You are currently browsing annelitre's articles.
Nanowrimon loppusuora on edessä ja maali häämöttää.
Missä mennään, kanssananoilijat?
No, Terhi menee Madridissa mutta läppäri kainalossaan. Minä kävin Savonlinnassa sentään.
Hyvin menee, mutta menköön. Tässä vaiheessa uskallan jo kehuskella. Noin 80 liuskan mittaiseksi suunnitellusta käsikirjoituksesta on 60 liuskaa koossa. Mistä tulikin mieleeni, että läppärillä teksti on, muistitikulla ei. Huh! Nyt on oitis kopioitava. Muistakaa muutkin: muistitikku on tänä päivänä yhtä tärkeä kuin aapistikku muinoin.
Savonlinnan työmatkan vuoksi päätin jo urakan alussa, että marraskuuni kestää itsenäisyyspäivään asti. Kunhan linnan pukujuhlat alkavat, aion löhötä sohvalla ja siemailla kuohuvaiset sekä valmiin käsiksen että itsenäisyyden ja naispuolisen presidentin kunniaksi.
Outoa vetoapua tästä ponnistuksen yhteisyydestä olen saanut, joskaan oma urakkani ei ole ollut kohtuuttoman suuri.
Ensi marraskuussa uudestaan.
NaNoWriMo on nyt puolivälissä, päivä on 16.11.
Tosin henkilökohtainen marraskuuni aikoo jatkua itsenäisyyspäivään asti.
Lupasimme Terhin kanssa kirjoittaa Grafomaniaan vuoroviikottain, mutta nanoilu on sen verran innostavaa, että se tuottaa postaustarpeitakin. Puolimatkan krouvin kunniaksi siis kirjoitan jokusen rivin.
Ihmisen mieli on nerokas kehittämään sijaistoimintoja. Tästä oli puhetta jo aiemmin. Kun pitäisi kirjoittaa, tuntuu aivan välttämättömältä soittaa se yksi puhelu, maksaa laskuja, järjestää työpöytä, leipoa pullaa, mennä kuuntelemaan yleisöluentoa. Mielenkiintoinen on myös se ilmiö, että kun teksti alkaa olla lähellä valmista, hiontavaiheessa, mieleen alkaa pulpahdella mitä hienoimpia tarinaideoita, joita pitäisi tietysti tässä ja nyt ruveta oitis toteuttamaan. Mieli siis etsii sinnikkäästi hätätie-exitejä työläästä paikasta.
Riipaisevia ovat ne tilanteet, joissa kirjoittaja – tavallisesti pitkällä oleva harrastaja, mutta joskus myös julkaissut kirjailija – jumittuu tekstinsä hiontavaiheeseen vuosiksi. Hän hioo ja hioo. Tekee versiota. Mieli on keksinyt sijaistoiminnon: tämä ei ole vielä valmis, pitää viimeistellä. Vuodet kuluvat. Toisaalta toisen prosessia on paha sorkkia, toisaalta tekisi mieli karjua: Lopeta! Lähetä jo se teksti! Anna eteenpäin, mene itse eteenpäin, sittenpä näet. Viimeistelyvaiheessa oleva käsikirjoitus on tehokas tulppa niille kaikille muille tarinoille, jotka odottavat kirjoittamistaan. Ehkä kyse on myös pelosta. Loputon hiominen antaa lisäaikaa. Voi lykätä lohikäärmeen kohtaamista pesällään eli kustannustoimittajaa ja hänen (mahdollisesti kopioitu) hylsyänsä.
Tällä en suinkaan tarkoita, ettei tekstiä pitäisi hioa tai että olisi viisasta lähettää kustantajalle puolivalmis versio.
Mutta sijaistoimintoihin jälleen. Olin ajatellut pitää vapaan viikonlopun ja hoitaa rempallaan olevia kotitöitä. Lauantaina teini halusi ulos syömään ja halpatavarataloon. Hyvänä äitinä tietenkin lähdin eikä sinä päivänä saatukaan muuta aikaan kuin kasa kanansiipiä, farkkuja, huiveja, sukkia, joulukalentereita jne. Halvalla. Inha imuri siis odotti edelleen sunnuntaiaamuna. Ajattelin vähän korjata tekstiä ensin. Iltapäivällä teini ilmestyi luolastaan karjuen ruokaa ja havaitsin imurointia vältellessäni kirjoittaneeni 10 liuskaa. Menee se siis näinkin päin.
Olen lähes siinä, missä minun pitäisi olla. En uskalla sanoa, että hyvin menee, siihen olen liian taikauskoinen. Sanon vain kuin Esko Aho joka tv-haastattelussa 90-luvun alun lamakurimuksessa: “Tästä on hyvä jatkaa.”
Aloittaminen on kamalaa. Jotkut kirjoittavat rakastavat aloittamista, mm. dekkaristi Seppo Jokinen kertoi aloittamisen olevan homman mukavin hetki.
Ei minusta. Alkukitka on kova.
Aloittaessa joutuu/saa päättää, millainen on kirjan maailma. Se on melkein jumalista luomistyötä. Ennen muuta se on poissulkemista, päätösten tekemistä tyylin, henkilöiden, tarinan ja käänteiden suhteen. Hankalaa.
Ei ihme, että Jumalakin lepäsi seitsemäntenä päivänä luotuansa maailman.
No, minä olen levännyt lähinnä laakereillani ensimmäisen NaNoWriMo-viikon aikana. En ole saanut aikaiseksi riviäkään! En sanaakaan!
Terhillä on luja usko tuottavuuteeni, mikä on hyvä juttu, koska oma uskoni alkaa horjua.
Tekosyitä kyllä löytyy:sunnuntaina funtsasin, maanantaina tein yhden haastattelun, tiistai oli Helsinki-päivä, keskiviikkona kävin kuuntelemassa viisaan luennon (Stuart Kauffman), torstaina piti käydä tiedotustilaisuudessa, perjantaina… hmm.
Kyllä laiska sika syitä keksii, milloin on maa jäässä, milloin on kärsä kipiä.
Tänään olen sentään saanut jotain aikaiseksi. Piirtelin kuvia. Sillä tavoin yleensä aloitan kirjoittamisen. Joskus piirros on kuin graafi pörssikursseista. Joskus jana, johon on merkitty käänteet. Joskus se näyttää Afrikan tähden näköiseltä pelilaudalta. Joskus isolla paperilla on palloja (henkilöitä) joiden välillä sinkoilevat nuolet, salamat, sydämet ja tikarit. Nyt syntyi kuusi juonenkuljetusta, joita pitäisi limitellä keskenään ja kehitellä.
Ei siihen mennyt kuin tunti.
Miksen ole siis saanut mitään aikaan aiemmin?
Kirjoittamisen käynnistäminen vaatii aikaa, ainakin minun kohdallani. Prosessori hurisee ja jotain tapahtuu, vaikka mitään ei vielä näy.
Toivon hartaasti, että ensi viikolla alkaa jo näkyäkin.
Mites muut nanoilijat? Menikö ensimmäinen viikko paremmin kuin minulla? Siihen ei kyllä kovin paljon vaadita…
Anneli
Sadonkorjuuta täälläkin! Eilen sain ilokseni paketillisen Futistyttö kakkosia, nimeltään Kasi kentälle!
Kirjaa on mukava pitää käsissään, koska se on ESINE. Tuntee tehneensä jotain oikeasti. Kansi oli kiva, esine kiva, mutta muutoin olen yhtä epäileväinen kuin aina uuden kirjan ilmestyessä.
Nyt odotamme vielä Terhin kirjaa – vai onko tulossa muitakin? Anun kirja?
täältä löytyy kansi ja tietoja:
http://www.karisto.fi/portal/suomi/kustannusliike/kirjat/?action=kirja&pid=1235
Käsikirjoitusten lukeminen ja kommentoiminen on aikamoinen ongelma. Se ei ole mikään win-win-situation, vaan toisaalta-toisaalta.
Toisaalta kirjoittajana tuntee sympatiaa toista kirjoittajaa kohtaan. Tietää, miten kipeästi hän tarvitsee tukea, palautetta ja toisen kirjoittajan kommentteja. Toisaalta käsikirjoituksen lukemiseen ja huolelliseen kommentointiin menee aivan järjettömästi aikaa. Ei ole mitään järkeä lukaista huolimattomasti ja antaa yhdentekevä “joo, ihan kiva” -palaute. Ei kirjoittaja siitä hyödy. Mutta jos luen tarkasti, ajattelen ja kommentoin, aikaa menee ainakin puolitoista työpäivää tai kaksi.
Kukaan ei kysyy: “Hei, tulisitko meille siivoamaan päiväksi tai pariksi?”
Kovin moni kysyy: “Lukisitko käsikirjoitukseni?”
Työn määrä on sama. Ja se on omasta kirjoittamisesta pois. Se on pois myös rahan ansaitsemisesta, jota on pakko tehdä, jotta voisi kirjoittaa. Minkähän takia itsekään ei kehtaa pyytää palkkiota lukemisen ja kommentoinnin työstä?
Jos on kyse vaihtarista, homma on ihan ok. Luen mielelläni kollegan tekstin, kun tiedän, että tarvitessani voin pyytää häneltä vastapalvelusta.
En tiedä, mitä vastata pyyntöihin. Pitäisi sanoa ei. Liian usein lupaan, silkasta myötätunnosta, kun ei raaski jättää kirjoittajaa yksin ongelmansa kanssa. Ehkä myös pelosta, että leimaudun ylimieliseksi, sillä useimmiten on kyse puolitutuista, tutuista tai suorastaan ystävistä. Mitä he ajattelisivat, jos en auta kaveria, kun hän apua tarvitsee? Tulos on, että omat työt sakkaantuvat, lukeminen+kommentointi vie viikonlopun ainoan vapaapäivän, takkuan, tuhraan, teen väsyneenä töitä ja harmittelen, etten pystynyt kieltäytymään.
Palautteen tarve on suuri. Palautteen antamisen järjestelmiä on liian vähän. Nuoren Voiman Liitolla on arvostelupalvelu. Oriveden Opisto järjestää Matkalla mestaruuteen -koulutuksia romaanikäsikirjoitusten kehittelemistä varten. Pirkkalaiskirjailijoilla on arvostelupalvelu, joka on hyvä systeemi. Kirjoittaja maksaa vain 40 euroa, arvioija saa kohtuullisen, joskaan ei suuren korvauksen, noin 300 euroa romaanikäsikirjoituksesta. Mutta palvelu on riippuvainen siitä, miten paljon yhdistys saa tähän toimintaan apurahaa. Yleensä on mahdollista antaa palautepalvelu 3 – 4 käsikirjoitukselle vuodessa. Se on kovin vähän.
Ehkä pitäisi neuvoa kirjoittajia osallistumaan johonkin kirjoittajakoulutukseen ja saamaan palautetta sitä kautta. Mutta se on aika hidasta.
Ratkaisu olisi, jos kykenisin sanomaan: Valitan, en todellakaan ehdi. Minun on nyt itsekkäästi asetettava oma kirjoittamiseni etusijalle. Miten kykenisin?
Onnittelut grafomaanikko Salla Simukalle Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn palkinnosta! Ansaitusti palkittiin Sallan Takatalvi, jota muuten kehuttiin myös SNI:n Kirjakorissa tänä keväänä. Hyvä, Salla!
Palkinnoista ja apurahoista puheenollen, olenko erityinen kohtalon silmätikku vai tapahtuuko teille muille tällaista: jostain tulee “ylimääräistä” rahaa, apurahalotto lätkähtää, tulee pieni palkinto tms. Lyhyttä hurrausta ja unelmia esim. parturista tai kävelykengistä.
Mitä tapahtuukaan seuraavaksi: koneet ja hampaat hajoavat, jokin käsittämätön lasku tipahtaa postilaatikkoon, lapset aiheuttavat jonkin ison rahanmenon.
Miksi näin tapahtuu? Aina!
Viime keväänä sain pienen palkinnon Tampereen kaupungilta (kiitos, kiitos!). Näin huimia unia osallistumisesta luovan kirjoittamisen viikkoon Kreikan Santorinilla. Ilmoittauduin.
Hajosi ruohonleikkuri, varastettiin polkupyörä, hampaasta irtosi paikka, tietokoneen kovalevy sammui ikiuneen. Hyvästi Santorini.
Kirjastoapurahoista ilmoitettiin äskettäin. Sain osuuteni (kiitos, kiitos!). Minulla oli tosi-törsäys-unelmia. Aioin maksaa yrittäjäeläkevakuutukseni ja ennakkoveroni.
Arvaatte jo, mitä tapahtui. Jääkaapissa maito ei kylmenekään vaan lämpenee. Takahammas äityi särkemään ja vaatii juurihoitoa. Eikä tämä lopu tähän. Odottelen suolet kylminä, mikä prakaa seuraavaksi.
Tähtien asennostako tämä johtuu? Vai Zeitgeistista? Kosmisesta tasapainosta?
Tänä aamuna minut yllätti porilaisen Sarpin leipomon Reino täysjyväruisleipä. Pakkauksessa luki:
“Ryhtiä ruispalassa
Reinojen Suomi on kokemusten, läheisyyden ja ajatusten maailma, jossa annetaan sanomatonta arvoa ihmisenä olemiselle.
Runsaskuituinen/Fiberrik”
Vautsi. Siis ruissämpylää puremalla kaikki tämä.
Onko jokin arjen runo tai aforismi koskettanut sinua?
Katselen pääsiäissunnuntaina ikkunasta ulos. Aurinko paistaa, harakat puuhaavat jotain hyvin keväistä ja orapihlaja-aidoista kuuluu sirkutus. Varpuset ovat palanneet.
Luonto on inspiroiva, entä taide? Mikä taiteenlaji tuntuu teistä läheiseltä ja antaa virikkeitä kirjoittamiselle?
Minulle kuvataide on loputon löytöjen ja innostuksen viidakko, etenkin vanha öljyvärimaalaus. Hollantilaiset ovat oikein rakkaita: isä ja poika Bruegel, Rembrandt van Rijn, van Dyck, van Gogh. Pidän niistä ehkä sen vuoksi, että maalauksissa on tarinoita ja draamaa. Ulkomaanmatkoilla kahlaan taidemuseoita hurmiotilassa.
Sen sijaan musiikki ei ole minulle ollenkaan läheistä. Pidän oopperoista ja konserteista, mutta en ollenkaan pysty kuuntelemaan musiikkia työskennellessäni. Keskittyminen hajoaa heti, rupean kuuntelemaan enkä kirjoita. Jotkut kuulemma kuuntelevat musiikkia kirjoittaessaan. Hm? Miten se vaikuttaa, kertokaa!
Teatteri on tietenkin rakasta myös, mutta koska kirjoitan teatterillekin, en pidä sitä sisartaiteena.
Elokuvia katson, mutta harvoin innoitun niistä samalla tavalla kuin maalaustaiteesta.
Suomen freelance-journalistit ry (SFJ) on valinnut Vuoden nuoreksi
freelance-journalistiksi toimittaja-kirjailija Terhi Rannelan.
Palkintoperusteluissa kerrotaan:
“Terhi Rannela, 28, on vapaa toimittaja, kirjailija ja
kirjallisuuskriitikko. Rannela on erikoistunut journalistina vaikeaan
ja vaativaan eikä mitenkään yltiötrendikkääseen aihepiiriin eli
nuorten tyttöjen asioihin. Hänelle nuorten tyttöjen asioista
kirjoittaminen on suorastaan hengen asia ja työtä, josta voi olla
ylpeä.
Terhi Rannela opettaa sanataidetta ja on erittäin pidetty vierailija
kouluissa ja nuorten kasvuun liittyvissä tilaisuuksissa. Hän on
koulutukseltaan filosofian maisteri, pääaineenaan yleinen
kirjallisuustiede. Rannela hakeutui jo yläkoululaisena
tet-harjoitteluun kotipaikkakuntansa lehteen Outokummun Seutuun, jossa
oli monena vuonna kesätoimittajana.
Terhi Rannela on ollut toimittajana suositussa Demi-lehdessä, josta
siirtynyt freelanceriksi. Hän kirjoittaa lehtijuttuja muun muassa
Lapsen Maailmaan, toimii Kalevan kirjallisuuskriitikkona ja toisinaan
myös Demi-lehden verkkovalvojana. Rannela on myös julkaissut neljä
nuorten romaania, jotka ovat saaneet hyvän vastaanoton. Rannela on
Suomen freelance-journalistit ry:n jäsen.”
Tästä olemme ylpeitä.
Terveiset Bremenistä ja terveiset halvalle Ryanairille!
Bremenin vanhan kaupungin torilla seisoo soma patsas, joka esittää Bremenin kaupunginsoittajia musisoimassa. Siis Grimmin sadun mukaisesti aasi, jonka päällä seisoo koira, jonka päällä seisoo kissa, jonka päällä seisoo kukko. Nämähän sitten musisoivat niin tehokkaasti, että rosvot karkasivat pakoon ja mökki jäi eläinten omaksi.
Omat satumuistot tulivat mieleen. Olin satujen suurkuluttaja ja luin niitä paljon ääneen pikkuveljelleni. Luimme hiukset pystyssä ikivanhoja Grimmin satukirjoja, joissa sadut olivat sensuroimattomina. Niissä irtopäät lentelivät, veri roiskui ja kidutusta harjoitettiin. Myöhemmin ihastuin Anni Swanin satuihin, joiden mystiikka puhutteli. Andersenin satuihin en koskaan oikein innostunut eikä Topelius sattunut käsiini. Myöhemmin olen miettinyt, että Grimmin saduissa kiehtoi niiden keskiaikainen maailma ja hierarkkinen yhteiskunta sekä hillitön väkivalta. Anni Swanin saduista – joista äskettäin on julkaistu Sirpa Kivilaakson väitöskirja Lumometsän syli – taas tulee läpi seksuaalisuuden pelko, joka varmaan puhutteli esimurrosikäistä, Andersen taas viestii ulkopuolisuutta, kuolemaa ja onnetonta rakkautta.
Mikä on sinun lempisatusi?
Tätä kysymällä täytyy varmasti paljastaa oma perversionsa. Vaikuttavin satu on ollut Grimmin satu Kataja, jossa äitipuoli näpsästi murhaa poikapuolensa ja keittää tästä kaalisoppaa perheelle.
Uusimmat kommentit