Aika ajoin koen polttavaa halua blogata:

Juuri nyt kirjoitan romaania, jossa… Luin tausta-aineistoksi, kirjan, jossa kerrottiin, että… uskomatonta! Miksei kukaan ole koskaan kertonut minulle, että… Kirjoitusprosessin aikana olen oivaltanut, että… Olen menettänyt monet yöunet, koska…

Mutta en uskalla. En uskalla kertoa keskeneräisestä tekstistä, koska pelkään, että onnistun särkemään sen. Pilaan tarinan magian. Jos kerron etukäteen liikaa, romaania ei kannata edes kirjoittaa.

Joku muu nappaa aiheeni ja käsittelee sitä paljon kiinnostavammin (salaliittoteoreetikko täällä päivää) kuin minä. Suojelen kaikkea keskeneräiseen käsikirjoitukseen liittyvää. En edes hiiskahda lukemastani taustakirjallisuudesta.

Salailemiseen liittyy myös epäonnistumisen pelko. Entä jos en onnistukaan? Entä jos kustantajalta napsahtaakin hylsy ja olen tehnyt kiusallisen suuren numeron kirjan kirjoittamisesta? Nyt ajattelen: mitä sitten? Oikeastaan olisi vain lohduttavaa, jos kirjailijat kertoisivat enemmän epäonnistumisistaan.

Mikä on Sinun suhteesi keskeneräisyyteen?

Vaikenetko kuin muuri vai saatko lisää kirjoitusintoa siitä, että jaat keskeneräisyyden vaikkapa kollegasi kanssa?

About these ads