Kirjojeni henkilöistä tai tapahtumista sanotaan silloin tällöin (=melko usein), että ne eivät ole uskottavia. Ok, jos kerrotaan syy. Mutta siitä saan ihottumaa, kun lätkäistään pöytään epäuskottavuuskortti perustelematta.

 

Kirjoitan aina totta.

 

Realistisissa teksteissä olen pilkuntarkka siitä, että kaikki voisi tapahtua oikeasti, kenelle tahansa. Selvitän aina taustat ja tarkistan yllättävien käänteiden todenmukaisen etenemisen. Perustelen itselleni, miksi kaikki menee kuten menee, ja yritän tehdä asian selväksi myös lukijalle. Tilanteiden faktat tarkistan tarvittaessa asiantuntijoilta. Silti en onnistu läheskään aina vakuuttamaan lukijaa.

 

Ovatko henkilöni niin latuskoja, että heidän ratkaisunsa ja reaktionsa eivät tunnu uskottavilta? Vai ymmärränkö uskottavuuden liian kirjaimellisesti? Ehkä ongelma ei olekaan tapahtumien epäuskottavuus, vaan se millä tavalla asia kerrotaan. Hurjiakin käänteitä on helppo uskoa, jos ne esitetään tarpeeksi vakuuttavalla tyylillä.

 

Samastuminen ja uskottavuus kulkevat mielestäni käsikynkkää. Epäuskottavaan on vaikea samastua. Viimeisintä nuortenromaaniani on sekä moitittu epäuskottavaksi ja kehuttu helposti samastuttavaksi, mikä on jälleen todiste lukijoiden ihastuttavasta kirjosta. Sydäntäläpättävimmän palautteen antoi Lukufiilis-lehdessä Aino Vuorinen: ”Lukiessa oli fiilis, että mikä tahansa on mahdollista.” Oi, nuori lukija on osunut nappiin, löytänyt mottoni.

 

Päähenkilö Elias kirjoittaa runossaan:

 

 

Näen hirven

istumassa omenapuussa,

tänään kaikki on mahdollista.

Vaivihkaa hirvi sanoo päivää

jokaiselle madolle,

sanoo sarvipäivää.

 

Näen hirven uivan sammakkoa.

Tänään kaikki on mahdollista.

 

 

Eipä järin uskottavaa. Mutta mahdollista. Se tärkeintä.

 

 

Mikä sinun mielestäsi tekee tarinasta tai henkilöstä uskottavan tai epäuskottavan? Osaatko

vakuuttaa lukijan? Jos osaat, kerro vinkki.

 

 

About these ads