Author Archive

Kaikin puolin laiskalle ihmiselle tekee joskus terää tarttua ennalta ajatellen lähes mahdottomiin tehtäviin. Kun mua pyydettiin esittelemään vuonna 2007 Suomessa ilmestyneitä nuortenkirjoja, suostuin hommaan sen kummemmin ajattelematta. Suomen Nuorisokirjallisuus Instituutin (SNI) toiminnanjohtaja oli tarpeeksi ovela, kun hän tempaisi narusta, jossa luki “Sähän olit siinä Anni Polva -palkintoraadissakin, ja sait sen kautta jo jonkinlaisen tuntuman siihen, mitä on ilmestynyt.” Kirosin usein, miksi kaikki hommat kaatuu päälle samanaikaisesti. No, eipä mitään, Turun kaupunginkirjaston Aino-tietokanta pelasti minut paniikilta. Tunnustan takkia auki ja pää pystyssä, että tutustuminen joihinkin kirjoihin jäi kirjaston tietokannassa olevien esittelytekstien ja nopean pläräyksen varaan. Sori tämä pitkä alkujaarittelu! Työn edetessä vastaan tupsahteli yhä enemmän upeita nuortenkirjaklassikkojen uusintapainoksia. Tällaisen ikääntyvän pojan näkökulmasta oli hieno juttu, että Otava kaivoi Mark Twainin Huckleberry Finnin- ja Tom Sawyerin seikkailut naftaliinista, ja nimenomaan Jarkko Laineen suomennosversioina. Kotimaisista “uusinnoista” enemmän kuin paikallaan oli Anna-Liisa Haakanan alun perin 1980 ilmestynyt Ykä yksinäinen. WSOY, miksei myös Marjatta Kurenniemen Oli kerran Onnimanni, vuosikertaa 1953. Jälkimmäisen kohdalla mietin pitkään, voiko sitä ottaa nuortenkirjalistalle. Päätös oli lopulta helppo; viis kategorioista! Herkullisin kulttuuritekotunnustus menee SKS:lle, joka julkaisi uudestaan Alfred Emil Ingmanin teoksen Rimpisuon usvapatsas. Tätä ensimmäisen kerran jo 1915 ilmestynyttä jännityksen ja omanlaisensa fantasian täyteistä klassikkoa pidetään suomalaisen erä- ja poikakirjallisuuden alkuna. Kirja kertoo kahden pojan löytö- ja tutkimusretkestä Lapin perukoille. Kyseessä ei ole mikään pikainen viikonloppuretki, vaan pojat ovat reissussa vuoden päivät. Tänä aikana he selvittävät salaperäisen usvapatsaan arvoituksen ja löytävät kulta-aarteen. Kirja on keitetty kasaan Robinson Crusoen, Aarresaaren ja Seitsemän veljeksen aineksista. Kirjailija muuten oli vaasalainen vankilapappi.

Tuleeko muille mieleen sellaisia kirjoja, jotka ehdottomasti ansaitsisivat uusintapainoksen?

Kaikkea omituista voi hölmölle kirjailijalle sattua, kun kirjan deadline alkaa lähestyä. Olin luvannut jättää seuraavan nuortenromaanikäsikirjoitukseni tokan version viimeistään lokakuun lopulla. Vielä viikkoa ennen D-hetkeä kaikki vaikutti hyvältä; olin tehnyt kustannustoimittajani ehdottamat ja itse keksimäni muutokset ja pitkästä aikaa tunsin olevani lähes oikea kirjailija. Kun nyt satun asumaan täällä Pohjoisen Itämeren keskellä, Utön saarella, ajattelin perjantai-illan kunniaksi laskea mereen pari kalaverkkoa. Tuuli oli päivän mittaan yltynyt, mutta silti lähdin paatillani yksin merelle, koska vaimollani oli parempaakin tekemistä. Normaalien siikaverkkojen lisäksi otin mukaan vuoden päivät nurkissa pyörineet lohiverkot. Siinä sitten peruuttelin matalikon syrjässä, kun lohiverkon perkele äkkiä tarttui perämoottorin potkuriin.

Lohiverkot ovat senverran vahvaa tekoa, että niitä ei saa irroitettua käsin. Piti ottaa puukko. Tuuli painoi venettä kohti matalikkoa. Makasin puolittain veneen takalaidan päällä ja sain lopulta revittyä verkot irti potkurista. Tietysti minua harmitti, kun hyvät verkot piti sillä lailla tärvellä, mutta sellaista nyt oli tapahtunut ennenkin.

Yöllä heräsin helvetilliseen kipuun. Kylkiluut tuntuivat helliltä ja koko keskikehoa poltti. Aamulla Susanna (vaimoni) lähti varmuuden vuoksi mukaani, sillä pitihän ne verkot hakea pois. Eipä ollut lohen lohta, mutta saatiin sentään pari pulskaa siikaa. Läppäri pysyi koko viikonlopun kiinni. Maanantaina sitten soitin lääkärille, joka kehotti minua saapumaan heti vastaanotolle kylkiluukuviin. No, maanantain laiva oli jo mennyt ja seuraava lähtisi tiistaina vasta klo 13. Siinä välissä tajusin sentään soittaa kustannustoimittajalleni, joka ymmärtäväisesti antoi käsikirjoitukselleni kaksi viikkoa lisäaikaa. Saavuin TYKSin ea-polille seitsemän aikaan tiistai-iltana ja pääsinkin melkein heti tutkittavaksi. Hoitaja tosin katsoi vähän pitkään, kun minulla oli ison repun lisäksi läppäri mukanani. Se oli lyhyt keikka. Ensin lääkäri haukkui lähetteen kirjoittaneen kollegansa ja sitten minut, kun en ollut tajunnut soittaa suoraan ea-polille. Äijä tuntui päättäneen jo etukäteen, ettei minua mikään vaivaa (olin raahannut läppärin mukanani tutkimushuoneeseen). Karjuin kivusta, kun hän paineli kipupistettä. “Pelkkä lihasvamma”, hän sanoi ja passitti minut takaisin kotiin.

Helpommin sanottu kuin tehty: laiva Utöhön lähtisi vasta torstaina. Onneksi vanhempani asuvat Paraisilla, joten vietin siellä sitten kaksi yötä ja pystyin vähän kirjoittamaankin. Kaiken tämän sähläämisen keskellä tajusin, että deadlinepaniikki oli äkkiä kadonnut jonnekin elämän pikkuasioiden kategoriaan. Tosin se taisi käydä siellä vain keräämässä voimia, sillä mitä vähemmän minulla on fyysisiä kipuja sitä enemmän ajattelen taas sitä, onko käsikirjoitus mistään kotoisin vai onko se täyttä sontaa.