Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Topelius-palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2009 ilmestyneet nuortenkirjat:

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva. Tammi.
Sari Peltoniemi: Hämärän renki. Tammi.
Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä. Otava.
Lauri Törhönen: Sello & Pallo : vaaleansininen rakkaustarina. Tammi.
Juha Vesala: Kaksoiskuljetus. WSOY.

Suomen Nuorisokirjailijoiden palkintoraati on asettanut Arvid Lydecken-palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2009 ilmestyneet lastenkirjat:
Reeta Aarnio: Veden vanki. Otava.
Elisabet Aho: Aadan aikaikkuna. Otava.
Anna-Mari Kaskinen (kuv. Matti Pikkujämsä) : Tuulihattu ja tuhat
tarinaa. Kirjapaja.
Tittamari Marttinen (kuv. Virpi Penna) : Pastapolkka ja mangotango. Kirjapaja.
Marja-Leena Tiainen (kuv. Väinö Heinonen) : Maiju ja Bao. Tammi.

Voittajat julkistetaan  14.1.2010. Jakopäivää on muutettu niin, että kunakin vuonna palkitaan edellisenä vuonna ilmestyneiden kirjojenparhaat. Siksi vuoden 2009 nimillä kulkevia palkintoja ei jaeta.
Topelius-palkinto on maamme vanhin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto, joka perustettiin jo vuonna 1946.
Nykyisin se jaetaan nuortenkirjalle.

Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta.

Molempien palkintojen jakajana on Suomen Nuorisokirjailijat ry ja palkintoa tukee Kopiosto.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut kirjastonhoitaja KatariinaAhtiainen ja jäseninä kirjastovirkailija, lasten ja

nuortenkirjallisuuden kriitikko Marja Welin, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi ja freelancer-kriitikko EmmaSaure.

Tiedustelut:
Anne Leinonen 044-2157572, anne.leinonen@surffi.fi tai nuorisokirjailijat@gmail.com (yhdistyksen edustaja)

Katariina Ahtiainen 040-542 0342 katariina.ahtiainen@kolumbus.fi

Vuosi oli 2005 ja syyskuu, kun Grafomania polkaistiin käyntiin kollegamme Terhin ideasta. Haasteeseen oli mukava tarttua, koska olin pitkään miettinyt, alkaisinko pitää omaa blogia vai en. Yhteisblogi tuntui mukavalta keinolta ajatella ääneen ja valmiiksi samanhenkisessä seurassa. Myöhemmin perustin omankin blogin Usvan tiedottamista varten, ja tasapainoilin kahden blogin loukossa. Ajan jakaminen kahden samansuuntaisen homman välille ei ehkä koskaan ole järkevää, mutta onneksi täällä on ollut ahkeria kirjoittajia, niin blogisteja ja kommentoijiakin, jotka ovat tuoneen hommaan hehkua.

Nyt on aika vetäytyä uusien hankkeiden pariin ja siirtyä kommentoijien puolelle. Kiitän kaikkia, niin kollegoja grafomaanikkoja kuin lukijoita ja kommentoijiakin. Pitäkäämme kirjoittamisen ja kirjallisuuden lippua korkealla!

Grafomania on saanut palkinnon, arte y picon, Kirjoittajatreffit myöntäjänä. Kiitämme kunniasta! Ja samalla kehoitamme ihmisiä vilkaisemaan Kirjoittajatreffien sisältöä, blogi saattanee kiinnostaa meidänkin lukijoitamme.

Maininnan eteenpäin jakamisen sääntöjä ovat:
1. Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä. 2. Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin. 3. Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa. 4. Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen. 5. Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Mutta siis meidän vuoromme muistaa lukijoita. Nimeän yhden, ja nakitan kollega-grafomaanikkojen tehtäväksi nimetä seuraavat blogit.

Minun valintani:

1. Palkinto menee Kirjavinkeille. Käsittämättömän paljon panostusta kirjoihin ja niiden arviointiin.

Olin viime viikolla Sadun päivän kunniaksi kouluvierailulla. Tempauksen järjesti Suomen Nuorisokirjailijat, ja muuallakin Suomessa oli kouluissa vastaavia kyläilijöitä. Vierailu oli erilainen sikäli, että Juniori oli mukana. Tämä siksi, että hoitajan järjestäminen näin pienelle on hankalaa, ja toisaalta koulussa oli tuttu opettaja, joka lupasi kaitsea. Siis matkaan!

Peitsari sijaitsee keskellä Mikkeliä, mutta silti mukavan pieni koulu. Ekalla tunnilla olivat ykkös-kakkoset ja toisella loput. Koska en ole kirjoittanut varsinaisesti alakouluikäisille vaan yläkoulu/lukiokamaa, pyysin luokkia tekemään ennakkoon kysymyksiä kirjailijalle kirjoittamisesta ja kirjailijan elämästä. Sainkin nipun hellyttäviä itse kirjoitettuja kysymyksiä, joista veikeimmät olivat oleellisia ja osuivat nappiin  Minulta kysyttiin mm. luenko omia kirjojani, pidänkö omista kirjoistani, mistä saan ideani, käytänkö samoja henkilöhahmoja jne. Yllättäen vaikein vastattava kysymys oli se, mitä muuta harrastan kuin kirjoittamista. Piti oikein miettiä, mitä harrastan, koska tuntuu että lähes kaikki tekemäni asiat liittyvät kirjoittamiseen. Mutta onhan noita harrastuksia sittenkin olemassa: sienestäminen, marjastaminen, elokuvat ja tv-sarjat ainakin.

Kun kysyin oppilaiden omia mielikirjoja, kaikki viittasivat vuoron perään ja kertoivat tykkäävänsä Aku Ankoista, tietokirjoista, Risto Räppääjästä, dinosauruskirjoista, hevoskirjoista ja milloin mistäkin. Koulussa selvästikin luettiin paljon.

Opettaja kertoi, että heidän kokemuksensa mukaan on tärkeää varata lapsille oppitunneilla aikaa lukea kirjaa. Kun teos aloitetaan tunnilla omassa rauhassa, monet lukevat sen kotonaan loppuun saakka. Lukudiplomi on osoittautunut käytännössä hyväksi lukemisen edistäjäksi. Toivottavasti myös kirjailijan kanssa jutteleminen antoi jonkinmoisen muistijäljen koululaisille. Ainakin yksi opettaja tarttui ajatukseen yhteiskirjoittamisesta, kun kerroin minun ja Eijan yhteistyöstä.

Millaisia keinoja itse käyttäisit lukuharrastuksen edistämiseksi?

Sanotaan, että timantit syntyvät paineessa. Tekstitkin syntyvät usein paineessa. Pieni puristus voi toimia kirjoittamisen motivoijana ja piiskaajana.

Vauvan myötä kirjoittamiseen käytettämäni aika on vähentynyt, mutta samalla noista kirjoittamishetkistä on tullut tehokkaita. Kun vauvan kanssa käy vaikkapa vaunuajelulla, voi miettiä seuraavaa siirtoa, ja kun tulee seuraavien päiväunien aika, saa vartissakin ruudulle kirjoitettua melko paljon tavaraa. Täsmätarkkaan editointiin lyhyet kirjoittamisrupeamat eivät ole hyviä, mutta raakatekstiä tai pitkälti fiilispohjalta toteutettavaa tavaraa syntyy näin nopeasti ja tehokkaasti. Mitä vähemmän on aikaa, sitä paremmin sen näköjään käyttää. Kun on pakko.

Niinä kertoina, kun olen ollut kotona nauttimassa apurahavapaasta, olen haaskannut aikani milloin mihinkin. Luova ihminen ei ole tehokas ylenpalttisen ajan kanssa, sillä aika tuo vapauden tehdä kaikkea kivaa, ja kirjoittaminen on kuitenkin aika kurinalaista hommaa… vaikkakin nautinnollista, siihen ryhtyminen ja itsensä motivoiminen vaatii omat niksinsä.

Tätä varttipätkätyöläisen hommaa helpottaakseni hankin kannettavan, joka kulkee kätevästi sinne päin asuntoa, missä itse kulloinkin majailen. Työn alla oleva tiedosto on koko ajan auki, jotta siihen voi tarttua heti kun aikaa on hetkeksi itselle.

Jostakin joutuu tinkimään ja se on minun tapauksessani huushollin siisteys. Parin päivän välein on tehtävä kierros ja kerättävä kaikki omille teilleen ajautuneet astiat, vaatekappaleet ja kummalliset esineet talteen. (näitä kummallisia esineitä ovat tuttipullojen korkit, kirkasväriset hapsuilla koristellut lelut ja harsot). Jossakin välissä on myös kurkattava sängyn alle ja katsottava, mitä mörköjä kissa on sinne kantanut. Mutta ehkä sen voi jättää seuraavaan suursiivoukseen…

Piltti on kahden kuukauden vanha ja kävimme hakemassa hänelle kirjastokortin. Ensimmäiset kirjatkin lainattiin, Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu ja Hanhi-emon iloinen lipas. Niistä on sitten rallateltu loruja. Sadut tuntuvat toistaiseksi liian pitkiltä, ehkä kaikenlainen lörpöttäminen on tässä vaiheessa hyväksi.

On toki kirjoja, jotka kiinnostavat poikaa visuaalisesti jo nyt. Vauvojen ensikirjat, ne kankaiset kuvakirjat, joissa on yksinkertaisia kuvia. Lehmä-aiheinen kirja tuntuu aiheuttavan aina yhtä innostuneen hihkaisun. Tosin kirja on jo vähän sinne päin, sillä tällä kirjan lehmällä ei ole utareita. Mutta lieneekö se tässä vaiheessa niin nugaata, viedään poika katsomaan oikeita lehmiä naapurustoon!

Voiko vauvalle siirtää intohimon lukemiseen? Tiedon ja elämysten janon? Toivottavasti. Lukeminen ainakin tulee tutuksi, kun kotona luetaan. Mutta lukeneisuuskaan kotona ei ole mikään pakollinen juttu: minäkin  löysin kirjat vaikka niitä ei kotona ollut, ja ensimmäinenm fiktiivinen elämykseni kirjallisuuden puolelta oli Aku Ankka. Joka erinomainen tarinoiden lähde ja kulttuurintuntemuksen helmi olikin.

Niin se kirjastokortti. Se on kätevä siksikin, että kun sillä lainailee, ei tule sakkomaksujakaan myöhästyneistä kirjoista. Ei ainakaan meidän kotikirjaston tädiltä. Tosin meillä on nyt aikaa käydä kirjastossa useinkin, ja olen ottamassa tavakseni käydä siellä vähintään kerran viikossa, oikein ajan kanssa.

Kunnaksen loruista mieleenpainuvin taitaa olla Kattila ja perunat: Voi tätä hoppua, hoppua, hoppua / huusivat perunat, voi tätä hoppua/ ei tule loppua loippua loppua / polkata täytyy polkkaa, polkata polkkaa…

Kävin tänään seuraamassa, kuinka Otavan koululla aukaistiin lukukesä ja harjoiteltiin auringonpaisteessa kullekin sopivaa lukuasentoa. Tempaus oli Otavan kirjaston virkailijan Merja Matilaisen ideoima ja järjestämä, hyvin yksinkertainen: koulun oppilaat koottiin nurmelle, kullekin oli jätetty aiemmin pulpettiin yksi kirjaston kirja löydettäväksi ja mukaan otettavaksi. Alustaksi nurmelle sanomalehteä. Ensiksi julkistettiin koulun neljäsluokkalaisten tekemä kirjallisuuslehti, sitten minä ja Harri Spåre kerroimme omista mieluisista lapsuuden lukukokemuksista ja -asennoista. Ja sitten oppilaat harjoittelivat kymmenen minuutin ajan lukemista nurmikolla.

Millaisessa asennossa sitä sitten nuorena tuli luettua. Kyhjöttäen. Minulla oli tapana istua tai maata kirjan kanssa lattialla. Kesällä piilouduin aittaan, koska aitan oven sai näppärästi kiinni, mutta siihen jäi kuitenkin tarpeeksi isoja rakoja, joiden kautta auringonvalo pääsi sisään. Minä näin pihalla liikkujat, mutta he eivät nähneet minua. Ja kun luki Yöjuttua tai Jerry Cottoneita jotakin yhtä pelottavaa ja äidin kieltämää, niin totta kai se oma salainen soppi oli perin tärkeä.

Ihan pienenä, kun en vielä edes osannut lukea, luin Aku Ankkoja ja keksin puhekupliin omat selitykset. Ensimmäisiä omia kirjoja, mitä sain kummeilta, taisivat olla Raul Roineen Satuja (1979, seitsemäs painos) sekä Mika Waltarin Kiinalainen kissa. Roineen satukirjassa on muuten Rudolf Koivun ja Maija Karman kuvituksia. Ja minun tekemiäni suttauksia… Olen mm. alleviivannut lauseen “Se oli yhtä ilkeä kuin mustakin”. Tämä siis korpista kirjoitettua. Kirjassa on myös hauskaa se, että tekstit on sinisellä painomusteella ja kaikki kuvat ovat sinipunaisia.

Ilmeisesti olen siis lukenut kirjoja myös kynä kädessäni.

Kirjoittaminen vaatii oikean mielentilan, vireyttä, tahtoa ja perslihaksia. Tai ainakin niin voi olettaa. Jokaisella kirjoittajalla lienee omat keinonsa saada kynä suhisemaan ja näppäimistö laulamaan.

Porvoossa viikonloppuna käydessäni ja Jouko Sirolan kanssa keskustellessamme Särön päätoimittaja Mark Mallon kysyi hauskan kysymyksen: onko meillä mitään erityisiä rituaaleja tai tapoja, jotka liittyisivät kirjoittamiseen, ja joita suorastaan häpeäisimme. No eihän me nyt sellaisia ääneen tunnusteta! Ne pidetään piilossa ja salataan, totta kai!

Mutta kun tarkemmin miettii, niin onko sellaisia? Edes tapoja, jos ei nyt häpeä mitään erityisesti. ja kyllähän niitä on, mutta ei niihin sen kummempaa taikaa liity, ne vain ovat kirjoittamisen oheistuotteita. MInä esimerkiksi alan harrastaa kirjoittaessani kaikenlaista oheistoimintaa kahvin keittämisestä siivoamiseen – on saatava kirjoittamisen keskelle mietintätaukoja, ja alakertaan ramppaaninen toimii sopivana fyysisenä rasitteena. Jos minusta ottaisi kuvan, kun keskittyneenä tuijotan ruutua, olisi siinä kuvassa minulla hiuskiehkura suussa. Minusta on äärimmäisen terapeuttista imeä hiuskiuhkuraa, tai pyörittää sitä sormen ympäri niin, että sotkun saa selvittää saksilla. (Peruukki voisi ratkaista hiusongelmat….)

Foliohattua en pidä kirjoittaessa päässäni, vaikka se voisi ollakin ihan hieno keino kosmisen säteilyn karkoittamiseksi.

Onko teillä pinttyneitä tapoja tai rituaaleja, jotka liittyvät kiinteästi kirjoittamiseen?

Kirjoitin omaan blogiini J.H. Erkon kilpailusta ja voittajanovelleista. Juttua täällä.

Kirjoituskilpailuja on joka lähtöön, ne ovat tilaisuuksia mittauttaa omat kykynsä ja saada työlleen deadlineja. Liian tosissaan niitä ei silti kannata ottaa. Menestyminen ei tarkoita automaattisesti kustannussopimusta (elleivät kisan säännöt sitä tarjoa), ja taasen kirja saattaa ilmestyä vaikkei koskaan olisi osallistunut yhtään mihinkään kisaan. Nyt muuten ennättäisi osallistua vielä Atenan ja Parnasson kisaan.

Viikonloppuna alkaa Särön tekstihautomo lahjakkaille kirjoittajille, tavoitteena on hioa itse kunkin käsikirjoitus siihen kuntoon, että sen voi hyvillä mielin laittaa kustantamokierrokselle.

Mitähän sitä sanoisi uusille innokkaina julkaisupaikkaa auringossa odottaville kirjoittajille, joista moni on jo pitkällä: mitä sanoisi ettei toisaalta katkaisisi innolta siipiä, mutta ei antaisi epärealistista kuvaa kustannusalasta ja kirjailijuudesta. Tunku kustantamoihin on valtava, sen varmaan kaikki vähänkin enemmän kirjoittamisalaa seuranneet tietävät. Tunku ja paine siellä yksittäisen kustantamon sisälläkin on valtava. Kirjailijatkin tarjoavat käsikirjoituksiaan ja tulevat yhtä lailla hylätyiksi ja joutuvat pinnistelemään sen eteen, että saavat jossakin vaiheessa uuden julkaisun aikaiseksi.

Toisilla voi olla helpompaa ja toisilla kivikkoisempaa, mutta varmaan jokainen kirjailija törmää jossakin vaiheessa uraansa siihen, että kässäriä ei hyväksytä ilman isoja muutoksia, tai se hylätään kokonaan. Siinä tilanteessa on sitten vain kasattava itsensä jotenkin ja löydettävä potkua uuteen tekemiseen. Vaikka lohtuna on se, että on joskus saanut teoksen tehdyksi ja on kerran sen tiukimman seulan läpäissyt, ei ole mitään helppoa tietä itsetunnon kasaamiseksi.

Monilla uusilla kirjoittajilla / esikoisilla on taas vuosien tai jopa vuosikymmenien pitkäjännitteinen työ takanaan. Joku saa kässärinsä melko nopeasti läpi, mutta suurin osa kolkuttelee ties mitä ovia ja etsii sopivaa aukkoa, josta sujahtaa kynnyksen yli.

Särön koulutusta odotan kuitenkin innolla, sillä pitempikestoinen ateljeekritiikkiin keskittyvä työ on palkitsevaa ohjaajalle. Ehkä joskus pääsee myös nauttimaan siitä hetkestä, kun oma ohjattava soittaa ja kertoo, että se tuli, lopultakin, se myönteinen vastaus.