miellyttämisestä vai mistä?
Ja kun kirjoja julkaistaan niin paljon, on selvää ettei kaikille annostella samalla lusikalla. Elämän lähtökohtainen epäreiluus korostuu kirjallisella kentällä. Jokainen julkaistu teos on omalla tavallaan ainutlaatuinen ja arvokas, jos ei monille niin ainakin muutamalle. Minusta on suuri vääryys ja häpeä, että suurimmille la-nu -palkinnoille — niille onnekkaille, jotka tunnustuksen saavat — aiheuttaa virallinen huomio lähes yhtä paljon ahdistusta ja tuskaa kuin iloa. Ja nimenomaan sen vuoksi, että tunnustuksen nostama huomio kansassa on niin vähäinen, ohikiitävä.
Mutta miten voisi päästä siihen olotilaan, että voisi olla välittämättä palautteesta tai sen puutteesta? Onko se luovalle työlle paras lähtökohta? Vai onko kyse vain siitä, että “taitelijasielu on herkkä”?
tammikuu 11, 2012 klo 12:40 pm
kirsti k
Kriitikko, kiitos näkökulmastasi. Tuleehan sitä hiljaisuuden vallitessa joskus mietittyä myös arvostelukappaleiden kohtaloa. Eihän kirjaa voi kukaan nostaa, jos siitä ei ole koskaan kuullutkaan.
J.S., loistavia kysymyksiä, joihin on vaikea vastata. Luulen, että riippuu kirjailijasta, paljonko palautetta kukin tarvitsee. Se on tullut ilmi tässäkin keskustelussa. Itsetunnoissa on eroja, nahkan paksuudessa, hyväksytyksitulemisen tarpeessa. Yksi katti elää enemmän kiitoksilla ja silityksillä kuin toinen. Ehkäpä nahka kovettuu kantapään kautta, mutta tarkoittaako se samalla välinpitämättömyyden lisääntymistä. Herkkyys voi olla hyvästäkin, sopivasti annosteltuna.
“Minusta on suuri vääryys ja häpeä, että suurimmille la-nu -palkinnoille — niille onnekkaille, jotka tunnustuksen saavat — aiheuttaa virallinen huomio lähes yhtä paljon ahdistusta ja tuskaa kuin iloa. Ja nimenomaan sen vuoksi, että tunnustuksen nostama huomio kansassa on niin vähäinen, ohikiitävä.”
Pitää paikkansa. Sitä luulee saavuttaneensa jotain hienoa ja arvokasta, mutta suurin osa kentän ulkopuolisista tallaajista ei ole kuullutkaan ko. palkinnosta. Tähän kuvioon yritän kieltäytyä hyppäämästä mukaan. Tunnustuksesta pitää iloita täysin sydämin, olla ylpeä. Siitä saa itse toitottaa, jos muut eivät muista tai tiedä. Ideaali tietenkin olisi, että kaikkien palkintojen näkyvyys olisi jo valmiiksi sellainen, ettei niistä tarvitsisi muistutella.
tammikuu 11, 2012 klo 1:42 pm
kirsti k
Jäin hautomaan tuota markku-sedän mainitsemaa “viisi lainaa vuodessa”, se kuulostaa jotenkin lohduttomalta, vaikka kyseessä ilmeisesti onkin vain yhden kirjaston tilanne.
Likkojen lipasta on vuoden aikana lainattu Pirkanmaan kirjastoista 186 kertaa. Muiden samoihin aikoihin ilmestyneiden kirjojen lainauslukuja: Aution Ajatustenlukija 146, Simukan Ylivalotus 165, Etsijät-nuortennovellikokoelma 276. FJ-palkittu valoa valoa valoa julkaistiin muistaakseni elokuussa, sitä on nyt lainattu 198 kertaa, ja elokuussa 2010 ilmestynyttä Piruettiystävyyttä 715 kertaa. Kallioniemen Tuulan 2009 julkaistulla Konsta, kovanaamalla näyttää olevan jo yli 2500 lainauskertaa, samoin kuin esikoiskirjallani Vili Voipio (julk. 2004). Annelin viime kesänä ilmestyneellä Huippuvalmentajalla on yli 400 lainaa, Terhin viitisen vuotta vanhalla Taivaan tuuliin -kirjalla yli 1500, samoin kuin Tuulan kuoliaaksi vaietulla Kulkuripoika ja tuulen tyttö -romaanilla jne. jne.
Lukijoita riittää!
tammikuu 11, 2012 klo 4:47 pm
Nimetön
Vielä sen verran tähän, että aidoimman kuvan kirjojen vastaanotosta ja aidoimman palautteen ainakin minä olen saanut kouluvierailuilla.
Ei voi kyllin kiittää aktiivisia opettajia, jotka ovat toden totta saaneet lapset lukemaan, sanotaan mitä sanotaan lukuharrastuksen hiipumisesta.
Koulun jälkeen onkin niin paljon kaikkea harrastustarjontaa, että jos lukemiselle ei jää aikaa, se ei ihmetytä yhtään.
Siksi on niin ihanaa ja kannustavaa kerta toisensa jälkeen päästä näkemään ja kuulemaan se into, mikä ainakin alakouluissa on kohdistettu kirjoihin niin oppilaiden kuin opettajien toimesta.
Minä kirjoitan koululaisille ja olen sydän täynnä iloa, kun tekeleeni otetaan riemumielin vastaan. Eli, ihan todellista kuoliaaksi vaikenemista ei loppujen lopuksi ole olemassakaan. Kriitikon näkemys on tärkeä, mutta niin on kohderyhmänkin.
T von L
tammikuu 11, 2012 klo 5:12 pm
kirsti k
Näin on, Tuula. Tahdon kallistua siihen, että lukijoiden näkemys on kriitikoita ja aikuisraateja tärkeämpi. Kun kerran ammattimme idea on kirjoittaa lapsille ja nuorille ja tavoittaa heidät, eihän aikuisten mielipiteitä tarvitsisi ottaa kuuleviin korviinsa. Mutta siitä huolimatta minulle tuottaa suuria vaikeuksia sulkea silmät kritiikeiltä.
Parhaan palautteen Likkojen lippaasta sain kasiluokkalaiselta pojalta: “Harmi kun en lukenut tätä aikaisemmin, vasta nyt tiedän, miten tyttöjä pitää lähestyä”. Ihana poika.
tammikuu 12, 2012 klo 10:38 am
Salla
Uskon, että pienemmälläkin kirjallisuuspalkinnolla palkitun teoksen kysyntä kasvaa, mikäli kirjalle olisi joka tapauksessa olemassa potentiaalista kysyntää. Tarkoitan tällä siis sitä, että esimerkiksi Piruettiystävyydessä on paljon monia lukijoita kiinnostavia asioita. Palkinnon kautta kirja sai varmasti juuri sellaisen lisäsysäyksen huomiota, joka jelppi lukijoita löytämään sen. Näin ei syystä tai toisesta kaikille palkituille kirjoille tapahdu.
Luulen, että Likkojen lippaan arvioiden vähyys johtuu siitä, että se tavallaan putosi väliin (ei siis konkreettisesti patterin väliin) kriitikoiden valinnoissa. Nuortenkirjallisuuteen erikoistuneet kriitikot saattoivat kokea, ettei heillä ole tarpeeksi lyriikkakompetenssia arvioida runoteosta. Lyriikkaan erikoistuneet kriitikot ohittivat teoksen nuortenkirjallisuutena. Surkea kohtalo, kun juuri nuortenlyriikasta on huutava pula.
tammikuu 12, 2012 klo 10:56 am
Anneli
Toisaalta minä taas en alkuunkaan usko, että Likkojen lippaan kohtalo on surkea. Uskon vakaasti siihen, että tämän kirjan elinkaari on pitkä, mutta kestää myös jonkin aikaa, ennen kuin se löydetään.
Kunhan esim. opettajat havaitsevat kirjan olemassaolon, he varmaankin alkavat käyttää sitä. Viidakkorumpu toimii myös. Kirjavinkkaritkin ehkä löytävät lippaan.
tammikuu 12, 2012 klo 11:04 am
Salla
Juu, kyllä minäkin uskon, että Lipas vielä löytää lukijansa. Tarkoitin, että arvioiden määrän suhteen kohtalo oli surkea. Arvioiden määrä ei onneksi ole suoraan suhteessa lukijoiden määrään.
tammikuu 12, 2012 klo 11:59 am
Päivi L
Komppaan täällä Annelia: Likkojen lipas elää ja voi hyvin varmaan vuosikymmeniä.
Oli hyvä, Kirsti K, että otin esille nuo kirjastojen lainausluvut (ja turha nolostella, kaikkihan me siellä Pikissä käydään katsomassa kuinka kirjat ovat liikkuneet). Tässähän on kyse tästä long tail -ilmiöstä: hyvällä kirjalla on pitkä elinkaari ja sille löytyy aina uusia ja uusia lukijoita. Ilman kirjastoja tulisi suru puseroon, kun se kirjan aktiivinen elinkaari kirjakaupan hyllyssä on vain niin turkasen lyhyt.
tammikuu 12, 2012 klo 12:08 pm
kirsti k
Uskon itsekin Lippaan elinvoimaan. Ja myös Sallaa siinä, että lanu-kriitikot ovat saattaneet pelätä, ettei heillä ole tarpeeksi pätevyyttä arvioida lyriikkaa.
Lipas on ilokseni otettu jo monille lukudiplomilistoille, ja eilen kuulin kirjastoihmiseltä, että runoja kysytään paljon kouluihin äidinkielentunneille, koska kokoelmat ovat suosittuja analysoinnin “oppikirjoja”.
tammikuu 12, 2012 klo 12:18 pm
hollolankirjasto
Täsmennetään hiukan tuota kirsti k:n kiinniottamaa ” “viisi lainaa vuodessa”, se kuulostaa jotenkin lohduttomalta, vaikka kyseessä ilmeisesti onkin vain yhden kirjaston tilanne.” kommenttian taustaa. Eli toki kyseessä on siis viisi lainaa meidän kirjastossa joka tietysti kuulostaa lohduttomalta, mutta meidän maakunnan tasolla se tarkoittaa kuitenkin viittäkymmentä lainaa ja Pirkanmaan kokoisessa maakunnassa jo sataa. Ja tämä on siis (uutuus)kirja, joka on minun mielestäni vähän lainattu ja sinne massaan piiloutunut.
Kyllä niitä kirjoja vielä luetaan
markku-setä