Author Archive

Blogeissa ja nettipäiväkirjoissa osa ihmisistä kirjoittaa hyvin avoimesti omasta elämästään. Samalla jotkut heistä tulevat kirjoittaneeksi hyvin avoimesti myös läheistensä elämästä, suurimmaksi osaksi varmaan näiden suostumuksella mutta joskus ehkä ilman. Nettipäiväkirjan kirjoittaja saattaa ajatella, että eihän tekstejä kuitenkaan lue kukaan sellainen, jolle ei voisi juoruta juttuja kasvokkain. Näin ei valitettavasti ole. Minäkin käyn toisinaan lukemassa puolituttujen nettipäiväkirjoista asioita, joita he eivät takuulla kertoisi minulle tavatessamme.

Olen usein myös miettinyt kirjoja, joissa kirjailija kertoo jostain perheenjäsenestään. Märta Tikkanen on kirjoittanut MBD-diagnoosin saaneesta tyttärestään kaksi kirjaa, joista on epäilemättä ollut apua muille erityislasten vanhemmille. Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut synnytysmasennuksestaan ja läheisensä itsemurhasta. Ymmärrän kirjojen merkityksen vertaistukena, mutta en usko, että itse pystyisin tai edes haluaisin ruveta samaan.

Kirjailijana voin mielestäni niin halutessani levitellä esille pahimmat pelkoni ja hurjimmat unelmani, joko fiktioon sulautettuna tai aivan suoraan julkaisemalla vaikka päiväkirjani. Läheisteni elämää ei kuitenkaan voisi kuvitella käyttäväni suoraan materiaalina. Jos minulla olisi lapsi, jota kiusattaisiin koulussa, en kirjoittaisi kirjaa koulukiusaamisesta. Minusta jokaisella ihmisellä pitää olla oikeus yksityisyyteensä, vaikka hän sattuisi olemaan sukua kirjailijalle.

Rajanveto ei toki ole yksinkertaista. Jokaista sukulaista ja tuttua ei voi miettiä kirjoittaessaan (”Veera-tädillähän on se reuma, joten ei tällä henkilöllä nyt voi olla reumaa, koska Veera-täti luulee sitten kirjan kertovan hänestä”), mutta uskoisin, että jokainen kirjoittaja tuntee omat soveliaisuusrajansa. Täytyy vain pitää mielessä, että vaikka joku asia ei olisi salaisuus itselle, se voi olla sitä toiselle.

Minua jaksaa jostain syystä aina ihmetyttää se, että kirjoillani on lukijoita. Ei, tässä ei nyt ole kyse mistään teeskennellystä vaatimattomuudesta saati huonosta kirjallisesta itsetunnosta. Pidän kirjojani ehdottomasti lukemisen arvoisina, ja lukijakunta saisi mielellään olla laajempikin. Silti ajatus siitä, että joku ehkä juuri tälläkin hetkellä pitää käsissään kirjaani ja lukee sitä, on huimaava. Kirjoittamani sanat muodostavat jonkun ihmisen päähän mielikuvia ja mahdollisesti omia pohdintoja. Aina tätä miettiessäni innostun ja pelästyn. Enemmän kuitenkin innostun.

Kun pienenä halusin kirjailijaksi, haaveilin ensisijaisesti siitä, että kirjani olisivat kirjastossa. En osannut kuvitella niitä kirjakauppaan. Se oli ihan luonnollista, sillä itsekin löysin luettavani juuri kirjaston hyllystä. Nykyään tunnen suurta iloa, kun käyn katsomassa omien kirjojeni lainausmääriä ja huomaan, että joku kirja on lainassa.  Varauksesta ilahdun ehkä vielä enemmän. Joku haluaa niin mielellään lukea kirjan, että vaivautuu varaamaan sen.

Kun olen päässyt julkaisukynnyksen yli, en enää osaa ajatella kirjoittavani vain itselleni. Tahdon olla osa sitä prosessia, jossa minun ajatukseni muuttuvat sanoiksi, jotka muuttuvat sitten taas lukijan päässä ajatuksiksi. Ne eivät ole tietenkään samoja ajatuksia, ja sehän tässä koko prosessissa on kaikkein hienointa.

Henki ja elämä –kirjafestivaali on ensi viikonloppuna Tampereella. Itse aion olla paikalla ainakin seuraavissa ohjelmanumeroissa, osin tuttujen takia, osin yleisestä mielenkiinnosta.

La 16.2.

10.30 – 11.00. Risto Isomäki: Litium 6 (Viinibaari, D-halli)

11.30 – 12.00 Kirsti Kuronen: Vili Voipio konnan nahoissa (Lasten maailma)

12.30 – 13.00 Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjän kaverikirja (Lasten maailma)

13.30 – 14.00 Esko Valtaoja: Ihmeitä (Ravintola Riga)

14.30 – 15.00 Tapani Bagge ja Karo Hämäläinen: Karu kuukausi (Lasten maailma)

Su 17.2.

10.30 – 11.45 Miten murhaaja syntyy? (Tähtien Sali)

12.30 – 13.00 Sari Peltoniemi: Suomu (Lasten maailma)

13.30 – 14.00 Salla Simukka: Takatalvi (Lasten maailma)

14.00 – 14.30 Armas Alvari: Vuodeaikoja (Ravintola Riga)

15.30 – 16.15 Onko surulla sanoja? (Tähtien Sali)

Hihkaiskaa ”hep”, jos olette tulossa Henkeen ja elämään!

Uusi kirja on ilmestymässä muutaman viikon kuluttua. Se on kuudes nuortenromaanini, seitsemäs julkaistu kirjani, kolmas osa Tapio ja Moona -sarjaa. En voi sanoa, että kirjan ilmestyminen jännittäisi enää ihmeemmin. Siinä tapauksessa varmasti jännittäisi, jos kyseessä olisi uusi aluevaltaus, mutta ei nyt, kun kirja on tavallaan tuttu ja turvallinen.

En osaa oikeastaan jännittää arvosteluitakaan näin etukäteen. Toki vatsanpohjasta aina vähän nipistää, kun alkaa lukea arviota omasta kirjastaan. Kovin suuriin yllätyksiin en kuitenkaan usko. Olen sen verran realisti, etten esimerkiksi oleta sarjan nyt äkkiä nousevan kuin taikaiskusta hillittömään suosioon.

Uuden kirjan ilmestyminen tuntuu mukavalta. Ei huimaavalta kuten esikoisen, mutta mukavalta yhtä kaikki. Ilmestynyt kirja on konkreettinen todiste tehdystä työstä. Se on siinä, sitä voi pidellä, sen voi laittaa hyllyyn aiemmin ilmestyneiden viereen. Sen lainausmenekkiä voi seurata kirjastoista. Googlettamalla voi katsoa, onko joku kommentoinut sitä blogissaan tai keskustelupalstalla.

Kai esikoiskirjan ilmestymiseen pätee sama kuin ensirakastumiseen: samaa hurman tunnetta on vaikea kokea uudelleen.

Eilen tuli WSOY:n Valkeilla glögeillä puheeksi, mitkä ovat olleet mielestäni kuluneen vuoden parhaita kirjoja. Piti oikein kaivella muistista, mitä kirjoja olenkaan tämän vuoden aikana lukenut. Tässä lista niistä, jotka uskoisin muistavani hyvinä lukukokemuksina vielä vuosien kuluttuakin.

Kotimaiset:

Pirjo Hassinen: Suistola. Otava

Tommi Melender: Kunnian mies. WSOY

Miina Supinen: Liha tottelee kuria. WSOY

Kolme hyvin erilaista, eri tavalla hyvää kirjaa. Supisen kirjassa viehätti rentous, Hassisen Suistolassa kieli ja analyyttinen lähestymistapa tunteisiin, Melenderin romaanissa tyylin lakonisuus sekä kunnian ja moraalin käsittely.

Suomennetut:

Jonas Hassen Khemiri: Montecore − Uniikki tiikeri (Montecore − en unik tiger). Suom. Katriina Savolainen. Johnny Kniga

Jan Kjærstad: Viettelijä (Forføreren). Suom. Veijo Kiuru. WSOY

Montecoressa kiinnosti kieli ja etenkin ruotsin kielellä leikittely. Suomentajalla on ollut vaativa työ, josta hän on selviytynyt mainiosti. Viettelijä on mielestäni ehkä tämän vuoden paras kirja. Odotan trilogian seuraavia osia malttamattomana. 

Suomentamattomat:

Per Nilsson: Hjärtans Fröjd. Rabén & Sjögren

Nilsson on minusta Ruotsin paras nuortenkirjailija, ja tämä on hänen tunnetuin romaaninsa, joka on alun perin ilmestynyt jo vuonna 1992. Luin kirjan vasta nyt ja vakuutuin yhä enemmän Nilssonin hyvyydestä.

Tietokirjat:

Paul Gravett: Sarjakuvaromaani − Ja miten se voi muuttaa elämäsi (Graphic Novels − Stories to Change Your Life). Suom. Lotta Sonninen. Otava

Tietokirjoja on tullut luettua tänä vuonna harmillisen vähän, mutta tämä kolahti lujaa. Sarjakuvaromaani on innostava ja asiantunteva esittely hienosta taiteenlajista.

Vielä lukematta:

Juhani Känkänen: Kilttipakko. Teos

Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi. WSOY

Nämä kaksi on pakko vielä mainita siksi, että olen kuullut niistä erittäin paljon positiivista. Tarkoitus on lukea molemmat tämän vuoden puolella, ja uskon vahvasti, että ne tulevat kuulumaan minulla ”vuoden kirjojen” joukkoon.

Grafomanian kirjoittajia on esiintymässä Helsingin kirjamessuilla ainakin seuraavanlaisesti:

Perjantai 26.10.

11.00 Anu Holopainen on Louhi-lavalla keskustelemassa otsikon Haukut ja laukat alla eläimistä kirjamaailmassa Hannu Hirvosen, Anniina Holmbergin ja Päivi Romppaisen kanssa.

13.30 Anu Holopainen on Reija Kaskiahon, Kirsti Kurosen, Jari Mäkipään, Johanna Venhon ja Raili Mikkasen kanssa Louhi-lavalla Runoraadissa, jossa nuoret arvioivat kirjailijoiden runoja.

14.30 Salla Simukka on Kirjakahvilassa juttelemassa Absurdia poskettomuutta -otsikon alla huumorista Anne Peltolan ja Jussi Siirilän kanssa.

Lauantai 27.10.

12.30 Eija Lappalainen ja Anne Leinonen ovat Louhi-lavalla keskustelemassa Ville Vuorelan kanssa peliromaaneista.

13.30 Anne Leinonen on Louhi-lavalla keskustelemassa Historiaa vai fantasiaa? -otsikon alla fantasian ja historian yhteydestä nuortenkirjoissa Ilkka Auerin, Hannele Huovin ja Raili Mikkasen kanssa.

Sunnuntai 28.10.

12.30 Terhi Rannela on Louhi-lavalla keskustelemassa siitä, onko nuortenkirjojen nykynuorilla vaikeaa ja millä tavalla. Muina keskustelijoina ovat Tuija Lehtinen, Hanna Marjut Marttila, Esko-Pekka Tiitinen ja Kirsti Kuronen.

Nähdään messuilla!

Harrastin aiemmin sarjakuvia enemmän kuin nykyään. Silloin innostuin mangasta. Luin kaiken, mitä käsiini sain, eikä se ollut paljon. Suomeksi oli silloin käytännössä vain Katsuhiro Otomon Akira ja Keiji Nakazawan Hiroshiman pojan ensimmäinen osa. Englanniksi onnistuin löytämään Tampereen pääkirjastosta Rumiko Takahashin sarjakuvia, joista etenkin pidin.

Nykyään kirjakaupoissa on hyllymetreittäin mangaa, sekä suomeksi että englanniksi. Buumi taisi todella alkaa tuossa 2000-luvun alkupuolella. Suuri joukko nuoria on aivan hurahtanut mangaan. Henkilöhahmoiksi pukeutunutta porukkaa näki Helsingin sarjakuvafestivaaleilla melkein enemmän kuin tavallisissa vaatteissa olevia. Jotkut ovat innostuneet manga-tyylistä niin, että käyttävät sen henkisiä vaatteita arkenakin.

Manga taisi vähän ajaa ohitseni. Kyllähän minä vieläkin ihan mielelläni luen mangaa, mutta en enää jaksa innostua samalla tavalla kuin nuorempana. Onko mangan lukeminen ja varsinkin siihen hurahtaminen nuoruuden ilmiö? Mietiskelen myös, aikovatko nykyään mangaa piirtävät nuoret piirtää sitä jatkossakin vai kokeilevatko he jossain vaiheessa jotain muuta. Jatkaako manga hyllymetrien valloitusta vai laimeneeko innostus?

Löysin tänään Turun Sanomien jutun perusteella tieni Hömpän helmet -blogiin (http://homppa.vuodatus.net), joka on keskittynyt naisten viihdekirjallisuuteen. Blogissa kirjoitetaan ja keskustellaan naisviihteen lukemisesta, kirjoittamisesta ja arvioidaan naisviihteen helmiä. Varsin mielenkiintoinen blogi-tuttavuus, joka sai minut heti miettimään omaa suhtautumistani naisviihteeseen ja viihdekirjallisuuteen yleensäkin.

Rajanveto on tietenkin vaikeaa ja siitä voidaan vääntää loputtomiin kättä, mikä on viihdekirjallisuutta ja mikä ei. On kuitenkin olemassa joitain hyvin selviä tapauksia. Kun kirjan kannessa lukee Danielle Steel tai Tom Clancy tai Sweet Valley High tai Rakkauden ratsutalli, lyön kirjaan heti viihdeleiman. Toki nämä edustavat erilaisia viihteen lajeja (romanttista naisviihdettä, jännitysviihdettä, nuorten viihdettä ja hevosviihdettä), mutta viihdettä ne ovat minusta yhtä lailla kaikki. Niitä yhdistää myös se seikka, että mihinkään en haluaisi koskea pitkällä tikullakaan.

Kaikkein äärimmäisimmän laidan hömppä on minusta masentavaa. Minulle ei tule siitä hyvä vaan paha olo. Aivot eivät todellakaan mene narikkaan. Ahdistun huonosta kielestä ja latteista hahmoista ja ennalta arvattavista käänteistä. Ahdistun kaavamaisuudesta. Tämä johtaa siihen, että luen hömppää erittäin harvoin. Täten minulta menevät varmasti ohi myös genren ehdottomat helmet, mutta ei se mitään, sillä muutakin kirjallisuutta on tarjolla enemmän kuin ehtii lukea.

Olen minä lukenut hyvääkin hömppää. Olin esimerkiksi positiivisesti yllättynyt Bridget Jonesin päiväkirjasta, joka oli sopivasti itseironinen ja genren kliseitä taitavasti käyttelevä. Minusta se oli älykästä hömppää. En kuitenkaan rientänyt lukemaan kirjan jatko-osaa, sillä silloinkin taisi olla jotain vielä parempaa lukemista.

Ehkä kyse onkin siitä, että kun on olemassa niin paljon todella hyviä kirjoja, minusta tuntuu tuhlaukselta lukea hömppää. Etenkin, kun se vain harvoin viihdyttää minua. Viihdyn toisenlaisten kirjojen parissa enkä missään tapauksessa lue ”vakavaa” kirjallisuutta, koska olisi ”pakko” tai koska sillä pitäisi päästä kehuskelemaan. Hyvät, ajatuksia herättävät, kielellisesti mestarilliset, rakenteellisesti oivaltavat ja aiheiltaan kiinnostavat kirjat vain yksinkertaisesti antavat minulle enemmän. Niistä tulee se hyvä olo. Aivot eivät ehkä ole narikassa, mutta ajatukset eivät myöskään juutu kiertämään vanhoja, arkipäiväisiä uriaan. 

Jotta en alkaisi kuulostaa liian elitistiseltä, minun on syytä tunnustaa, että hömppärajoittuneisuuteni ei ulotu televisioon. Katson sujuvasti Music TV:ltä kaiken maailman hömppää, olen seurannut erilaisia malliohjelmia ja Idolsia ja vaikka mitä. Tiedä sitten, mistä tämä johtuu. Olisihan siellä telkkarissakin takuulla parempaa katsottavaa.

En lukenut nuorena nuortenkirjoja. Tai no, luin kyllä, mutta en pitänyt niitä ihan oikeina kirjoina. Ne olivat sellaisia kevyitä välipaloja kunnon kirjallisuusaterioiden lomassa. Lempikirjoinani saatoin mainita samassa lauseessa Ronja Ryövärintyttären ja Tuntemattoman sotilaan, mutta en yhtään minun ikäisilleni suunnattua kirjaa.

Varsinkaan kotimaisista realistisista nuortenromaaneista en muista kummemmin pitäneeni. Luin niitäkin mutta vielä harvemmin kuin käännöskirjoja. Kotimaiset nuortenkirjat olivat minusta lähinnä joko tekopirteitä tai tekorankkoja ja ennen kaikkea epäuskottavia. Kyse saattoi olla siitä, että en löytänyt niiden henkilöhahmoista tai juonista tarpeeksi samastumispintaa. Voi toki kysyä, löysinkö sitä sitten 14-vuotiaana Väinö Linnan kirjoistakaan. Ehkä en, mutta toisaalta niistä en odottanutkaan samalla tavalla löytäväni sitä. Jos kirja sen sijaan kertoi 14-vuotiaasta suomalaisesta tytöstä nykyajassa, odotin sen ehkä edes jollain tavoin kertovan minusta. Kyse ei siis välttämättä ollut kirjojen huonoudesta vaan omasta ennakkoasenteestani.

Miten olen sitten kuitenkin päätynyt kirjoittamaan juuri realistisia nuortenromaaneja? Tavallaan olen ajautunut tähän tilanteeseen. Kun keväällä 1999 päätin osallistua WSOY:n nuortenkirjakilpailuun, olin 18-vuotias. Ilman kisaakin olisi ollut aika luontevaa, että olisin kirjoittanut tutusta aiheesta, nuorten elämästä. Olin sen verran realisti, että ymmärsin oman elämänkokemukseni rajallisuuden. Esikoisnuortenromaanini ilmestyi vuonna 2002, sen jatko-osa 2004. Sitten aloin kirjoittaa seuraavaa nuortenkirjaani, joka ilmestyi 2005 ja sen jälkeen olenkin intoutunut kokonaisesta nuortensarjasta, josta on jo ilmestynyt kaksi osaa. Olen nuortenromaaniputkessa.

Putkessa on kuitenkin hyvä olla, en kadu. Minusta on kiinnostavaa kirjoittaa nuorille ja ainakin vielä tuntuu löytyvän sanottavaa ja kunnianhimoa, joka kanavoituu parhaiten nuortenromaanien kautta. Ehkä olisin itsekin pitänyt nuorena niistä nuortenkirjoista, joita nyt kirjoitan. Tai sitten en.

Terhin edellisen kirjoituksen innoittamana aloin miettiä, mitkä kirjallisuuden genret olen hylännyt niiltä kokeiltuani tai jopa kokeilematta. Runous tuli ensimmäisenä minullekin mieleen, sillä en ole kirjoittanut runon runoa varmaan neljään vuoteen. Silloinkin kirjoitin pakon sanelemana lyriikan kurssilla ja koko ajan kirjoittaessani tiesin, että en ollut omalla maaperälläni. Runous on siis yksi laajan kirjallisuudenala, jonka olen melko varmasti hylännyt. 

Proosan puolelta onkin vaikeampi sanoa, mitä genreä en missään nimessä aikoisi (vielä) kokeilla. Ennen lukioikää olin vakuuttunut siitä, että esikoisteokseni tulisi olemaan fantasiaa. Olin lukenut paljon fantasiakirjoja, oikeastaan lähes kaiken keskeisen mitä genrestä oli silloin suomeksi tarjolla, ja kirjoittanut tai ainakin aloittanut puolen tusinaa fantasiaromaania. Fantasiainnostukseni kuitenkin hiipui enkä enää jaksanut miettiä kuvitteellisten maiden vuosituhantisia historioita, piirtää karttoja, suunnitella uskontoja ja kehitellä taikavoimia. Lukemani fantasiaromaanit alkoivat toistaa itseään ja toisiaan, enkä oikein innostunut ajatuksesta, että olisin yrittänyt tuoda genreen jotain uutta. Eihän sitä tietenkään koskaan tiedä, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että joskus aikoinaan suunnitelmissa ollut suuri ja mahtava fantasiatrilogia jää minulta kirjoittamatta. 

Ennen fantasiahuumaani luin mielelläni eläintarinoita. Siis sellaisia, joissa koira, kettu, hiiri, hevonen tai muu neuvokas eläin joutui vaeltamaan pitkän matkan ja kohtaamaan vaaroja päästäkseen lopulta paratiisimaiseen luonnonsuojelunpuistoon tai hyvän omistajan luo. Halusin kirjoittaa itsekin sellaisen. Päähenkilönkin olin saanut valittua, kun olin havahtunut siihen tosiseikkaan, että Suomessa elelee otus nimeltä vesikko, jonka elinpiiriä minkit uhkaavat. Vesikon seikkailut jäivät silloin pienenä kirjoittamatta ja taitavat jäädä jatkossakin. Jos kirjoittaisin eläimistä, kirjan pitäisi olla vähintään yhtä monitahoinen kuin Ruohometsän kansaa, ja se taas vaatisi sellaista kunniahimoa, jonka taidan suunnata kuitenkin mieluummin ihmisistä kertoviin kirjoihin. 

En ole koskaan kokeillut kirjoittaa samppanjaa ja tummasilmäisiä miehiä täynnä olevaa hömppäviihderomaania enkä taida kokeillakaan. Sotakirjaa tuskin kirjoitan, en ehkä Lappiin sijoittuvaa kalastusromaaniakaan. En aio kirjoittaa parisuhteeni paljastuskirjaa enkä kuvausta mahdollisten tulevien lasteni kaikista päivittäisistä toimista. En usko kirjoittavani avainromaania. 

Onneksi on paljon sellaisia genrejä, joita ihan mieluusti kokeilisin. Tähän mennessä olen julkaistuissa teoksissa pitäytynyt tiukasti realistisissa nuortenromaaneissa, joten valinnanvaraa tuotannon monipuolistamiseen on vaikka millä mitalla. Novellit, kuunnelmat, lasten kuvakirjat, dekkarit… Eihän siitä fantasiaromaanistakaan toki koskaan tiedä.

Omaa kaunokirjallista kirjoittamista tulee mietittyä vähän uudella tavalla, kun tekee suomennosta toisen kirjailijan romaanista. Suomennostyö on toki (kuten moneen kertaan on todettu) oikeastaan uuden romaanin kirjoittamista, mutta työprosessi on hyvin erilainen. Ideointityö on tehty, taustatyö samoin, henkilöhahmot ja juoni luotu, kielikin. Minun tehtävänäni suomentajana on pyrkiä näiden pohjalta tekemään suomenkielinen romaani. Minulla on siis kaikki palikat ihan eri tavalla valmiina kuin omaa romaaniani aloittaessani. 

Suomentaminen on paljolti lähilukemista ja ymmärtämistä. Kirjailijana tarkkailen toisen kirjailijan käyttämiä keinoja ja tekemiä ratkaisuja. Kiinnitän huomiota etenkin siirtymiin, sillä ne ovat oma heikkouteni ja niitä joudun omissa teksteissäni hiomaan ehkä eniten. Toisen tekstistä voi saada vinkkejä siihen, miten itsekin voi tehdä, ja toki myös siihen, miten ei halua tehdä. 

Omat kirjoittajanmaneerini tulevat myös esiin. Ylimääräiset, turhat sanat ja päätteet ovat vähällä lipsahtaa suomennokseen. Alkuperäisteoksen kirjoittajankin maneerit huomaan ja voin yrittää välttää niitä omissa teoksissani. Suomennoksesta niitä ei tietenkään saa eikä pidä jättää pois, sillä ne ovat osa kirjailijan tyyliä. Ero maneerin ja tyylikeinon välillä on sitä paitsi usein häilyvä, ja näkemys riippuu lukijasta.

Suomennostyön tarkoitus ei ole ensisijaisesti hankkia työkaluja omaan kirjoitustyöhön, mutta eipä siitä haittaakaan ole. En usko suomennoksen kärsivän siitä, että kääntäessäni tulen mietiskelleeksi, miten olisin itse kirjoittanut jonkun kohdan tai millaiseksi joidenkin henkilöiden välinen dialogi olisi omassa tekstissäni muodostunut. Se auttaa näkemään kirjailijan ratkaisut ja löytämään niille mahdollisimman hyvät vastineet suomeksi. 

Suomen kielen mahdollisuuksia ja rajoja tulee pohdittua, kun pyöräyttää vieraan kielen ajatusrattaidensa läpi ja muovailee romaanin sisällön suomeksi. Vastaan tulee ilahduttavia oivalluksia; suomeksi tämän voi ilmaista näin, enpä ole ennen tullut ajatelleeksi. Myös pieni sisäinen kielitieteilijä, tai ainakin kielitiedettä opiskellut, innostuu eroista ja yhtäläisyyksistä ja tekee vertailuja.

Suomentajana olen vasta urani alussa kuten kirjailijanakin. Kehittymisen varaa on. Uskoakseni nämä kehittymiset tukevat toisiaan, ja samalla kun opin jotain itsestäni suomentajana, opin myös jotain itsestäni kirjailijana, ja päinvastoin.

En ole koskaan ollut kenenkään todellinen fani. Faniudella tarkoitan tässä sitä, että olisin ihaillut jotakuta niin paljon, että olisin pyrkinyt selvittämään hänestä kaiken, tapetoinut huoneeni hänen kuvillaan ja saanut polveni veteliksi jo pelkästä ajatuksesta, että joskus tapaisin hänet.

Lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa kuuntelin musiikkia, jonka tekijät olivat kuolleet aikoja sitten. Ei olisi tullut mieleenikään hankkia isoa Bachin julistetta tai haaveilla kahdenkeskisestä tapaamisesta Mozartin kanssa. En myöskään ollut kiinnostunut näiden herrojen yksityiselämästä. Oikeastaan sama koski teinivuosieni suosikkiyhtyeen jäseniä. Hyräilin itsekseni “here, there and everywhere”, mutta en ajatellut Johnia tai Paulia saati Ringoa. Kun katselin dokumentteja, joissa tyttölaumat kirkuivat nelikon perään, pudistelin päätäni. Minun oli vaikea kuvitella, että olisin käyttäytynyt samalla tavalla, vaikka olisinkin elänyt nuoruuteni 60-luvulla. Beatlesin musiikki oli mielestäni hyvää, jopa loistavaa, mutta en osannut pudotella kummempaa triviaa yhtyeen tai sen jäsenten historiasta. Fanitin musiikkia, en bändiä. 

Olen ihaillut ja kunnioittanut (ja ihailen ja kunnioitan yhä) monien ihmisten työtä. Pienenä haaveilin osaavani joskus kirjoittaa yhtä hyvin kuin Astrid Lindgren tai Tove Jansson. En kuitenkaan haaveillut sinänsä kummankaan tapaamisesta. Nyt se on tietenkin jo myöhäistä, mutta jos kuvitellaan tilanne, että voisin tavata vaikkapa Lindgrenin, olisin otettu ja varmaan vähän jännittynytkin, mutta en sentään pelkäisi pyörtyväni tai kieltäytyisi mahdollisuudesta, koska en kestäisi nähdä idoliani läheltä. Olen kuullut fanittamisen aiheuttavan sellaisiakin oireita.

En tiedä, olenko menettänyt jotain olennaista, kun en ole koskaan hurahtanut aivan täysillä yhteenkään kirjailijaan, näyttelijään, muusikkoon, kuvataiteilijaan tai urheilijaan. Fanittajat varmaan vastaavat, että olen. Puolustuksekseni voin sanoa, että olen aina ollut huono hurahtamaan yhtään mihinkään. Jokin kiskoo minua asiassa kuin asiassa kohti kultaista keskitietä. Se voi välillä olla tylsää, mutta samalla myös tasapainottavaa.

Ihan viime aikoina olen havahtunut huomaamaan, että myös minulla on faneja. Se on hauskaa ja hämmentävää. Olen iloinen ja ylpeä siitä, että joidenkin lukijoideni mielestä kirjani ovat mahtavia. Silti kirjojeni, itseni ja myös fanieni puolesta toivon, että hekin fanittavat ennemmin teoksia kuin niiden tekijää.

Tässä lista niistä viime vuonna ilmestyneistä kirjoista, jotka ovat jääneet parhaiten mieleeni. Kaikki listalla olevista kirjoista eivät välttämättä ole minusta erityisen hyviä. Osa on jättänyt muistijäljen muunlaisista syistä. 

Tämä puolestaan oli ensimmäinen Seppälältä lukemani kirja. Vaikuttava kuvaus kuolemasta, joka on yhtä vääjäämätön kuin elämä.