You are currently browsing karpio's articles.
Olen kirjailijaelämäni varrella muutamaan otteeseen joutunut/päässyt osallistumaan kollegojen teoksia arvottavaan raatiin. Joka kerta olen kokenut vähintään kahdenlaisia, vastakkaisiin suuntiin repiviä, fiiliksiä. 2000-luvun taitteessa olin mukana Kivipää-komiteassa, jonka ideana oli nostaa esille taideteoksia ja tekijöitä, jotka korkeasta taiteellisesta tasostaan ja kiinnostavuudestaan huolimatta eivät olleet saaneet juuri minkäänlaista huomiota tiedotusvälineissä. Se homma oli mukavaa ja helppoa; niin tekijät kuin teosten hiljaiset fanitkin kiittivät meitä tärkeästä työstä.
Samoihin aikoihin työskentelin hetken aikaa Lukukeskuksessa. Muistan vieläkin nolon hämmennykseni, kun minua pyydettiin kirjoittamaan kritiikkejä tuttujen kollegojen lasten- ja nuortenkirjoista. Silloin tajusin onneksi kieltäytyä. Nyt olen kahdesti toiminut Anni Polva -sarjakirjaraadin jäsenenä ja tiedottajana. Palkintoa ideoidessamme koimme tekevämme suuren palveluksen korkeatasoiselle, mutta aivan liian vähälle arvostukselle jääneelle suomenkieliselle sarjakirjalle ja sen upeille tekijöille.
Minun ei tarvitse kuin katsoa peiliin tietääkseni, miten herkkiä me kirjailijat olemme ja miten helposti itsetuntomme romahtaa. Tänä vuonna halusimme vähän laajentaa sarjakirja-asian näkyvyyttä. Lukukeskus innostui ideastamme ja polkaisi pystyyn Lukuhaastekampanjan, jossa alakoulun luokkia houkutellaan lukemaan syyslukukauden kuluessa jokin sarjakirja. Osallistujien kesken arvotaan kirjailijavierailu, jonka tekee tuore Anni Polva -palkittu kirjailija. Lukukeskus pyysi Lounais-Suomen kirjailijoilta vinkkilistaa, jossa olisi joitakin esimerkkejä vuosien 2007 ja 2009 välillä ilmestyneistä sarjakirjoista. Raatimme työ oli siinä vaiheessa vielä pahasti kesken ja hajallaan, jolloin päätin tuikata Lukukeskukselle (tehtävänannon mukaan) pienen ja hyvin sattumanvaraisesti kootun listan sarjakirjoista.
Tunnustan mukisematta, että en keskittynyt hommaan kunnolla. Listalta jäi puuttumaan valtava määrä erinomaisia sarjakirjoja. Mutta uskoin asian olevan ok, sillä Lukuhaasteessa sanotaan, että luokka voi valita mieleisensä kirjan joko vinkkilistalta tai sitten ihan vapaasti sen ulkopuoleltakin. Pian aloin saada loukkaantuneilta kollegoilta kyselyitä tyyliin: “Miksi boikotoitte minun kirjaani?”, “Eikö kustantajani ole lähettänyt kirjaani raadille?”, “Onko kirjani niin huono, ettei se kelpaa edes vinkkilistalle?” Karmeinta tässä on se, ettei asiaa voi korjata jälkeenpäin. Nyt ovat edessä kirjamessut ja joudun kohtaamaan nuo kollegat silmästä silmään. Tunnen heidät niin hyvin, että en järjellä ajatellen pelkää kostoa tai lynkkausta. Mutta nolouden tunteesta en pääse mihinkään. Tämä sähellysepisodi on opettanut ainakin sen, että minun lienee parasta pysyä lestissäni eli kirjailijana. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että minun on parasta jättää kaikenmaailman listojen teko ja tiedotushommat niille, jotka osaavat sen paremmin. Pyydän tuhannesti anteeksi loukatuilta!
Tämä liippaa läheltä edellistä keskustelunaihetta, mutta ei ehkä täysin. Aiemminkin on ollut puhetta siitä, mistä kirjaideat syntyvät, mutta se on niin kiinnostava aihe pohdittavaksi että kaivan sen uudelleen framille.
Mulle on usein käynyt niin, että kun olen saanut käsiini jonkin sytyttävän romaanin tai novellin, ajatukseni alkavat kesken lukemisen harhailla omaan kirjoittamiseeni. Ensin tietysti tunkevat esiin aiheeseen liittyvät omaelämäkerralliset muistot ja yhtymäkohdat, ja heti perään alan kuvitella oman tarinan rakentelua samanlaisista aineksista. Tämä voi kuulostaa hullulta, mutta moni kirja on jopa harmillisesti jäänyt kesken, kun päähän on räjähtänyt ihan toisenlainen tarina – jota siis en ilman lukemaani tekstiä olisi edes tajunnut keksiä.
Parhaillaan väsäilen novelleja nuorten maailmasta, siihen sain kimmokkeen Asko Martinheimon mainioista kertomuksista. Niitten lukeminen on selventänyt mulle, että noinkin voi ja saa kirjoittaa. Ne toimivat ikään kuin vahvistajina, luvan antajina aralle mielelle. On tosin käynyt niinkin, että jokin hullu idea on niin uniikki, että täytyy vain tyytyä ajatukseen: tuo kirjoitti sen jo.
Esimerkkinä tulee mieleeni esim. Martin Amisin Ajan suunta, jossa koko juttu kulkee kronologisesti aivan päinvastoin kuin yleensä. Mies menee pubiin, saa tarjoilijalta tyhjän tuopin ja rahaa. Sitten hän alkaa täyttää tuoppeja valuttamalla niihin olutta suustaan, kunnes tarjoilija hakee ne pois. Ja äijä tulee tuoppi tuopilta selvemmäksi. Samassa romaanissa junat kuljettavat tauotta keskitysleirien kaasusuihkuissa henkiin heränneitä juutalaisia takaisin ihmisten ilmoille…
Martinheimon novelleilla taas on ollut sellainen vaikutus, että huomaan uskaltavani leikkiä. Ja ekaa kertaa tunnen halua poiketa realistisen proosan sileältä asfaltilta pikkaisen fantasiankin puolelle. Saas nähdä sitten, palauttaako kustannustoimittaja minut takaisin ruotuun huutamalla, että mitä hittoa, ei tällainen peli vetele, sinuthan tunnetaan realististen nuortenkirjojen kirjoittajana.
Olen ollut viime päivinä kummallisissa tunnelmissa. Toisaalta olen iloinnut päästyäni vihdoinkin uuden kirjan kirjoittamisen alkuun, toisaalta taas asuntomme vuokrasopimusongelmat ja pelko tulevaisuudesta ovat tunkeneet tiukkaa kiilaa tietsikan näppäinten väliin. Yöllä nukun koiranunta ja silloin näen novellejani eteenpäin, keksin uusia juttuja ja olen innoissani työstäni. Mikä kummallisinta muistan palasia uniteksteistä myös valveilla. Mutta kun olen saanut kirjoitettua pari riviä, soi kännykkä tai tulee sähköpostia joka koskee ihan muita asioita. Ja puf, kirjoittamisfiilis on tiessään. Paitsi että kun olen kärvistellyt aikani, saatankin huomata, että reaalimaailman hankalat kuviot voikin sulattaa fiktion polttoaineeksi. Yleensä tosin asian kypsyttelyyn kuluu vuosikausia, enkä sitten enää edes muista, mitä joskus “oikeasti” tapahtui.
Kysynkin teiltä ystävät, miten onnistutte sulkemaan arjen tympeät haasteet työkammionne ulkopuolelle? Vai ilmestyvätkö ne kenties jollakin lailla työn alla oleviin teksteihinne?
Upeaa alkanutta vuotta! Nyt kun syksyn kirjallisuuspalkintokohkaaminen on onnellisesti takana, voi jo vähän rauhallisemmin pöyhäistä pölykasaa ja katsoa, mistä kaikessa tuossa arvottamisessa oikein on kysymys. Itselleni jäi päällimmäiseksi syvä hämmennys. Syy on hyvin subjektiivinen. Kun syksyllä sain kustantajaltani ilouutisen Topelius-palkintoehdokkuudestani, olin tietenkin onnellinen ja liikuttunut: maailmassa oli joku, joka tykkäsi kirjastani niin paljon, että kelpuutti sen tuollaiselle listalle. Toisaalta tunsin oloni vähän kummalliseksi; minä kun olin aina ollut sitä mieltä, ettei ehdokkuuksitta jääminen hetkauta minua pätkääkään. Vaikka järjen ääni yrittikin kuiskia, ettei kirjani nyt niin hyvä ollut että se sitä palkintoa saisi, halvaannutti viikkojen odottelu minut täysin.
Lasten- ja nuortenkirjallisuudella ei ole liikaa palkintoja, joiden kautta levittää lukijoille ilosanomaa uusista teoksista. Siksi mielestäni oli erittäin tervetullutta, kun Nuorisokirjailijat ry:n palkintoraati – kentältä tulleiden toiveiden mukaisesti - oli muutama vuosi sitten palauttanut ehdokasasettelun. Siitähän oli jostakin kumman syystä luovuttu 90-luvulla, samaan aikaan kun juhlapuheissa pahoiteltiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden puutetta. Hymyni hyytyi nopeasti, kun huomasin miten heikosti palkintoraadin tiedote tällä kertaa noteerattiin päivälehtien kulttuurisivuilla. Tietääkseni Hesari ei julkaissut ehdokaslistaa ollenkaan, ei sen puoleen kovin moni muukaan aviisi. Turun Sanomat, jonka levikkialueella elelen, sentään löysi tilaa tällaisellekin uutiselle.
Taidan kuulostaa vähän loukkaantuneelta? Ensin tuli sellainen Aasi Ihaa -fiilis, että kun kerrankin saan jotakin aikaiseksi, on tyypillistä ettei sitä kukaan huomaa. Kun oma napa tuli kierrettyä tarpeeksi monta kertaa, tajusin ettei narina huonosta arvostuksesta kumpuakaan pelkästään minun vaihtolämpöisestä itsetunnostani. Inhoan tällaista surkuttelua, ja viisauden ääni kehottikin minua rauhoittumaan ja tyytymään kiltisti osaani. Kun sitten kustantamon pikkujouluissa keskustelin aiheesta tiedotuksen yhteyspäällikön kanssa, hänen vankka mielipiteensä oli, että koko ehdokasasettelu on ihan turhaa palstatilan haaskuuta silloin, kun mediassa puhutaan paljon tärkeämmistä Finlandisteista. Riittäisi, kun julkistettaisiin pelkät Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintojen voittajat. Yritin piipittää, että eikö sentään olisi kustantajankin edun mukaista tarjota kirjatulvan uuvuttamille lukijoille vähän enemmän tietoa laadukkaista teoksista. Hän kuittasi kommenttini sanomalla, että kirjallisuuspalkintoja on ihan liikaa.
Nolon hämmennykseni keskellä muistin onneksi LukuFiiliksen ja Vinskin toimitussihteerin terhakkaan lohkaisun kustantajani kirjasyksyn avajaisissa. Hän sanoi, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on tässä tehokkuuden ja rahan maailmassa viimeisiä kauniita asioita, ne edustavat punkia ja anarkiaa puhtaimmillaan. Onneksi ruohonjuuritasolla on hänen lisäkseen sellaisiakin toimijoita kuin kirjavinkkarit ja aktiiviset äidinkielenopettajat! Kunpa näitä hyvän tahdon anarkisteja saataisiin vielä lehtien ja sähköisen median kulttuuritoimituksiinkin. Ugh!
Suhtaudun kirjamessuihin jotenkin kauhean tunnekuohuisesti. Ennen julkaisevan kirjailijan elämääni hengailin wannabe-hörhönä kaikissa mahdollisissa kirjamessutapahtumissa, mikä tietysti tarkoittaa Turun kirjamessuja. Kun ekat messut järjestettiin Turussa vuonna 1990, olin juuri jättänyt taakseni Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjan ja olin jo moikkaustuttu muutaman “oikean” kirjailijan kanssa. Kyllä tuntui hienolta, kun Reijo Mäki tai Kari Levola tervehti ihan oma-aloitteisesti. Katselin kateellisena lavoilla esiintyviä mestareita ja yritin imeä aivoihini mahdollisimman paljon tuosta atmosfääristä. Vuodet kuluivat ja lopulta sain minäkin jotakin aikaiseksi. En ollut pysyä nahoissani kertoessani kaikille puolitutuille, että olin juuri allekirjoittanut ekan kustannussopimukseni. Reijo Mäki tarttui tilaisuuteen saada pilailla lempeästi noviisin kustannuksella: hän etsi käsiinsä kirjailija Laila Hirvisaaren (silloin vielä Hietamies) ja esitteli meidät suurieleisesti toisillemme. Olin varmaan yhtä hämmentynyt kuin Laila Hirvisaarikin, mutta samalla koin hetken jotenkin ratkaisevaksi käännekohdaksi siihenastisessa elämässäni; olin astumassa sisään ihan uuteen ja kummalliseen yhteisöön. Messuja tuli ja meni. Useimmiten omasta uutuuskirjasta kertominen oli upeata, mutta silloin tällöin kun katsomo jäi tylysti melkein tyhjäksi, tuli mieleeni, että miksi oikein jatkan tätä hommaa, kun ketään ei kiinnosta. Kuten olen jossakin jutussa aiemminkin maininnut, minulta ilmestyi loppukesästä ensimmäinen kirja neljään vuoteen. Olin jo melkein tottunut siihen, että kirjamessut ovat minulle sellaisia keikkoja, joilla minä kyselen ja kirjailijat vastailevat. Täytyy tunnustaa, että huominen Turun kirjamessujen esiintyminen jännittää aivan pirusti. Ei vähiten siksi, että minua haastattelee toimittaja, jota en tunne kuin hatarasti ulkonäöltä. Mitä hän mahtaa kysyä? Haastattelutilanteissa tunnen itseni aina jotenkin tyhmäksi ja lapselliseksi. Nytkin haluan oikeastaan kertoa yleisölle vain sen, että törmäsin haastattelijaan kolme vuotta sitten, kun olin sairaalahoidossa ja koko kirjoittamiseni näytti olevan katkolla. Hän pysäytti minut TYKSin kanttiinin ovella, rupattelimme siinä hetken ja palasin osastolle. Samana iltana – vahvan kortisonilääkityksen kiihdyttämänä – sain kirjaidean. Juuri siitä kirjasta keskustelemme huomenna Turun kirjamessuilla.
Rationaalisena olentona minun ei ole ylivoimaisen vaikeaa ymmärtää kirjallisuuden jakoa eri alalajeihin. On pläkkiselvää, että etsivä löytää omansa helpommin, kun lasten- ja nuortenkirjat, runot, kotimainen- ja käännetty kaunokirjallisuus jne. odottavat ottajaansa omissa hyllyissään. Silti tuntuu vähintäänkin omituiselta, että eri kirjallisuudenlajit joutuvat päivälehtien kulttuurisivuilla taistelemaan näkyvyydestä keskenään kuin lokit leivänmurusta. Koska edustan nimenomaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta, en hyväksy sellaista logiikkaa, että lasten ja nuorten ihmisten tarpeet olisivat jotenkin vähempiarvoisia kuin muiden kirjallisuudesta kiinnostuneiden ihmisten tarpeet. Juhlapuheissa ja epävirallisemmassakin huulenheitossa kuulee tämän tästä, miten aikuisten olisi terveellistä tutustua korkeatasoiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteemme. Hyvä, että asiasta edes puhutaan, vaikka homma yleensä tuppaa jäämäänkin mairean hymyn koristaman höpinän tasolle. Marginaalisen näkyvyytensä puolesta lasten- ja nuortenkirjallisuus lyö kättä kategorioiden rajan yli runouden puolelle. Minä kaipaan lehtien kulttuurisivuille enemmän kumpaakin lajia. Kiitos. Lukukeskuksen ansiosta lapsilla ja nuorilla on sentään Lukufiilis ja Vinski, jotka edes yrittävät taistella pienten puolesta paksuja vastaan. Mikä parasta, niin kutsuttu kohderyhmä saa näissä lehdissä oman hennon äänensä kuuluville.
Pari päivää sitten työhuoneellani vieraili joukko Utön alakoulun virkeitä nuoria, jotka Vinskin toimittaja oli nakittanut treffeille kirjailijan kanssa. Itse asiassa paikalla oli koko koulu, kuusi oppilasta, joista nuorin oli ekaluokkalainen ja vanhin kuudennen luokan oppilas. Haastattelukysymykset porautuivat olennaiseen. Sain vastata mm. sellaisiin kysymyksiin kuin että onko kirjoittaminen kivaa, mikä kirjoittamistani kirjoista on omasta mielestäni paras, teenkö itse kirjojeni kansikuvat, mitä harrastan, mikä on lempieläimeni, pidänkö vapaapäiviä, mikä on lempiruokani jne. Kysyipä eräs tarkkanäköinen kuudesluokkalainen tyttö sellaistakin, että miksi niin monessa kirjassani syödään sienipiirakkaa. En ollut ikinä edes ajatellut moista. Samainen tyttö on laatinut Vinskiin arvostelun uusimmasta kirjastani, joten nyt kyllä jännittää, mitä hän siitä ajattelee. Tytön arviota on kiva sitten joskus verrata “oikeaan” lehtikritiikkiin, jos jokin lehti nyt ylipäätään katsoo kirjani arvioinnin arvoiseksi. On selvää, että aikuislukijat ja kirjallisuuden ammattilaiset lukevat lasten- ja nuortenkirjoja erilaisten rillien läpi kuin niin sanottuun kohderyhmään kuuluvat lukijani. Edellä sanottu pätee myös lasten- ja nuortenkirjapalkintoraateihin. En missään nimessä väheksy aikuisten kirjallisuusihmisten näkemyksiä, mutta jostakin syystä Lasten LukuVarkaus -palkintoraadin pohdinnat kiinnostavat minua paljon enemmän kuin vaikkapa arvovaltaisen Finlandia Junior -raadin julistukset. Ja kun pöly kaikenmaailman arvostelu- ja palkintorumban jälkeen lopulta laskeutuu, uskon ja toivon, että hyvät kirjat aina lopulta löytävät tiensä parhaiden lukijoidensa luokse.
Kirjoitin jokin aika sitten kirjoittajan pään tyhjentämisestä. Kiitos hyvistä vinkeistä! Nyt kun oma kirja odottaa lopullista maailmaan putkahtamistaan, on hyvä tilaisuus tarttua niihin lukemattomiin “Sitten kun saan käsiksen pois käsistäni” -teoksiin, jotka lymyilevät kirjahyllyssä pikku hiljaa paksuuntuvan pölykerroksen alla. Pölykerros on edelleen rikkumaton, sillä kustantajani lähetti minulle (ja varmaan kaikille muillekin Otavan kirjailijoille) halvalle paperille painetun ennakkopainoksen kesäkuun alussa ihan oikeastikin ilmestyneestä Markus Zusakin Kirjavarkaasta. Romaani pohjautuu Zusakin itävaltalaisen isän ja saksalaisen äidin kokemuksiin toisen maailmansodan helvetillisissä melskeissä. Kaikkitietävä kertoja on kekseliäästi puettu vanhan kunnon Viikatemiehen asuun, ja jo ensimmäisellä sivulla kertoja pamauttaa tiskiin tiukan tosiasian: “Sinä kuolet.” Tarinan keskushenkilö on kuitenkin kirjan alussa yhdeksänvuotias Liesel Meminger, johon Kuolema tutustuu talvipäivänä 1939 tullessaan hakemaan tämän pikkuveljen sielua. En ikinä ole ollut mikään sotakirjallisuuden ystävä, mutta tässä teoksessa nimenomaan lapsen näkövinkkeli ja siitä kumpuava musta huumori tekevät tarinasta erittäin nautinnollisen lukukokemuksen. Eräässä alkupuolen kohtauksessa Lieselin ystävä Rudy – tuiki tavallinen saksalaispoika – ilmaisee ihailunsa mustaa amerikkalaista urheilijaa Jesse Owensia kohtaan suttaamalla itsensä hiilellä pikimustaksi ja juoksemalla yksin urheilukentällä. Tärkeintä kirjassa ovat Lieselin lukemaan oppiminen ystävällisen sijaisisän Hans Hubermannin opastuksella. Sanojen ja varastettujen kirjojen tarjoama lohtu auttaa niin Lieseliä kuin hänen läheisiäänkin pitämään kauheuksien keskelläkin yllä heiveröistä ja lepattavaa elämän liekkiä. Teosta on luonnehdittu maailmalla tulevaksi klassikoksi. Takakanteen on painettu otteita USA Todayn ja The New York Timesin kritiikeistä. Niissä kerrotaan mm. seuraavaa: “Ansaitsee kirjahyllyssä paikan Anne Frankin päiväkirjan vieressä… ja: Elämän muuttava teos.” Minuun kirja jysähti kuin hyvin suunnatun moukarin isku. En koe toimivani kustantajani juoksupoikana mainostaessani Kirjavarasta teille kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville. Tästä tietysti seuraa kysymys: Mikä viime aikoina käsiisi osunut uutuusteos on kolahtanut sinuun niin rajusti, että haluat kertoa siitä meille muillekin?
Istun täällä Utössä kotini olohuoneessa ja olen pitkästä aikaa tyytyväinen itseeni. Vaihtolämpöinen itsetuntoni on kevään myötä herännyt ahdistuneesta horroksestaan: kirja on vihdoinkin valmis, tuotannossa, ja odottaa ilmestymistään. Huvittavaa sinänsä, että löysin ilmestymispäivämäärän puolivahingossa. Olin tekemässä käsikirjoitukseen viimeisiä viilauksia, kun kesken kaiken päätin tsekata googlesta, onko maailmalla paljonkin Myrskyvaroitus-nimisiä romaaneja. Löytyihän sellaisia, joukossa omani. Kirjan nimi komeili Suomalaisen kirjakaupan verkkosivuilla ja BookPlussassa määritteellä “Ei vielä ilmestynyt”. Kyljessä luki, että ilmestymispäivä on 15.7. Hetken aikaa päässäni tuiversi liuta omituisia ajatuksia: Mitä jos sekoan ja hetken mielenhäiriössä hävitän koko käsikirjoituksen? Kustantajani sivuilta löytyi sitten kirjan kansikuvakin, jota en ollut vielä nähnytkään. Onneksi sain ajatukseni kuriin ja tekstinivaskan korjauksineen kustannustoimittajalle. Joskus nuorempana minulla oli tapana juhlistaa tätä vaihetta tavanomaisella baarikierroksella, jota seurasi tavanomainen krapula. Nyt, täällä avomeren äärellä en tietenkään voinut toimia samoin. Sivumennen sanoen kirja on ensimmäinen, jonka olen kirjoittanut täällä. Toki kirjan valmistumista kilisteltiin hillitysti kotioloissa, mutta tuntui kuin jotain olisi puuttunut. En osaa aloittaa uuttakaan kirjoitushommaa ennen kuin olen varma siitä, että niin pitkään ja tuskallisesti väsäämäni tarina pärjää yksin maailmalla. Puutarhassa riittää tekemistä, kalat odottavat kalastajaansa, kaikenlaiset sivutyöt, kuten sanataidekurssien vetäminen, pitävät koneen käynnissä. Mutta miten saan raivattua kaikki vanhat tutut henkilöhahmot ulos nupistani? Yksi hyvä keino on tietenkin lukea muiden kirjoittamia kirjoja. Toinen on horisonttiin tuijoittelu ja kirjoitusprosessin aikana laiminlyötyjen kaverien muistaminen meilitse ja puhelimitse. Ja onhan pian juhannuskin! Meillä on täällä saaressa keski-ikäisten äijien rockbändi, joka pystyy harjoittelemaan ihan liian harvoin. Onneksi soittovehkeet odottavat treenikämpällä. Sähkökitaran vinguttelu rauhoittaa levotonta mieltä ja biisien sanojakin voisi olla hyvä harjoitella. Mutta jotenkin sormet kaipaavat näppäimistöä – se on kuin jokin huume tai pakkomielle. Jokaisella on tietysti omat keinonsa tyhjentää päänsä uuden tarinan tieltä, mutta miten ihmeessä te hoidatte asian? Vedättekö kunnon kännit vai alatteko te heti nakuttaa uutta tekstiä?
Kaikin puolin laiskalle ihmiselle tekee joskus terää tarttua ennalta ajatellen lähes mahdottomiin tehtäviin. Kun mua pyydettiin esittelemään vuonna 2007 Suomessa ilmestyneitä nuortenkirjoja, suostuin hommaan sen kummemmin ajattelematta. Suomen Nuorisokirjallisuus Instituutin (SNI) toiminnanjohtaja oli tarpeeksi ovela, kun hän tempaisi narusta, jossa luki “Sähän olit siinä Anni Polva -palkintoraadissakin, ja sait sen kautta jo jonkinlaisen tuntuman siihen, mitä on ilmestynyt.” Kirosin usein, miksi kaikki hommat kaatuu päälle samanaikaisesti. No, eipä mitään, Turun kaupunginkirjaston Aino-tietokanta pelasti minut paniikilta. Tunnustan takkia auki ja pää pystyssä, että tutustuminen joihinkin kirjoihin jäi kirjaston tietokannassa olevien esittelytekstien ja nopean pläräyksen varaan. Sori tämä pitkä alkujaarittelu! Työn edetessä vastaan tupsahteli yhä enemmän upeita nuortenkirjaklassikkojen uusintapainoksia. Tällaisen ikääntyvän pojan näkökulmasta oli hieno juttu, että Otava kaivoi Mark Twainin Huckleberry Finnin- ja Tom Sawyerin seikkailut naftaliinista, ja nimenomaan Jarkko Laineen suomennosversioina. Kotimaisista “uusinnoista” enemmän kuin paikallaan oli Anna-Liisa Haakanan alun perin 1980 ilmestynyt Ykä yksinäinen. WSOY, miksei myös Marjatta Kurenniemen Oli kerran Onnimanni, vuosikertaa 1953. Jälkimmäisen kohdalla mietin pitkään, voiko sitä ottaa nuortenkirjalistalle. Päätös oli lopulta helppo; viis kategorioista! Herkullisin kulttuuritekotunnustus menee SKS:lle, joka julkaisi uudestaan Alfred Emil Ingmanin teoksen Rimpisuon usvapatsas. Tätä ensimmäisen kerran jo 1915 ilmestynyttä jännityksen ja omanlaisensa fantasian täyteistä klassikkoa pidetään suomalaisen erä- ja poikakirjallisuuden alkuna. Kirja kertoo kahden pojan löytö- ja tutkimusretkestä Lapin perukoille. Kyseessä ei ole mikään pikainen viikonloppuretki, vaan pojat ovat reissussa vuoden päivät. Tänä aikana he selvittävät salaperäisen usvapatsaan arvoituksen ja löytävät kulta-aarteen. Kirja on keitetty kasaan Robinson Crusoen, Aarresaaren ja Seitsemän veljeksen aineksista. Kirjailija muuten oli vaasalainen vankilapappi.
Tuleeko muille mieleen sellaisia kirjoja, jotka ehdottomasti ansaitsisivat uusintapainoksen?
Kaikkea omituista voi hölmölle kirjailijalle sattua, kun kirjan deadline alkaa lähestyä. Olin luvannut jättää seuraavan nuortenromaanikäsikirjoitukseni tokan version viimeistään lokakuun lopulla. Vielä viikkoa ennen D-hetkeä kaikki vaikutti hyvältä; olin tehnyt kustannustoimittajani ehdottamat ja itse keksimäni muutokset ja pitkästä aikaa tunsin olevani lähes oikea kirjailija. Kun nyt satun asumaan täällä Pohjoisen Itämeren keskellä, Utön saarella, ajattelin perjantai-illan kunniaksi laskea mereen pari kalaverkkoa. Tuuli oli päivän mittaan yltynyt, mutta silti lähdin paatillani yksin merelle, koska vaimollani oli parempaakin tekemistä. Normaalien siikaverkkojen lisäksi otin mukaan vuoden päivät nurkissa pyörineet lohiverkot. Siinä sitten peruuttelin matalikon syrjässä, kun lohiverkon perkele äkkiä tarttui perämoottorin potkuriin.
Lohiverkot ovat senverran vahvaa tekoa, että niitä ei saa irroitettua käsin. Piti ottaa puukko. Tuuli painoi venettä kohti matalikkoa. Makasin puolittain veneen takalaidan päällä ja sain lopulta revittyä verkot irti potkurista. Tietysti minua harmitti, kun hyvät verkot piti sillä lailla tärvellä, mutta sellaista nyt oli tapahtunut ennenkin.
Yöllä heräsin helvetilliseen kipuun. Kylkiluut tuntuivat helliltä ja koko keskikehoa poltti. Aamulla Susanna (vaimoni) lähti varmuuden vuoksi mukaani, sillä pitihän ne verkot hakea pois. Eipä ollut lohen lohta, mutta saatiin sentään pari pulskaa siikaa. Läppäri pysyi koko viikonlopun kiinni. Maanantaina sitten soitin lääkärille, joka kehotti minua saapumaan heti vastaanotolle kylkiluukuviin. No, maanantain laiva oli jo mennyt ja seuraava lähtisi tiistaina vasta klo 13. Siinä välissä tajusin sentään soittaa kustannustoimittajalleni, joka ymmärtäväisesti antoi käsikirjoitukselleni kaksi viikkoa lisäaikaa. Saavuin TYKSin ea-polille seitsemän aikaan tiistai-iltana ja pääsinkin melkein heti tutkittavaksi. Hoitaja tosin katsoi vähän pitkään, kun minulla oli ison repun lisäksi läppäri mukanani. Se oli lyhyt keikka. Ensin lääkäri haukkui lähetteen kirjoittaneen kollegansa ja sitten minut, kun en ollut tajunnut soittaa suoraan ea-polille. Äijä tuntui päättäneen jo etukäteen, ettei minua mikään vaivaa (olin raahannut läppärin mukanani tutkimushuoneeseen). Karjuin kivusta, kun hän paineli kipupistettä. “Pelkkä lihasvamma”, hän sanoi ja passitti minut takaisin kotiin.
Helpommin sanottu kuin tehty: laiva Utöhön lähtisi vasta torstaina. Onneksi vanhempani asuvat Paraisilla, joten vietin siellä sitten kaksi yötä ja pystyin vähän kirjoittamaankin. Kaiken tämän sähläämisen keskellä tajusin, että deadlinepaniikki oli äkkiä kadonnut jonnekin elämän pikkuasioiden kategoriaan. Tosin se taisi käydä siellä vain keräämässä voimia, sillä mitä vähemmän minulla on fyysisiä kipuja sitä enemmän ajattelen taas sitä, onko käsikirjoitus mistään kotoisin vai onko se täyttä sontaa.
Uusimmat kommentit