Author Archive

Kirjoitin omaan blogiini J.H. Erkon kilpailusta ja voittajanovelleista. Juttua täällä.

Kirjoituskilpailuja on joka lähtöön, ne ovat tilaisuuksia mittauttaa omat kykynsä ja saada työlleen deadlineja. Liian tosissaan niitä ei silti kannata ottaa. Menestyminen ei tarkoita automaattisesti kustannussopimusta (elleivät kisan säännöt sitä tarjoa), ja taasen kirja saattaa ilmestyä vaikkei koskaan olisi osallistunut yhtään mihinkään kisaan. Nyt muuten ennättäisi osallistua vielä Atenan ja Parnasson kisaan.

Viikonloppuna alkaa Särön tekstihautomo lahjakkaille kirjoittajille, tavoitteena on hioa itse kunkin käsikirjoitus siihen kuntoon, että sen voi hyvillä mielin laittaa kustantamokierrokselle.

Mitähän sitä sanoisi uusille innokkaina julkaisupaikkaa auringossa odottaville kirjoittajille, joista moni on jo pitkällä: mitä sanoisi ettei toisaalta katkaisisi innolta siipiä, mutta ei antaisi epärealistista kuvaa kustannusalasta ja kirjailijuudesta. Tunku kustantamoihin on valtava, sen varmaan kaikki vähänkin enemmän kirjoittamisalaa seuranneet tietävät. Tunku ja paine siellä yksittäisen kustantamon sisälläkin on valtava. Kirjailijatkin tarjoavat käsikirjoituksiaan ja tulevat yhtä lailla hylätyiksi ja joutuvat pinnistelemään sen eteen, että saavat jossakin vaiheessa uuden julkaisun aikaiseksi.

Toisilla voi olla helpompaa ja toisilla kivikkoisempaa, mutta varmaan jokainen kirjailija törmää jossakin vaiheessa uraansa siihen, että kässäriä ei hyväksytä ilman isoja muutoksia, tai se hylätään kokonaan. Siinä tilanteessa on sitten vain kasattava itsensä jotenkin ja löydettävä potkua uuteen tekemiseen. Vaikka lohtuna on se, että on joskus saanut teoksen tehdyksi ja on kerran sen tiukimman seulan läpäissyt, ei ole mitään helppoa tietä itsetunnon kasaamiseksi.

Monilla uusilla kirjoittajilla / esikoisilla on taas vuosien tai jopa vuosikymmenien pitkäjännitteinen työ takanaan. Joku saa kässärinsä melko nopeasti läpi, mutta suurin osa kolkuttelee ties mitä ovia ja etsii sopivaa aukkoa, josta sujahtaa kynnyksen yli.

Särön koulutusta odotan kuitenkin innolla, sillä pitempikestoinen ateljeekritiikkiin keskittyvä työ on palkitsevaa ohjaajalle. Ehkä joskus pääsee myös nauttimaan siitä hetkestä, kun oma ohjattava soittaa ja kertoo, että se tuli, lopultakin, se myönteinen vastaus.

Rihmastosta löytyi mielenkiintoinen keskustelunsäie aiheenaan ”Miten eteenpäin epäonnistumisesta”

Jutussa kirjoituskilpailussa ”ei menestystä” -kuoren saanut kirjoittaja pohtii sisuuntuneena, miten välttyä siltä, että kirjoittaminen hyytyy kokonaan. Julkaisin juuri verkkolehti Usvassa artikkelin tuomarointikyselyn pohjalta, artikkelissa sivutaan monen muun jutun ohella samaa asiaa: millaisia etuja ja haittoja kilpailuista onkaan kirjoittajille. Yksi aito vaara on se, että kun ei toistuvista yrityksistä huolimatta menesty, heittää kynän nurkkaan ja lopettaa oivan harrastuksen tai ehkä tulevan ammatinkin siihen paikkaan. Kirjoitusrintamalla käydään koko ajan itseaiheutettua pudotuspeliä: on kirjoituskilpailuja, jo ilmestyneiden tekstien kilpailuja, kilpailua julkaisupaikasta, markkinointitilasta, lukijoista… Kilpailuvietti tuntuu olevan meissä hyvin syvässä, ja usein se toimiikin positiivisena voimanlähteenä, mutta menestymättömyys kääntyy nopeasti tuskaksi. Kaipaamme positiivista palautetta, toisten hyväksyntää, sitä että juuri minun tekstini ja ajatukseni huomataan.

Kilpailut ovat tiettyyn pisteeseen saakka hyviä, mutta itse kunkin on muistettava, että tärkein kilpailu käydään ihan itsensä kanssa – toisiin on loppujen lopuksi turha lähteä vertaamaan omia tekstejään, kirjoitustyyliään ja mahdollista menestymättömyyttään/menestystä muiden vastaaviin. Päin vastoin se sisuuntuminen on parasta polttoainetta, ”vielä minä”, ja ”kyllä tämä tästä” on hyvää polttoainetta. Kisat kun tuppaavat olevan sellaisia, että aina löytyy joku, joka on jollakin kriteerillä parempi (ja taasen jossakin toisessa suhteessa joku kolmas on parempi). Kirjoittaminen on elinikäinen prosessi, jossa ei koskaan tule valmiiksi. Jokaisen tekstin jälkeen janoaa parempaa tekstiä, jokaisen teoksen jälkeen haluaa ylittää oman saavutuksensa. Mitä muut ajattelevat – sille ei mielestäni saa antaa liian suurta arvoa, sillä on ensin arvostettava itse itseään ja omaa pään sisäistä maailmaansa.

Jos haluaa pelastaa toisen kirjoittajan päivän, voisi vaikka aloittaa sen pienen, positiivisen kommentin antamisesta. Haastankin siis jokaisen Grafomanian lukijan kehaisemaan hyvää tekstiä, vaikkapa verkosta bongattua, tai jotakin jonka olet juuri lukenut. Mitä tuntemattomampi kehuttava, sen parempi juttu!

Tämän päivän Hesarissa oli arvostelu Pasi Ilmari Jääskeläisen novellikokoelmasta Taivaalta pudonnut eläintarha. Erinomainen teos, jonka tekee vielä erityiseksi se, että se on uusintaversio tai miksi sitä nyt pitäisikään kutsua, täydellisesti parannettu laitos? vuonna 2000 ilmestyneestä novellikokoelmasta Missä junat kääntyvät. Teos ei ole yksi yhteen vanhemman kanssa, sillä siinä on myös kokonaan uutta materiaalia. Uudelleenjulkaisun tekee mielekkääksi se, että alkuperäinen kokoelma on ilmestynyt pokkarimuotoisena pienkustantajan kautta, ja nyt teos on saanut uuden elämän kovissa kansissa, ja toivon mukaan myös roppakaupalla uusia lukijoita.

Kokoelman erikoisin piirre on se, että kaikki teoksessa mukana olevat vanhat tekstit ovat kokeneet uudelleenkäsittelyn, osin melko rankankin editoinnin. Tämä on harvinainen tilaisuus, sillä harvoin kenellekään avautuu mahdollisuutta päässä katsomaan näin laajana näytteenä, miten perusteellisen prosessin läpi kirjailija tekstejään työstää, ja miten kustannustoimittajan vaikutus näkyy lopputuloksessa. Alkuperäistä kokoelmaa ei ollut sen kummemmin toimitettu, ja vaikka Jääskeläisen mielikuvitus on jo alkuperäisissä teksteissä huipussaan, ovat tekstit nyt hioutuneet kielellisesti huippuunsa.

Vastaavaa editointia tekee varmasti jokainen kirjailija työpöytänsä ääressä, mutta tulos julkaistaan ensimmäisenä versiona, ei toisena tilaisuutena. Näiden kahden novellikokoelman vertaamisessa olisikin jollekulle kirjallisuuden tutkijalle työsarkaa. Lohdullista on myös se, että kirjailija voi uransa alkuvaiheessa saada jotakin alkuperäistä tuotantoaan elämään toista elämää, ei siis tarvitse odottaa että perikunta kaivaa version 0.3 esiin pöytälaatikosta ja toimituttaa siitä kirjailijan kootut, syystäkin salatut versiot (jotka nähdessään kirjailija kääntyilisi leposijallaan).

Olin eilen Jyväskylän kirjamessuilla. Kokemus oli edellisvuotta positiivisempi, sillä nyt kaikki esiintymislavat olivat riittävän kaukana toisistaan, eikä mitään päällepuhumista ollut. Oma aikani meni tuttuja nähdessä. Tampereen kliiniseen messutunnelmaan verrattuna Jyväskylässä oli väriä, koska pienet toimijat, eli yhdistykset ja pienkustantamot, olivat paikalla. Tampereellahan oli varjomessut keskustassa, kun itse messuilla oli lähinnä vain kirjakauppiaita ja kustantamoja.

Seisoin Jyväskylän Science Fiction Seuran 42:n pöydän luona, kun siihen tuli tuotteisiin tutustumaan toimittaja, jolle mainostettiin Usvaa, ja samalla minutkin esiteltiin lehden päätoimittajana. Toimittaja kaivoi kassistaan saman tien Valkeita lankoja ja pyysi nimikirjoitusta. Kiitos, taas todiste siitä, että kirja elää puolitoista vuottakin ilmestymisensä jälkeen! Hän kertoi löytäneensä kirjan antikvariaatista, kirjakaupoissa ei kuulemma enää ole vastaan tullut. Teos ei tietääkseni ole myyty loppuun, eikä toista painosta tulossa. Aiheesta on paljon eri blogeissa kirjoitettukin: kirjat eivät ole kirjakaupoissa esillä, tai jos ovat, niin siellä on vain se yksi kappale jonnekin hyllyn pohjalle survottuna. Kun se myydään hyllystä, on joko osatava kysyä ja tilata tai sitten katsottava verkkokauppojen antia. Valkeita lankoja näyttää edelleen löytyvän verkkokirjakaupoista.

Itse olen sellainen kirjanostaja, että harvoin tilaan yhtään mitään mistään, vaan tykkään hiplata, näpelöidä ja sitten punnitusti ostaa teoksen. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt kerran kysymässä kirjakaupasta kirjaa, se oli teos, jonka olin jo poikkeuksellisesti etukäteen valkannut haluamakseni. Se, joka ei ole silmissä, on poissa mielestä hyvin nopeasti. Siksi olisi tiedettävä, mitä haluaa ja mitä etsii, koska kirjakaupoista ei silmäilemällä löydä kuin kaikkein uusinta, julkisinta ja ostetuinta.

Tiina Raevaara kirjoittaa Kulttuurilehti Särön blogissa kirjojen elinkaaresta ja siitä, voiko kirjailija kirjoittaa itsensä unohduksiin. Eräs kriitikko sanoi kerran minulle, että hänestä kustantajankin olisi hyvä miettiä kirjailijansa uraa: antaa julkaista sopivasti, ei laskea liikkeelle keskeneräisiä töitä vain siksi että kirjailija nyt haluaa jonkun kirjan julki mahdollisimman nopeasti, tai että tekijä sattuu olemaan suosittu ja myyvä juuri nyt. Sen sijaan laatua sopivasti markkinoille.

Lasten- ja nuortenkirjailijalla tuskin on pelkoa siitä, että menestys houkuttaisi helppoihin ratkaisuihin ja kustannussopparia pukkaisi ovista ja ikkunoista… Mutta onhan mahdollista ajaa itsensä piippuun kirjoittamalla, jos siis kirjoittamisesta tulee suorittamista, pakonomaista huiskamista, jossa ei ole ajatusta mukana. Ja miksi ei voisi tulla: onhan tämä koko meidän ympäröivä todellisuutemme virittäytynyt uraan, suorittamiseen, tuloksiin jne. juttuihin, joihin voi hyvinkin haksahtaa menemään mukaan, jos ei pidä varansa. Huiskamisen taustalla voi olla pelkoja siitä, että kynän muste ehtyy, apurahakeinusta putoaa pois ja kustantajakin unohtaa, jos ei näyttäydy säännöllisin väliajoin edes tuulikaapissa.

On vaikea sanoa, mikä on liian tiuha julkaisutahti, mutta ulkoisen määritelmän (x kirjaa vuodessa tai kirja tietyn ajan välein) sijaan voisi olla hyvä pitää mittarina sitä, että kirjoittajalla itsellään on oltava kipinä kirjoittaa, hänellä on oltava aikaa tekstille ja tehdä siitä mahdollisimman hyvä. Tekstiä täytyy voida rakastaa rauhassa, ennen kuin sen laskee maailmalle. Jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua julkaisusta voi kirjan ottaa ylpeänä esiin, niin silloin se on paikkansa ansainnut (normaalia ”iik, en voi koskea tähän koska hävettää koko silloinen kieliasu” –reaktiota en pidä ylpeyden esteenä).

Ehkä on vain hyvä miettiä julkaisutahdin, uran sun muun maallisen sijaan henkistä puolta, eli miksi kirjoittaa, mitä siitä saa sisäisesti, mitä kirjallisuus merkitsee luovalle minälle. Siis vain kirjoittamaan itsensä aukinaiseksi.

P.S. Apua kaipaan. Kun tekee näytelmän, ja siitä antaa käyttöoikeuden tietylle teatteriryhmälle, niin mikä on semmoinen normaali käyttöoikeus, joka soppariin kannattaa laitattaa? Olisiko osviittaa?

EDIT: Myös JK Koskinen sivuaa tänään samaa teemaa.

Siellä sun täällä Harry Potter -arvostelujen ja uutisoinnin joukossa on pilkahtanut ajatus ja kysymys siitä, mitä J.K Rowling mahtaa tehdä seuraavaksi, vai tekeekö mitään. Harry Potterista tuli enemmän kuin menestystarina, siitä tuli jotakin elämää suurempaa, kenelle tahansa. Mitä kirjailija voi sitten tehdä seuraavaksi? Häntä verrataan aina itseensä ja saavutuksiin. Kirjoitti hän mitä tahansa, tulee kirjan takakannessa lukemaan “Harry Potterin luojalta”, ja uusia tekstejä verrataan Pottereihin. Puhdasta arviointipöytää ei ole, on vain “kirjoittaa vielä paremmin kuin Pottereissa” tai “ei yllä Pottereiden tasolle.”

Onko kirjailijan ainoa vaihtoehto jäädä kirjailijantyöstä eläkkeelle? Vähän kuin Douglas Adams, joka teki Linnunradan käsikirjan liftareille (Dirk Gentlyjä ei suuri yleisö välttämättä tunnekaan) ja oikeastaan ei muuta.
Onko kirjailijan jatkettava, vai saako hän lopettaa menestyksen huipulla?

Mitä sinä tekisit vastaavassa tilanteessa?

(Minä kirjoittaisin salanimellä, ja jotakin täysin erilaista.)

Mielenkiintoinen Vuokko Tolosen pääkirjoitus Kiiltomadossa. Joskus (tai aika usein) sitä ajattelee, että oma kirja hukkuu massan joukkoon. Tämän luettuaan ei yhtään ihmettele, sillä niin ne muutkin näyttävät hukkuvan, jopa sellaiset joista luulisi keskustelua käytävän, arvokkaan palkinnon saajaehdokkaat!

Kirjoja julkaistaan selvästikin paljon. Niitä julkaistaan myös muista syistä kuin kaunokirjallisista syistä. Vaikka teos on tekijälleen tapahtuma, ei se sitä näytä olevan lukijoiden massalle, eikä näin ollen ole ihme, jos lukijan on vaikea löytää tiettyä teosta. Kirja, vaikka kuinka arvokas ja hyvä onkin, on vaarassa joutua pölyttymään kirjaston perimmäiseen nurkkaan.

Joku esitti joulun tiinoilla Helsingin Sanomien yleisönpalstalla ehdotuksen siitä, miten lapset ja nuoret saadaan innostumaan lukijoista: jos idolit lukevat niin nuorisokin innostuu. Väite sai tukea, kun näin taannoin terveellistä ruokailua käsittelevän brittidokkarin. Siinä kasviskielteiset muksut saatiin tykkäämään kasviksista positiivisen idoliesimerkin kautta. Idoli mussuttamaan koulun ruokalaan kasviksia ja puhumaan terveen elämäntavan puolesta. Vielä hurjempi oli koe, jossa lapsille annettiin välitunnilla kuivattua mangoa ja rusinoita. Alussa molemmat olivat yhtä suosittuja ja molemmista tykättiin yhtä paljon. Kun rusinoiden saantia hankaloitettiin, alkoi niistä tulla vähitellen suositumpia ja halutumpia, muksut repivät niitä suorastaan käsistä. Loppukyselyssä yhtä lukuun ottamatta kaikki muksut sanoivat pitävänsä rusinoista enemmän kuin mangoista.

Tällä logiikalla kirjat kiinnostaisivat, ne suorastaan revittäisiin käsistä, jos ne olisivat harvinaisia ja niitä saisi vain tiskin alta.

(Vai olisiko syytä vain keskittyä sellaisiin aiheisiin, jotka eivät voi jäädä huomiotta, vaikkapa yhteiskunnallisiin kysymyksiin?)

Ja kuka voitti Runebergin? Se ja ehdokaskirjojen luonnehdinnat löytyvät täältä.

Helsingin Sanomissa oli tänään hyvin mielenkiintoinen juttu. Taide- ja tiedejärjestöjen edustajat olivat kuultavina työ- ja elinkeinominiosteriössä, mutta marssivat sieltä kesken kaiken pois. Keskustelu koski taiteilijoiden työttömyysturvaa, jota hallitus on luvannut parantaa. Mitä vielä: jutun mukaan parannus on vain luettelo asioita, jotka estävät taiteilijaa saamasta työttömyyskorvauksia. Järjestöt kokivat, ettei heitä kuunneltu ollenkaan.

Naurettavimmalta kuulostaa ajatus, jonka perusteella jo pelkkä apurahan hakeminen merkitsisi sitä, että ihminen työllistyy. Hakeminen ei ainakaan ennen ole tarkoittanut sitä, että apurahaa myös saisi.

Kenen tahansa on aika vaikeaa heittäytyä ns. vakityön tarjoaman turvaverkon ulkopuolelle, jos vastassa on kylmät rahalliset faktat: kun sen kerran teet on ajateltava toimeentuloa eli oltava varma, että fleelancerina pystyt elättämään itsesi. Mitä teet jos sattumoisin kustantaja ei kahteen vuoteen ota kässäriä vastaan (kun se ei mahdu ohjelmaan) ja apurahojen saanti vaikeutuu (koska et voi raportoida entisten hankkeiden onnistuneen). Ei ole myöskään salettia, että esiintymisiä ja kursseja tulee tasaiseen tahtiin kirjojen kirjoittamistaukojen aikana. YEL-maksutkin pitäisi maksaa ja mielellään niin, että eläketuloja oikeasti kertyy, eli omat tulot pitäisi arvioida mahdollisimman suuriksi.

Uusi ehdotettu työttömyysturvaohjeistus ei huomioi sitä, tuottaako taiteen tekeminen tuloja vai ei. Aloitteen mukaan työtön et voi olla, ellet eroa ammattiliitosta, myy pensseleitäsi ja varmaankin uusien määräysten hengessä tuhoa tietokonettasi, polta kirjojasi ja luovuta muistikirjojasi lukkojen taakse.

Onneksi asiasta keskustellaan vielä. Selityksenä oli, että ”tuli aikapula”.

Kirjailija Tero Niemi pohdiskelee Netticolosseumilla, millainen on kirjoittajan kehityskaari.

Kommentoin itse tuossa samaisessa viestiketjussa, että kriisit ovat olleet minulle parhaimpia kehityksen paikkoja. Kriisi voi olla täydellinen tulppa tai sitten yksinkertainen huomio, ettei osaa sitä mitä haluaisi tai mitä pitäisi osata. Ehkä oleellista kehittymisessä on minulle ollut se, että vain tekemällä on oppinut: tekemällä huonoja juttuja ja jossakin vaiheessa huomaamalla sen itsekin, yrittämällä tehdä parempia ja sitten lopulta onnistumalla, kunnes huomaa ettei taas osaakaan mitään (tai ainakin luulee niin, ettei osaa).

Kirjoituskurssi tai ateljeekritiikki toimii vain, jos se uppoaa hedelmälliseen pohjaan. Jos itsellä on sellainen fiilis, että osaa homman täysin tai teksti on valmis ja virheetön, ei paraskaan opetus tai palaute uppoa, se vain korkeintaan ruokkii ärtymystä. Ja aina välillä sitä luulee, että on tehnyt jotakin ikimuistoista, kunnes maailma palauttaa takaisin todellisuuteen. Vireystilan on oltava vastaanottavainen: jos menee opin ääreen täynnä kysymyksiä, saa yleensä edes johonkin vastauksen (sehän voi olla myös että on tehnyt jotakin hyvin).

Kirjoittaminen on jatkuvaa kehittymistä. Jokaisen tekstin voi ottaa uutena haasteena. Tottahan toki sitä kirjoittaa vähemmän haasteellistakin, mutta jotta kehittyisi, on jouduttava laittamaan taitonsa aina välillä koetukselle, äärimmilleen. Alitajunta, sattuma, intuitio tai miksi sitä kutsuisikaan, tulee apuun.

Käytännön esimerkki pienestä kriisistä: olen jo pitkään kirjoittanut novellia, joka ei valmistu, koska en tiedä minne tarina kaareutuu lopussa. Minulla on ollut henkilöt motiiveineen, mutta jokin ei vain toimi. Eilen luin pöytälaatikkoa siivotessani tulosteen novellin viimeisimmästä versiosta. Tiesin heti, miten tarinan täytyy jatkua ja päättyä, ja mikä motiivi oli jäänyt puuttumaan. Ei lopputulos välttämättä ole täydellinen, ei ehkä hyväkään, mutta solmu on auennut ja saan tarinan valmiiksi. Tarpeellinen muistutus: anna ajan kulua ja tekstin hautua.

Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, sanotaan. Mutta se voi olla kaikkea muuta. Näin yhteiskirjoittajana on ainakin helppo sanoa, että tekstin kanssa ei tarvitse pakertaa yksikseen, vaan kaiken voi jakaa: ideoimisen, kehittelyn, luomisen ja hiomisen. Se on tietenkin hyvin pitkälle viety yhteistyön muoto. Monelle muulle kirjoittajalle ateljeekriitikko on lähin tekstin jakaja, ja toisten kirjoittajien kanssa voi aina jutella aiheesta, kun sattuu heitä kohtaamaan esim. messuilla tai muissa kirjallisissa tilaisuuksissa.

Perinteinen yhteisöllisyyden muoto ovat erilaiset kirjoittajayhdistykset, joiden puitteissa tavataan, vaihdetaan kuulumisia, saadaan vertaispalautetta ja tehdään julkaisuja. Ainakin maakunnissa kirjoittajayhdistysten merkitys on hiipumassa, sillä uusia aktiivisia toimijoita on vaikea saada mukaan toimintaan. Kun vetää kirjoituskurssia esim. Pieksämäellä, on paikallisten kirjoittajien joukossa yksi kiintiönuori – vaikka kurssia oli mainostettu laajasti kouluihin. Eikä kirjoittajayhdistyksen tapaaminen Helsingissäkään ole välttämättä sen vireämpi, ilmeisesti laaja tarjontakin vetää kirjoittajia muiden harrastusten pariin. Yhdistyksiin ei riitä aktiiveja, sillä koko yhdistystoiminta taitaa näyttäytyä liian monimutkaisena pöytäkirjoineen ja kokouksineen.

Sen sijaan erilaiset vapaamuotoiset yhteisöt kyllä toimivat virkeinä. Poetry slam kerää runon ystäviä kapakoihin. Verkkofoorumeilla toisiinsa tutustuneet pitävät live-miittejä – näin myös kirjoittajapiireissä. Erityisesti tieteis- ja fantasiakirjoittajien yhteisöllisyys on vahvaa, ainakin jos sitä mitataan kilpailujen, julkaisukanavien ja novellien kommentoinnin aktiivisuuden perusteella.

Verkossa voi hetkessä tavoittaa laajan joukon toisia kaltaisiaan. Nyt blogien aikakautena kukaan ei ole yksin tekstiensä kanssa, jos ei halua pitää hengentuotteitaan pöytälaatikossa. Voi vaikka osallistua Runotorstaihin tai suljettuun blogirinkiin, jossa kommentoidaan tekstejä. Aikoinaan KVS-instituutin ylläpitämässä Teletopeliuksessa (alun perin sähköpostitse toimiva vertaistuki ohjaajineen) kirjoitimme jatkodekkarin niin, että jokainen osallistuja teki yhden luvun. Tekstistä tuli ihan hyvä, vaikka sen eteen ei mitään ennakkosuunnitelmia tehtykään.

Blogeista huolimatta toisten ihmisten tapaaminen on tärkeää. Siksi olen itse alkanut järjestää kotonani viikonlopputapaamisia, jotka ovat omista intresseistä johtuen keskittyneet spekulatiiviisiin teksteihin. Ohjelman saa rakennetuksi hyvin vapaamuotoisen toiminnan ympärille: alustuksia, puheenvuoroja, teksteistä keskustelua, palautteenantoa ja yhdessäoloa, se riittää suurimpaan nälkään. Parhainta näissä tilaisuuksissa on mahdollisuus vaihtaa kuulumisia ja ideoita. Yleensä monet asiat omasta tekemisestäänkin oivaltaa paljon paremmin, kun joku toinen käsittelee samankaltaisia aiheita omasta näkökulmastaan, eri mieltäkin ollen.

Miten te muut olette kokeneen kirjoittajayhdistykset tai vapaamuotoisempien yhteisöjen toiminnan? Onko niistä ollut iloa, ja millaisiin yhteisöihin olette törmänneet, netissä tai livenä?

(Kuvassa ryhmähali viime kesän Finncon-Animeconista Jyväskylästä)

Kirsi Pihan Lukupiiri-blogissa on mielenkiintoinen keskustelunavaus otsikolla Kirjailijan geeni.

Piha muotoilee siinä, että kirjailijaksi tuskin synnytään tai ainoastaan vain ryhdytä. (kommentin on kirvoittanut Laila Hirvisaaren sanat siitä, että kirjailijaksi synnytään).

Jotkut kirjailijat kertovat, että he ovat lapsesta saakka tienneet haluavansa kirjailijoiksi. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että jokaisesta näin halunneesta lapsesta tulee kirjailija, tai että kaikki kirjailijat olisivat muotoilleet jo lapsena tahtonsa näin. On olemassa kirjailijoita, jotka halusivat lapsena jotakin muuta, tai sitten eivät tienneet ollenkaan mitä halusivat. Kirjailijuus vain tuli kuvioihin mukaan jossakin vaiheessa elämää. On nuoria esikoiskirjailijoita ja sellaisia, jotka pukkaavaat ensimmäisen teoksen maailmalle eläkeiässä.

Itse en muista halunneeni kirjailijaksi ainakaan lapsena, halusin vain keksiä tarinoita ja lukea mahdollisimman paljon.

Yksi väärin käytettyjä lausahduksia lienee Erno Paasilinnan sanoma ”Kirjailijaksi ei synnytä… on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Olen kuullut tämän harrastajakirjoittajien suusta silloin, kun he ovat halunneet esim. kieltää koulutuksen merkityksen (kirjoittajakoulutus pilaa luovuuden ja oman äänen! jotkut sanovat), tai keskittyä pelkästään ryyppäämiseen kirjoittamisen sijaan. Ajatuksena on ollut jokin sellainen, ettei töitä tarvitse tehdä kunhan on vain hyvä aihe, se tarina sitten syntyy itsestään. Itse tulkitsen Paasilinnan sanat niin, että kyse on kyvystä nähdä asioita, eläytyä omaan tai toisten elämään, tulkita ja muuttaa se tulkinta kaunokirjalliseksi.

Kirjoittajalla pitää myös kuulemma olla sielussaan jokin vamma. Tain ainakin jos aikoo olla hyvä kirjailija niin sellainen on kyllä oltava. Taustalla lienee jonkinmoinen ajatus taiteen ja kärsimyksen suhteesta, että kärsimys jalostaa ja vain kärsimyksen kautta muodostunut taide on Taidetta ja pyhää. Johtuneeko sitten tästä ajatuksesta, että nykyään kirjoitetaan niin paljon ahdistusproosaa? *

Muita yleistyksiä sitten voisi olla lausahdukset ”tarvitaan inspiraatiota” ja ”5% lahjakkuutta ja 95% perslihaksia”.

Jos johonkin itse pitäisi uskoa, niin siihen, että kirjailijaksi tuleminen vaatii kunnianhimoa, tahtoa ja töitä. Kuinka muutenkaan sitä jaksaa vuosikausia hioa, pakertaa ja ottaa vastaan hylsykirjeitä ja jälleen hioa? Voi olla kätevää myös nauttia tarinoista ja tarinankerronnasta, ja ehkäpä uteliaisuus myös ylipäänsä elämää ja inhimillisyyttä kohtaan on eduksi. Ja olen sitä mieltä, että toisia taiteenlajeja voi käyttää motivointikeinona, vaikkapa nyt musiikkia tai kuvataidetta. Se ei millään muotoa haalista oman teoksne arvoa, jos saa yllykkeen sen tekemiseen vaikka jostakin laulusta.

Keinoja tulla kirjailijaksi on yhtä monia kuin kirjailijoitakin ja kirjoittamistapoja. Kaupallisten kustantamoiden ulkopuolella on potentiaali, joka ei ehkä koskaan saa ääntään kuuluviin – tai ehkä joskus joku heistä saakin, kun vain jaksaa pinnistää kirjoittamisen kanssa eikä luopua toivosta.

Hyvää tulevaa vuotta 2008!

* termi, jolla irvitään suomalaista tiskirättirealismia, kaiken pitää olla ahdistavaa ja tarinan on päätyttävä vielä onnettomammin kuin mitä se alkoi. Yleistys tämäkin tietenkin.

Teen parhaillani Säröön artikkelia, jossa pohdiskelen omakustenteiden, palvelukustanteiden ja täyskustanteiden maailmaa.

Nämä kolme voisi yksinkertaisesti määritellä näin:

Kaupallinen kustantamo maksaa sinulle siitä, että luovutat käsikirjoituksesi heille kustannettavaksi. Sinä et missään vaiheessa maksa mistään mitään itse, vaan raha virtaa sinun suuntaasi.

Omakustanteessa sinä itse teet tai maksat eri toimijoille siitä, että kirjasi edioidaan, oikoluetaan, taitetaan ja painetaan kansiin. Koko markkinointi ja myynti jää itsesi huolehdittavaksi.

Palvelukustanteessa sinä maksat jollekin toiselle siitä, että hän huolehtii teoksen taittamisesta, painamisesta ja tietyistä markkinointi- ja myyntitoimenpiteistä. Joskus palveluun voi kuulua myös oikolukua ja toimittamista. Osa (tai suurin osa) painoksesta jää itsellesi myytäväksi.

Kustantamot ovat aivan tukossa ja kaupallisten kustantamoiden julkaisuprosentti on jotakin 0,5 prosentin luokkaa lähetetyistä käsikirjoituksista. Palvelukustanteista on ymmärrettävästi muutamassa vuodessa tullut hyvin suosittu keino saada tekstinsä kansien väliin. Omakustanteet ovat se perinteinen tapa julkaista, jos kaupallisten kustantamoiden ovet eivät aukene, ja kirjoittajalla on kuitenkin rahkeita saattaa käsikirjoituksensa painotaloon saakka. Omakustanteen tekeminen vaatii tekijältään viitseliäisyyttä, koska kaikki ei suinkaan pääty käsikirjoituksen valmistamiseen: on hankittava taitto tai taitettava itse, on kilpailutettava painotalot, on huolehdittava markkinoinnista ja jakelusta. Siksi omakustanteiden tekemiseen liittyy tietty undergoundin hohto: se vaatii tekijältään taitoa ja voi olla se keino, millä marginaali sana saadaan kuuluviin.

Juha Vuorisen menestystarina osoittaa, että omakustannekin voi olla kaupallisesti menestyksekäs: mutta suurin osa omakustanteista ei sitä ole. Yhtenä syynä on se, että omakustanteiden tekemistä ei kukaan valvo, ja siksi tekstin tasokin voi olla ihan mitä tahansa. Hyvätkin tekstit hukkuvat helposti huonosti kirjoitettujen joukkoon.

Palvelukustanteisiin taasen liittyy paljon kielteisiä mielikuvia, ja osittain mielikuvien taustalla on käytännössäkin havaittuja asioita: palvelukustanteiden tekemisessä ei ole kustannusseulaa käytännössä ollenkaan (vaikka niin ihmiset saattavat luulla), joten kaikki on viime kädessä kirjoittajan itsensä vastuulla. Ja miten arvokas kunnon kustannustoimittaja / editoija onkaan itse kullekin – palvelukustanteesta näkee jo kieliasusta, jos sellaista ei ole ollut käytettävissä.

Oleellista palvelukustanteiden tekemisessä on mielestäni se, että kirjoittajilla ei tulisi olla vääriä mielikuvia maineesta ja kunniasta, jota palvelukustanteen tekemisen kautta on mukamas saatavissa. Palvelukustanne ei avaa ovia kaunokirjalliseen maailmaan, ei tuo Kirjailijaliiton jäsenyyttä, se ei todennäköisesti lyö rahoiksi, ja aika kallistakin puuhaa se on. Omakustanteen tekijä, jos on kyvykäs tekemään asioita itse, saa teoksensa paljon halvemmalla kuin palvelukustanteen teetättäjä.

Vastuullinen palvelukustantamo ei johdata kirjoittajaa harhaan, vaan antaa totuudenmukaisen kuvan toiminnastaan ja markkinointiresursseistaan. Jos kaupallisen kustantamon kautta julkaissut kirjailija saa muutaman sata kappaletta novellikokoelmaansa myydyksi, niin kirjoittajan ei pidä luulla, että palvelukustantamo toisi yhtään sen parempaa menestystä täysin tuntemattomalle kirjoittajalle. 85:n kirjan myyminen ei onnistu läheskään kaikilta kirjoittajilta, eritoten jos omilleen päästäkseen kirjan hinnaksi on lykättävä yli 20:n euron hinta, ja alennuksen antaminen ei onnistu.

Palvelukustanne sopii sellaiselle kirjoittajalle, joka tietää, ettei hänellä ole mahdollisuuksia kaupallisella puolella (tai ei edes halua sinne), ei varsinaisia taitoja tehdä asioita itse, mutta hän silti haluaa esimerkiksi sukulaisiaan varten saada tekstinsä siistin näköiseen pakettiin. Palvelukustantamo pystyy sen kyllä järjestämään. Jos pelisäännöt ovat selvät, ja palvelun ostaja tietää mitä saa rahojensa vastineeksi, on kaikki kunnossa.

Kunnianhimoisen ja positiivisia signaaleja saaneen kirjoittajan (vaikkapa kirjoituskisoissa menestyneen tai ateljeekriitikon rehellisiä kehuja saaneen) kannattaa sitkeästi kirjoittaa ja yrittää. Antologiat ovat hyviä julkaisukanavia, samoin eri lehdet. Kustannuskynnys ylitetään usein sitkeydellä eli perslihaksilla, sillä moni lahjakaskin kirjoittaja hyytyy heti alkuunsa, eikä jaksa satsata välillä hyvin turhauttavaankin käsikirjoitusrumbaan.

Viime päivinä on kahvipöytäkeskusteluissa ja lehtien palstoilla keskusteltu paljon nuorista, heidän ajatuksistaan ja tämän hetken hyvin/pahoinvoinnistaan. Itse olen kiinnittänyt eniten huomiota ehkä siihen, miten yksioikoisia parannusreseptejä ja selityksiä ihmiset rakentavat asioille. Asiat johtuvat milloin vanhempien kyvyttömyydestä olla vanhempia, milloin taas mediasta tai suuresta pahasta nimeltä moderni yhteiskunta. Tuttuja nuoria jututtamalla taas tuntuu siltä, että asiat ovat monella ihan hyvin, ei kaikilla suinkaan ole paha olo. Ehkä erot hyvinvoivien ja huonosti voivien välillä ovat lisääntyneet samalla lailla kuin kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa, ja se paha olo on nyt näyttävämpi kuin ennen.

On puhuttu myös sensuurista. Siitä, pitäisikö filosofian oppitunneilla käsitellä tiettyjä filosofeja ollenkaan, ja millainen vaikutus musiikilla, peleillä, ja kas - kirjallisuudella mahtaakaan olla nuorten kehittyvään mieleen. Sattumoisin sopivasti Hesarissa oli juttu kirjastojen hiljaisesta sensuurista, siitä että jätetään kirjastoihin hankkimatta kirjoja, joissa on jotakin arveluttavaa, kuten nyt vaikkapa kirjat joissa ajatellaan olevan pornografisia aineksia tai satanismiin liittyviä juttuja. Ymmärrän sen, että kun määrärahat ovat tiukilla, niin valintoja tehdään, ja niitä tehdään myös arvottaen. Mutta aina tällaisia valintoja tehtäessä ollaan lähellä sensuuria, joka ei ole hyvä asia. Tiedän esimerkiksi koulun, jossa vakaumuksellisesti kristityn rehtorin käskystä ei Harry Pottereilla ollut mitään asiaa koulun kirjastoon: Harry Potter kun joidenkin mielestä houkuttelee nuoria noituuteen ja saatananpalvontaan. Ja ei liene mahdotonta Suomessakaan, etteikö jossakin kohta “sillai sopivasti” ohitettaisi Darwinin käsittelyä biologian tunnilla, tai ainakin kyseenalaistettaisi Darwinia uskontoon vedoten (jos Darwinia kyseenalaistaa tieteen puitteissa, niin se on tieteen hengen mukaista).

On olemassa joitakin teoksia, joiden sisältö on harhainen, rasistinen, pahoihin asioihin yllyttävä. Onneksi kustannusmaailma karsii moiset käsikirjoitukset ainakin kustantamoiden omista julkaisuohjelmista pois. Joidenkin pienten toimijoiden levittämiä lehtisiä tai kirjasia mikään sensuuri ei koskaan edes pysty poistamaan, voi vain toivoa etteivät ne joudu kovin pienten lapsien käsiin.

Lasten- ja nuortenkirjojen suhteen pätee näkymättömiä lakeja, joita kirjailijatkaan eivät aina tunne, ainakaan eivät ennen kuin törmäävät sellaiseen lakiin. Lastenkirjat loppuvat onnellisesti tai ainakin lohtua antaen, ja nuortenkirjoissakaan ei maailmankuva saisi jäädä toivottomaksi umpikujaksi. Toki nuortenkirjoissa voidaan käsitellä rajujakin asioita, mutta semmoista elämäkin joskus on, ja kirja antaa mahdollisuuden tutustua rankkoihin asioihin välimatkan päästä. Päähenkilön kuolema lienee yksi sellainen tabu, mitä nuortenkirjallisuudessa harvemmin rikotaan. Veljeni Leijonamieli on nyt oikeastaan lähin mieleeni tuleva tarina, jossa kuolema on vahvasti mukana alusta saakka, mutta siinä fantasia toimii etäännyttävänä asiana ja lieventää kuoleman käsittelyä niin ettei nyt ihan hirvittävästi kuitenkaan ahdista. Varmasti muitakin teoksia on, mutta niitä lienee vähemmistö julkaistuista kirjoista.

Oletteko törmänneet kirjoihin, joiden kohdalla olette ajatelleet, että kirja olisi saanut jäädä julkaisematta, nimen omaan kirjan epäilyttävän tai liian lohduttoman sisällön vuoksi?

Grafomaniassa on viikon ajan ollut kummallisia haamupäivityksiä, ainakin Blogilistan mielestä. Joku tai jokin päivittää sivustoa useita kertoja päivässä (joku joka on aidosti grafomaaninen ainakin suhteessa blpogeihin), vaikka täällä ei ole kukaan käynyt kirjoittamassa tai muokkaamassa mitään. En tiedä syytä, mutta varmaankin vika on tässä alustassa. Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia, ja haisua mistä vikaa kannattaisi yrittää metsästää? Jos asiaa ei saada korjaantumaan niin meidänhän on asian paikkaamiseksi kirjoitettava vähintään viisi postausta päivässä…

Eija Lappalainen ja Janne Korsumäki ovat sijoittuneet toiseksi sarjakuvallaan “Anna liekkien sulattaa” Sarjis 2007 -kilpailussa. Eija käsikirjoitti, Janne piirsi.

Kilpailu oli Sarjakuvantekijät ry:n ja Egmont kustannuksen järjestämä. Palkinnot jaettiin Helsingin Sarjakuvafestareilla viikonloppuna. Uutisointi ja koko tuloslista löytää täältä.

Voittajasarjikset on julkaistu albumissa 5 fantasiaa.

Isosti onnea Eijalle!

Grafomania-kollega kysyi WSOY:n syyskauden avajaisissa, tunnenko häpeää, kun kirja ilmestyy. Siinä sitten keskustelimmekin joukolla siitä, mitä kirjan ilmestyminen aiheuttaa sisuskaluissa. En ole ainakaan yhteiskirjojen kanssa tuntenut häpeää: on ollut pakko ajatella, että paras mahdollinen on tehty ja sillä siisti. Enää ei voi korjata mitään, voi vain luottaa että aikoinaan tehdyt ratkaisut eivät saman tien ala vuotaa kuin seula. Ja miksi vuotaisivat: niin monta silmäparia on tekstin lukenut ja tehnyt parhaansa.

Ymmärrän kuitenkin häpeän, sillä kun on vuodattanut paperille sydänverensä ja ladannut tekstiin paljon odotuksia, on hyvin alaston lukijoiden edessä. Kirjailija on haavoittuvainen juuri silloin, kun ensimmäistä kritiikkiä odottaa, ja unelmoi mahdollisesta menestyksestä tai tekstin saamasta huomiosta.

Kun tutkiskelen itseäni, niin en tunne myöskään suurta, piukeaa intoa tihkuvaa iloa juuri siksi, että kirja on ilmestymässä. Totta kai se on helpottavaa ja sitä on odotettu, ja ilmestymisestä haluaa tällä kertaa tehdä erityisen spesiaalin, mutta euforisen onnen hetket on jo vietetty käsikirjoituksen parissa silloin kun tarinaa ja kokonaisuutta luotiin. Jos kirjoittamista pitäisi verrata seksiin (!), niin ensirakastuminen on jo tapahtunut ja intohimo-orkut saatu, nyt on menossa seesteinen pitemmän parisuhteen vakiintumisaika, jolloin katsellaan jo toisia tekstejä…

Käsikirjoituksen oikovedos on hyppysissä. Tässä vaiheessa kirja näyttää hienolta. Kaikki se, mitä on kahden vuoden aikana tehnyt, konkretisoituu vihdoin käytännöksi. Oma käsikirjoitus, joka paperitulosteena on vielä morula-asteella, on nyt taitettuna aivan toisen näköinen. Se on miltei kirja. Painojälki ei tietenkään ole vielä sama, paperit ovat yksipuoleisia tulosteita, ja sivujen reunoja ei ole leikattu oikeaan kokoon.

Aluksi ihan vain selailin tekstiä läpi, miltä kokonaisuus näyttää. Sivuja on 244 (käsikirjoitusta on enemmän kuin koskaan ennen, mutta kirjan koko on isompi ja yhdellä luiskalla on rivejä 32, kun Peilikuvarakkaudessa oli 28). Boldatut lukujen alkusanat, tyylikkään näköinen fontti, kuvaa tietyissä tarinan huippukohdissa… Yksittäisiä tärppejä virheistä, kuten että kursiivia puuttuu yhden kappaleen alusta. Mutta varsinainen urakka on lukea kokonaisuus läpi, mielellään hyvin yhtenäisesti, ja syventyä kaikkeen vielä kertaalleen.

Tämä lukukierros on kaikkein vaikein. Tarina on liian tuttu, sen lauseet ja yksityiskohdat tuoreeessa muistissa: on vaikea nähdä kaikki virheet, koska aivot lukevat ”ohi” ja täydentävät itsestään puutteita. Toisaalta, nyt kun käsikirjoitusformaatista on lopulta päässyt eroon, erottuvat typot ihan toisella tavalla. Lukeminen on silti haastavaa, siihen on varattava aikaa, tunti tai pari uuvuttavan työpäivän jälkeen ei riitä. Koska sain kesäflunssan ja jouduin perumaan menoja, vapautui viikonlopusta aikaa, jonka olen sitten käyttänyt itse tekstiin.

Pannullinen kahvia, puutarhatuoliin puiden katveeseen, korvalappuihin tunnelmamusiikkia (Gathering oli sitä tällä kertaa). Ja sitten koko teksti läpi! Jaksotin lukemisen kirjan osioiden mukaan kolmeen rupeamaan. Siellä täällä huomaa ihan uusia juttuja (ai niin tää korjattiinkin menemään näin) ja oivalluksia (täähän toimii nyt). Muutamin kohdin on tavutuksen kanssa tullut ongelmia, pari epäloogisuutta (miksi tässä lukee että kuukausi, kun kaksi viikkoa on lähemmäs totuutta?) Toisaalta en pysty enää arvoimaan, onko aloitus imaiseva, ja millaiseksi kokonaisuus hahmottuu, koska kaikki on tosiaan minulle liian tuttua. On luotettava alkuperäiseen vaistoon. Limittyvätkö kuva ja teksti hyvin toisiinsa?

Luemme Eijan kanssa tekstin tahoillamme, teemme koosteen (todennäköisesti skypen välityksellä) ja laitamme tekstin ensi viikolla eteenpäin. Sitten se on siinä… syyskuussa se onkin kansien välissä.

Jotkut kirjailijat ovat sanoneet, että oikovedos on heistä hyvin nautinnollista luettavaa, jonka hotkaisee hetkessä. Minulle oikovedos on aina hyvin vaikeasti hoidettava asia, joka ei vaadi niinkään aikaa vaan tsemppaamista ja keskittymistä etukäteen, jotta itse urakan voi sitten hoitaa hyvillä mielin. Oikovedos on selätettävä ja taltutettava. Vielä kerran!

On aika jättää käsikirjoitukselle hyvästit. Se on jo kustannustoimitttajan huomassa ja palaa oikolukumerkinnöin varustettuna. Mutta enää siihen ei tule mitään isoja muutoksia, on uskallettava hellittää, uskottava että se on siinä.

Kustannussopimus tulee viikolla postitse allekirjoitettavaksi. Kuvitus ja kansi valmistuvat lähipäivinä, takakansiteksti on tehty, oikovedos tulee vielä kertaalleen luettavaksi. Sitten käsikirjoitus on lähtenyt lopullisesti maailmalle, eikä sille enää voi mitään. Painokoneet pyörähtävät ja kirja ilmestyy elokuussa. Se seisoo niillä jaloilla jotka sille on sanasäikein rakentanut, ja lukijat ovat sen kokijoita ja tuomareita, osa koettaa horjuttaa jalkoja, osa tukea ja pönkittää. Vaikka kuinka löytäisi lopputuloksesta löysiä kohtia, huonoja ilmaisuja, loogisuusvirheitä tai kirjoitusvirhepaholaisia, ei tuotokselle mahda enää mitään. Se on kirjoitettu ja virheet ovat osa sitä. Paras tapa välttää tällaiset ajatukset virheistä on olla katsomatta kirjan sisälle enää koskaan. Tai korkeintaan tirkistellä, ihan vähän vain.

Tässä kohdin voisi tulla paniikki. Mitä teen seuraavaksi, mitä syntyy aivosoluissa tällaisen tiiviin rutistuksen jälkeen vai syntyykö mitään? Tuleeko ideoita vai olenko toistaiseksi sanonut kaiken sen minkä haluan sanoa? Mitä jos sanomisen tarve ja kirjoittamisen palo himmenee, eikä kynä enää luista? Jos alkaakin luovuus kuplia niin jaksanko taas seuraavan kahden vuoden rupeaman, ehkä pitemmänkin?

Niin, joka kerta kun aloittaa uuden tekstin työstämisen, on se sama tunne, että edessä on valtava työ, kokonainen suo, johon heittäydytään kainaloita myöten, joskus jopa upoksiin. Ja sieltä pitäisi jonkinmoisena ehjänä otuksena rämpiä takaisinkin.

Paniikin välttämiseksi olen ottanut tavaksi miettiä hyvissä ajoin etukäteen, mitä on seuraavaksi ohjelmassa. Yhteiskirjan päälinjoista on olemassa alustavat aatokset, vaikka tässä vaiheessa onkin tarkoitus pitää lomaa ja nauttia tämän romaanin valmistumisesta. On suunnitelmia omista seuraavista hankkeista, ehkä kesällä jotakin tulee raapustettuakin, aamutuimaan parvekkeella kahvia nautiskellen, tai yön hämärissä alakerran stereot täysillä pauhaten. Ennen kaikkea on tarkoitus pitää kirjoittamisesta hetki lomaa. Ulkona on kesä kauneimmillaan (ja itikat kauheimmillaan). Nyt on aika elää, hengittää ja kerätä kokemuksia. Ei ole pakko aukaista konetta, nakuttaa sanoja paperille - miten tympeää onkin vääntää väkisin, pakotettuna. Voi tyytyä ihan vain ajattelemaan, ideoimaan. Voi hetkeksi luopua jopa siitä, että haluaa kirjoittaa, ja olla vain. Voi jopa unohtaa hetkeksi sen, että kantaa mukanaan tarvetta kirjoittaa.

Olin eilen Helsingissä Tähtivaeltajapäivillä, tieteiskulttuuritapahtumassa, jossa oli paljon paneelikeskusteluja ajankohtaisista kulttuuriaiheista. Siellä kaiken muun esitysvirran lomassa sivuttiin keskusteluissa kirjallisuuskritiikkiä, miten sf- ja fantasiakirjat ovat ainakin Hesarissa saaneet näkyvyyttä paremmin kuin muutama vuosi sitten (joidenkin paikallaolijoiden mielestä näkyvyyttä pitäisi olla enemmän, toisten mielestä kaikista kirjailijosta tuntuu ymmärrettävästi siltä, ettei näkyvyyttä ole koskaan riittämiin.) Maakuntalehdissä tilanne ei ole minusta yhtä hyvä: esimerkiksi Länsi-Savossa julkaistaan niin vähän kirjallisuuskritiikkejä, että scifin, fantasian tai nuortenkirjan sivuille pääseminen on jo pienoinen ihme.

 
Yksi ajatus jäi kuplimaan päähän: löytääkö hyvä kirja varmasti lukijansa? Saako se huomiota mediassa, löytääkö se kirjastoissa ja kirjakaupoissa kohderyhmänsä? Kirjoja julkaistaan kuitenkin vuosittain todella paljon, kotimaisiakin, eikä palkintoehdokkuuskaan takaa lasten- tai nuortenkirjalle mitään kummempaa julkuutta. Päivälehdissä on kulttuurikritiikeille vähän tilaa, ja aikuisten kirjoille suodaan enemmän palstaa. Kritiikeille varattu tila on usein kovin pieni muutenkin, ja pahimmoillaan kritiikistä tulee pelkkä juonireferaatti. Arvosteluja toki on alan lehdissä. Aihepiiriin erikoistuneita lehtiä ovat mm. Lukufiilis, Vinski, Virikkeitä ja Onnimanni, arvosteluja julkaisevat myös monet lehdet kuten esim. Lasten maailma, ja Parnassossa oli juuri lasten- ja nuortenkirjallisuuteen keskittynyt numero.

Lapsille ja nuorille kirjoittaminen on oma erikoisalueensa, ja kriitikko joutuu miettimään erityisen tarkasti sitä, kenelle kritiikkiä tekee ja mitä asioita arvottaa. Ostopäätöksiä tekee usein aikuinen, mutta kirjan lukija on kuitenkin usein nuori tai lapsi (tai aikuinen lapsen kanssa). Kirjasta on helppo sanoa, miten se puree aikuislukijaan, mutta todellinen makutuomari onkin se lukija, joka ei välttämättä saa ääntään kuuluviin lehdissä. On hassua nähdä sellaisia kommentteja, että kirja ei tarjoa aikuislukijalle suuria elämyksiä – miksi pitäisi tarjota? Onhan tietenkin hyvä, jos teoksesta tulee koko perheen klassikko, mutta ei se mikään itsetarkoituksellinen tavoite voi olla. Eikö hyvä kannuste olisikin se, että “tämä kirja saa lapsen innostumaan” tai “tämän kirjan avulla nuori saa  uusia elämyksiä  ja kokemuksia.”

 
Itse olen kirjoittanut kritiikkejä lähinnä science fiction- ja fantasiakirjoista, ja usein olen valinnut arvioitavakseni ulkomaisia nuortenkirjoja. Olen joutunut pohdiskelemaan sitä, että saatan hyvinkin kulkea oman makuni mukaisesti ja arvoida jostakin kirjasta, että se on kliseinen, sen hahmot ovat yksioikoisia tai sen idea ei sytytä: ehkä nuori ei ajattelisi samoin. Kritiikin tekeminen onkin todella vaikeaa, lajityyppi pitäisi tuntea hyvin, laadukkaan kirjallisuuden periaatteet olla hyppysissä ja samalla kyetä eläytymään kohderyhmän tarpeisiin. On helppoa liukua siihen suuntaan, mikä minua itseäni miellyttää. Arvossaan olkoon siis  ne  kriitikot, jotka aidosti pystyvät eläytymään kohderyhmän  mieltymyksiin!

 
Kirjailijoiden ja kustantajien olisi hyvä päästä jotenkin käsiksi siihen tietoon, mikä tarjoaa lapsille ja nuorille elämyksiä. Onneksi netin välityksellä on mahdollisuus jakaa tietoa. Lukijat  suosittelevat nykyään kirjoja toisilleen blogeissa tai vaikkapa bookcrossing-toiminnan välityksellä. Meille kirjoittamisen uurtajillekin on tarjolla luettavaa. Uutena keskustelun herättäjänä on Maria Loikkasen Alas taikavirtaan joka keskittyy  lasten- ja nuortenkirjakritiikkeihin.

Omien kirjojen nimiä googlaamalla löytää joskus lasten- ja nuorten kirjoittamia rehellisen suoria mielipiteitä kirjoista. ”Oli tosi jännä”, ”Musta kirja oli tylsä ja pitkäveteinen”, ”Jännitin että miten siinä lopussa käy ja sit olikin se yllätys.” Sana leviää puskaradion välityksellä, vaikka media ei teosta huomaisikaan.

Liike voi itsessään olla päämäärä, tai ainakin se voi viedä tavoitteeseen. Joskus päämäärää ei edes tarvitse olla, vaan voi hengailla ihan huvikseen. Luovalle ihmiselle taukopaikat ovat tärkeitä, se että saa omassa rauhassa tuumiskella, mietiskellä ja haaveilla. Käsikirjoitus ei valmistu, ellei suunnittele, jäsentele, teemoittele ja leikittele ajatuksilla. Käsikirjoitus ei myös valmistu, jos ei joskus heittäydy vapaalle vaihteelle.

Matkustan töitteni vuoksi paljon bussilla ja junalla, ja joskus olen työpalaverin jälkeen niin väsynyt, ettei kykene muuhun kuin tuijottamaan ikkunasta ulos. Silloin ajatuksiin kuin varkain kipuaa uusia, luovia ajatuksia. Tarinanpätkiä, ehkä parannusehdotuksia työn alla olevaan käsikirjoitukseen, joskus kipunoivia keksintöjä tai täysin absurdeja, naurettaviakin ajatuksia. Fiksuilta vaikuttavat löydökset voi kirjata nopeasti paperille, etteivät ne unohdu, tai sitten voi luottaa siihen, että tärkeän ja oleellisen muistaa ulkomuistista.

Viimeksi tällaisen luovan hetken aikana sain yhtäkkiä yhdistetyksi kaksi tarinaa, jotka olivat näennäisesti kaukana toisistaan. Yhtäkkiä ne alkoivatkin keskustella keskenään ihan uudella tavalla. Kirjasin ajatukset nopeasti ylös ja sitten konelle päästyäni olikin ihan toisenlainen tuntu lähteä tekemään itse tekstiä. Paperin äärellä saattaaolla sokea, jos ei ole välillä ottanut etäisyyttä.

Tämmöinen luovuus ei ole automaattinen mielentila. Usein kirjoittaminen on luovuudesta kaukana, raakaa työntekoa, väkisin vääntämistä. Ehkä joskus kirjoittamisessa korostetaan liikaa inspiraation merkitystä, joskus taas ollaan ahdistuneita työn tekemisen taakan alla. Jos lopputuloksena teksti saa lukijoita, on sen eteen valmis vähän kärsimäänkin: on kuitenkin melkoinen etuoikeus (vaikka kuinka olisikin itse ansaittu etuoikeus) saada oma tekstinsä julki.

On hyväksyttävä myös se, että tekstiä ei synny jatkuvasti, eikä pääkoppa tuota alituiseen neronleimauksia. Aina ei tarvitse olla tuottelias, tehdä työtä joka tähtää johonkin tiettyyn tavoitteeseen. Luovuuteen kuuluu myös tyhjäkäynti, taivaanrannan maalailu ja haaveilu. Hetket liikkuvassa kulkuneuvossa, paikassa jossa ei ole taustahälyn ja häiriötekijöiden keskellä, ovat samanaikaisesti hyviä pysähdyksen sekä rönsyilyn hetkiä.

Luovan ihmisen pitäisi uskaltaa heittäytyä, sallia itselleen laiskottelu ja totaalinen aikaansaamattomuus, joskus jopa luokattoman ja mitättömän tekeminen. Uskon, että vain siten voi uudistaa itseään, olla liikkessä, uudistua tekijänä ja luovana ihmisenä.

“Tämä on sota ja minä olen yhden tytön armeija.”

Yhdeltä blogistiltamme on juuri ilmestynyt uusi kirja. Terhi Rannelan koulukiusaamisesta ja manipuloinnin mahdista kertova Taivaan tuuliin palauttaa mieleen viime vuosien terroriteot ja Myyrmannin pommi-iskun.

Kun Auran äiti kuolee tapaturmaisesti, tyttären koko maailma muuttuu: uusi koti, uusi koulu, uusi äiditön elämä.

Koulussa Aura joutuu silmätikuksi ja alkaa hakea turvaa erilaisista sankarihahmoista: alkuun voimatyttö Pepistä, lopulta terroristi Ulrike Meinhofista, josta tulee hänen henkinen äitinsä.

Lukioaikana Aura tapaa itseään vanhemman Henrin, joka on Auran tavoin kiinnostunut Meinhofista. Aura uneksii yhteisestä tulevaisuudesta, mutta Henrille Aura on vain väline: hänellä on käyttöä tytön vihalle ja pettymykselle.
“Meitä pelätään, mutta samalla meitä ihaillaan. Meistä tulee sankareita”, uskoo Henri. Ja niin Aura menee entisen koulunsa itsenäisyyspäivän juhlaan mukanaan reppu, jossa on pommi.

Terhi Rannelan (s.1980) vahvasti yhteiskunnallinen romaani on traaginen kuvaus nuoresta, jolla ei ole ketään kehen tukeutua vaikeina hetkinä.

Lisätietoa:
http://www.otava.fi/kirjat/lasten_ja_nuorten/fi_FI/?book_id=3459&subcategory_id=1
http://terhi.rannela.googlepages.com/

Olen aina ajatellut, etten ole juuri kiinnostunut kirjojen myyntiluvuista (koska olen päivätyössä ja elätän itseni toisella tavalla kuin kaunokirjoja kirjoittamalla). Kirjat myyvät sen minkä myyvät, kustantaja markkinoi niitä sen verran kuin markkinoi, ja minä osaltani esiinnyn joissakin tilaisuuksissa ja saan siten lisää lukijoita kirjoillemme. Puskaradio levittää sanaa ja ihmiset löytävät teoksen viimeistään kirjastoista. Kirjoituskursseillani olleet tai minun kanssani muuten asioineet kirjoittajat tarttuvat teoksiin, samoin lehtiartikkelin tai arvostelun lukeneet ja siten kiinnostuneet. Ainoa huolenaihe kirjan huonossa myynnissä on se, että jos on todella surkea myynti, voi kustantaja seuraavan vastaavan kirjan kohdalla harkita, kannattaako vastaavaa ottaa julkaisuohjelmaan (ja tämä voi vaikuttaa esim. tietyn lajityypin menekkiin kustantamoissa).

Olenkin seurannut uteliaisuudella Pasi ilmari Jääskeläisen blogissa käytävää ”taistelua” lukijoista ja muuallakin netissä olleita, aiheeseen liittyviä kommentteja, mm. Kirsti Ellilän blogissa. Onhan nykymenoa monen suun kautta kritisoitu siitä, että vain harvat näkyvät, vaikka paljon julkaistaan.

Asia konkretitoitui, kun kävin paikallisessa sivukirjastossa. Sen kirjastonhoitajan on tuttu, ja hänen kanssaan tulee usein juteltua kirjoista ja muutenkin pohdittua maailman menoa. Uutuushyllyssä lainaamattomina olivat niin minun novellikokoelmani Valkeita lankoja kuin Juha-Pekka Koskisen Savurenkaita. Uutta, syksyllä ja nyt keväällä ilmestynyttä kirjallisuutta oli muutakin: jos ei olisi ollut jo 20 kirjaa lainauksessa olisin tyhjentänyt sen uutuushyllyn saman tien, koska siinä oli kaikkea mielenkiintoni herättänyttä (ei niinkään markkinoitua, vaan kirjailijanimiä tai aiheita, jotka herättivät uteliaisuuteni). Kyn kysyin Riikka Pulkkisen Rajaa ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta –kirjan menekkiä, sain kuulla, että kyseiset kirjat olivat vasta tilattu kirjastoon. Siksi, että kirjat oli esitelty Voimalassa. Kukaan ei ollut sitä ennen niitä kysynyt. Ei vaikka Pulkkinenkin on ollut laajasti esillä. Tuomiojan Tieto-Finlandian voittajaa oli taas kyselty ja ei oota tarjottu, siitä on Mikkelin seudulla 60 varausta ja ihmiset joutuvat odottamaan vuoroaan.

Ei se kirjan myynti siis huoleta. Mutta jos kirja ei saa lukijoita, siksi että kukaan ei osaa sitä pyytää kirjastoon, ei kirjojen hankkijat tai asiakkaat, niin silloin tilanne onkin jo toinen. Kirja katoaa nopeasti kirjakaupoista ja jos sitä ei kirjastoissakaan ole, niin kirja on oikeasti kuollut. En minä kirjoita siksi, että tarinani unohdetaan muutaman kuukauden sisällä.

On kritisoitu sitäkin, että kirjoja, tai peräti kirjailijoita on liikaa, ei kaikille voi tulla myyntimenestyksiä, julkisuutta tai asemaa valtakunnan kaapin päällä. Kirjojen liiasta määrästä sanoisin, että kirjadiversiteetin vuoksi tuotantoa täytyy olla laajasti. Jos olisi laihat kirjavuodet menossa, niin tuskin marginaaliset teokset pääsisivät pinnalle, sarjakuvat, scifi, spekulatiivinen fiktio, lasten- ja nuortenkirjojen koko suuri kirjo jäisivät julkaisematta. Laihoina aikoina jos milloin vain se kaikkein myyvin ja populaarisin pääsee paremmin esille.

Lähdin siis mielelläni mukaan Jääskeläisen lanseeraamaan Jänismainostamiseen: teemme kollegojen kanssa mainoksia toistemme teoksista ja toivomme puskaradion levittävän sanaa teoksistamme eteenpäin. Joskus tietenkin tuntuu, että melkoista taistelua tutkainta vastaan tämä tietenkin on, mutta ei voi ainakaan syyttää yrittämisen puutteesta. Muutenkin koen, että nykypäivänä kirjailijan rooliin kuuluu pienimuotoinen esilläolo, niin sanottu ura ja noste luodaan vähitellen, ajan kanssa, tekstejä ja laatua kypsytellen. Siis: kirjailijuudessa kysymys onkin juuston tai viskin valmistamisesta, huolellisesta kypsyttämisestä (toivon mukaan kumminkin prosessissa kypsyy teos eikä kirjailija).

Olen menossa maaliskuussa Tampereelle Kirjakoriin kertomaan vuoden 2006 fantasiakirjallisuudesta, Suomessa ilmestyneestä. Minulla oli sopivasti käsissäni Vuoden kirjat 2006 ja ilmestyneet kirjat oli helppo siitä bongata. (kätevä kirja muuten, jos haluaa tietää, kuinka paljon Suomessa kirjoja vuosittain julkaistaan, ja mitä ne kirjat ovat)

Kun tuota luetteloa katselin läpi, niin huomasin, että aika paljon on ilmestynyt itse asiassa sarjojen jatkoja, tai itsenäisiä jatkoja. Ilkka Auerilta Lumen ja jään maan toinen osa Varjoissa vaeltaja, Cornelia Funken Musteloitsu, Walter Moersia…

Kirja, joka minuun teki erityisen vaikutuksen, oli Anu Holopaisen Molemmin jaloin (terveisiä vaan Anulle). Okei, se pitäisi laittaa kategoriaan science fiction eikä fantasia (äh, lokerointia), mutta koska Anu tunnetaan fantasiakirjailijana, ja koska kotimaista alan kirjallisuutta ei nyt niin ylenpalttisesti ilmesty, aion käsitellä sen tuossa tilaisuudessa fantasiakirjallisuuden alla.

Molemmin jaloin oli Finlandia Junior –ehdokkaana, ja syystäkin. Se kertoo tulevaisuudesta, jossa seksuaalisuus on varattu vain lisääntymistarkoitukseen, ja ihmisten tunne-elämää loivennetaan muutenkin inhibiittorin avulla. Vallitsee rauha, mutta sillä on hintansa. Vuosittain valitaan tiukan seulonnan läpi ihmisiä iseiksi ja äideiksi, ja heidät eristetään laitokseen, jossa inhibiittori poistetaan. Mitä tapahtuu, kun hormonit alkavat jyllätä, rinnat kasvaa ja kehossa tapahtua muitakin muutoksia? Ja mitä ovat ihmiskunnan ulkopuolella elävät hylkiöt, joiden vuoksi nuoret käyvät ulkona vartijoiden saattelemana? Tämän tyyppisissä tarinoissa parasta on erilaisilla tulevaisuuskuvilla leikittely, entäpä jos -pohdiskelu. Vaikka maailma ei menisikään tähän suuntaan, on silti kiehtovaa pohtia, että entä jos kumminkin menisi.

Helsingin Sanomien arvostelussa kirjan yhteydessä keskusteltiin siitä, millainen suhde nuortenkirjoilla on nykyään seksiin: liian suorasukaista ja avointa. Kirjan lopetus ei ole perinteinen onnellinen, ”happily ever after”,  vaan raadollinen, julmakin. Itse olen kuullut 15-17-vuotiailta kehuja koskien tätä kirjaa, ainakin sen perusteella nuoret pystyvät kyllä käsittelemään aihetta. Tieteiskirjallisuus etäännyttämisensä avulla myös mielestäni sopii ikävien asioiden käsittelyyn, koska jos jokin asia ahdistaa, niin aina voi todeta, että tämähän on vain sepitettä (vaikka totta olisikin).

 Kirjasta kirjoitetun arvostelun voi käydä lukemassa vaikkapa täällä:
http://penjami.wordpress.com/2006/11/27/molemmin-jaloin/

Mitäpä ajatuksia muilla on vuoden 2006 fantasiakirjallisuustarjonnasta, jos siis puhutaan lasten- ja nuorten kirjallisuudesta? Mitä te suosittelisitte?

Nyt on menossa kirjojen alennusmyyntiaika. Olen puolittain luvannut itselleni, etten ostele kirjahyllyn täytteeksi kirjoja, joita en tarvitse tai joita en kuitenkaan ehdi lukea. Siksi ohitin tänäänkin kirjakaupassa alennuslaarit vain varovasti kuikuillen, vähän tuumien, että olisiko ammattikirjallisutta, sanakirjoja ja sen sellaisia: ja sitten kirja jota en voinut ohittaa. Margaret Atwoodin Oryx ja Crake pokkariversiona 2,95. Oli pakko ostaa!

Mutta vaarallisempi paikka on kirjasto ja sen poistomyynti. Lähellä lainaustiskiä on pieni kirjahylly, jota voi kiertää ja penkoa. Kirjat nököttävät siellä hylätyn näköisinä, hyväkuntoisina: tuo on laitettu pois koska se on aika luetun näköinen, tuosta on varmaan niin monta kaksoiskappaletta ettei juuri tätä kannata pitää

Ja mitä minä löysinkään:

Alan Moore & Ian Gibson: Halo Jones 2, 1993 (Vessan sarjakuvalukemistoon!)

Alan Moore & Ian Gibson: Halo Jones 3, 1993 (Vessan sarjakuvalukemistoon! Harmi, ettei ykköstä ollut)

Roger Leroup: Yoko Tsuno / Paholaisen kammio, 1994 (Vessaan)

Anneli Asplund: Kantele, 1983 (jos kirjoitan joskus jotakin, jossa kanteleen soittotyyleistä on tiedettävä)

Pekka Pulkkinen: Talousmatematiikan perusteet, 1998 (työkäyttöön)

Jousiammunta (luovutin jo työkaverille, jonka pojat harrastavat jousiammuntaa ja ovat kirjan kirjoittajan oppilaita)

Eero Balk: Sankarimatkailijan Praha, 1996 (Kirja oli minulla lainassa muutama kuukausi sitten!)

Juha Seppälä: Silta, 1988 (tykkään!)

Jyrki Kiiskinen: Suomies, 1994 (muistaakseni tämä oli spekulatiivinen kirja)

Maksoin tästä yhdeksän kirjan pinosta vain 3 euroa. Siis vain KOLME euroa. Tuntui jotenkin häpeälliseltä jättää sinne kaikki ne loput kirjat, ilman kotia. Mutta onneksi niitä ei noin vain heitetä pois. Onneksi voi tehdä tällaisia järjettömän halpoja löytyjä, ja oikeasti saada haltuunsa jotakin sellaista, josta on vielä monta kertaa iloa. Ainakin meidän vessassamme kävijöille: onhan siellä seinällä kokonainen hyllykkö varattuna sarjakuville, lehdille ja runokokoelmille!

Mutta jokin näissä poistomyyntikirjoissa tekee myös surulliseksi: se on yhdellä tavalla kirjan päätepiste, se hetki, kun jonkun hengentuote on makuloinnin, hylkäämisen ja lopullisen unohduksen vaakalaudalla. Ja vuonna 1998 julkaistu oppikirja jo on hyvää vauhtia matkalla sinne lopulliseen unholaan (OPS muuttunut, jonka vuoksi kirjan painotukset eivät enää täsmää oppilaitosten opetuksen kanssa). Romaanilla on sentään kaunis kahdenkymmenen vuoden kaari.

Kirjailijoita on ainakin pienen otannan perusteella kahdenlaisia: niitä jotka keksivät ensin nimen ja sitten kirjoittavat tarinan nimen ympärille, ja niitä jotka kirjoittavat ensin ja keksivät sitten tarinalle sopivan nimen. Jostakin syystä kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään, ja välillä nimenantaminen on työn ja tuskan takana.

Novellille tai kirjalle voi antaa työnimen, mutta työnimi jää harvoin siksi lopulliseksi. Kun tarina on saavuttanut tolkullisen kaarensa, se vaatimalla vaatii itselleen oikealta kuulostavan nimen. Joskus nimi löytyy yksittäisestä lauseesta, kirjassa olevan henkilöhahmon suusta tulleesta heitosta, joskus teema puhuttelee niin vahvasti, että se etsityy osaksi nimeä. Hyvä teoksen nimi on samaan aikaan houkutteleva, kohderyhmään vetoava, tarinan sisältöä kuvaava, mutta se ei saa kuitenkaan spoilata tarinaa! Eikä se saisi olla itsestäänselvyys, sisältää kuluneita klisesanoja tai toisiinsa huonosti istuvia äänteitä.

Mutta teoksen nimi ei välttämättä muodostu helpolla kummassakaan tapauksessa. Usein se on toistuvaa sanojen paperille kirjaamista, ja yhteiskirjojen tapauksessa sanaparien ja yhdistelmien pyörittelyä, heittelyä, muokkaamista ja jälleen uusien sanojen keksimistä. Satoja ja satoja ehdotuksia, kunnes joku alkaa puhutella niin että sen uskaltaa laittaa käsikirjoituksen kanteen tarkasteltavaksi – ja usein hylättäväksi. Kunnes taas keksii paremman ehdokkaan, ja jälleen paremman.

Teokselle annettava nimi on oleellinen asia, mutta yhtä lailla myös henkilöiden nimet merkitsevät. Jokainen tarina muovautuu henkilöhahmojen näköiseksi. Villen tarina on eri näköinen kuin Markuksen, ja kyse on puhtaasti kirjoittaja omista subjektiivisista fiiliksistä (Villen tarina on humoristinen ja Markuksen kaihoisa, näin lonkalta, minun mielestäni). Joskus nimet ovat valmiina tarinan alkumetreillä, joskus on etsittävä jokin erikoinen sana, ehkä kokonaan toisesta kulttuurista peräisin oleva nimi. Olen ottanut tavakseni googlaamisen, netistä löytyy useita erilaisia nimipalveluita, eri kansoille ja kansakunnille, on historiallisiakin nimistöjä. Suomenkielisiä  varten kalenteri on hyvä apuväline, ja lisäksi olen ostanut suuren etunimikirjan, josta voin tarkastella etunimiä myös niiden merkitysten kautta.

Nimien on toki oltava ajankuvaltaan oikeassa paikassa, ja jos jokin nimi on sijoitettava oikealla vuosikymmenelle, niin Suomen oloissa sen voi tehdä esimerkiksi väestörekisterikeskuksen nimipalvelun kautta. Joskus oikealta kuulostava sana saattaa löytyä jostakin toisesta kirjasta, kaunokirjallisena viitteenä, vinkkinä tai kunnianosoituksena.

Sanotaan, ettei nimi miestä pahenna, mutta kirjoittaessa se kyllä taitaa pahentaa, ainakin minulle. Koko teksti voi mennä tukkoon, jos annan päähenkilölle väärän nimen. Joskus jopa tuntuu, että oikeilla nimivalinnoilla saa ajettua tarinan sellaisiin tuntemuksiin, joihin sen kulloinkin haluaa suunnata. Oikein nimetty päähenkilö alkaa elää omaa elämäänsä, väärin nimetty aiheuttaa vain sen, että teksti jää jumiin ja unohtuu pöytälaatikkoon.

Grafomania on uudistunut, olemme muuttaneet tähän uuteen osoitteeseen http://grafomania.wordpress.com ja entinen, http://www.wsoy.fi/grafomania/ jää pois käytöstä. Vanhat kolumnit ovat kuitenkin tallessa entisessä osoitteessa toistaiseksi. Uudet grafomaanikot Anu ja Jukka aloittavat nyt myös virallisesti.

Uudet esittelymme löytyvät osoitteesta http://grafomania.wordpress.com/tekijat/

Terveisin,

Grafomanian tiimi