You are currently browsing Salla's articles.
Grafomanian Sari Peltoniemi on saanut korkeatasoiselle lasten tai nuorten sarjakirjalle joka toinen vuosi myönnettävän Anni Polva -palkinnon teoksestaan Soita minulle, Kukka Kaalinen.
Koreittain, lapioittain ja sylittäin onnea!
Turun kirjamessut lähestyvät huimaa vauhtia, joten on korkea aika vinkata, milloin tämän blogin kirjoittajat nousevat lavalle. Täydentäkää omien, mahdollisten tarkempien tietojenne mukaan.
Perjantai 2.10.2009
10.30 Sari Peltoniemi, Hannu Hirvonen, Harri Istvan Mäki ja Ville Hytönen esiintyvät Runo vieköön -tapahtumassa Fiore-lavalla
11.00 Sari Peltoniemi, Vilja-Tuulia Huotarinen, Ville Hytönen ja Tomi Kontio esiintyvät Runo vieköön -tapahtumassa Fiore-lavalla
12.45 – 13.15 Suomalainen fantasia ei ole pelkkiä velhoja ja haltioita.
Verevästä ja maanläheisestä mystiikastaan kertovat monipuoliset kirjailijat Tomi Kontio ja Sari Peltoniemi uusimpien teostensa kautta: Viidakon kutsu ja Hämärän renki. Fiore-lava
13.20 Tytöt sokerista, pojat etanoista – sukupuolten stereotypiat lasten- ja nuortenkirjoissa -keskustelu. Kirjailijat Kirsti Kuronen, Tuula Kallioniemi, Anneli Kanto ja Harri Istvan Mäki Turku-lavalla
Sunnuntai 4.10.2009
11.15 Salla Simukka koululaisten haastateltavana Lukumestassa
12.00–12.45 Seksi ja suhteet lasten- ja nuortenkirjoissa.
Kirjailijat Salla Simukka, Sirpa Puskala, Kalle Veirto ja lehtori Karl Grunn. Vetäjänä kirjailija Anu Holopainen. Kokoustila 1-2
13.20 Juuret. Miten kotipaikkakunta näkyy nuorisokirjailijoiden työssä vai näkyykö?
Keskustelemassa kirjailijat Terhi Rannela, Sari Peltoniemi, Markku Karpio ja Katariina Romppainen Fiore-lavalla
14.30 Sari Peltoniemi koululaisten haastateltavana Lukumestassa
Poiminta ohjelmasta mainittakoon myös, että edellisessä postauksessa mainitun Anni Polva -sarjakirjapalkinto jaetaan perjantaina 2.10. klo 10.40 Turku-lavalla.
Koko messuohjelma löytyy tästä osoitteesta:
Kirjallisuudentutkija Päivi Heikkilä-Halttunen on perustanut
Lastenkirjahylly-blogin protestina lasten- ja nuortenkirjakritiikin
vähenemiselle.
Grafomania suosittelee!
Ei ole mikään uutinen, että kirjailijat käyttävät omia kokemuksiaan kirjoittamisen innoittajina. Vanha neuvo on kirjoittaa siitä, minkä tuntee. Fiktiiviseen tekstiin tulee ujutettua valtava määrä ajattelemiaan ajatuksia ja tuntemiaan tunteita – miten muuten voisi ollakaan? Ei ole pakko olla kokenut juuri sitä, mistä kirjoittaa, mutta se pitää pystyä kuvittelemaan ja siinä omat kokemukset tulevat apuun.
Joskus minua häiritsee ajatus siitä, että olen jalostanut kokemuksiani ja tunteitani fiktiivisen tekstin rakennuspalikoiksi. Olen muokannut ja vääntänyt ja kääntänyt ja muuttanut, enkä aina enää tiedä, löydänkö muistoistani oikean, alkuperäisen kokemuksen kirjallisen version sijaan. Onko tuntemani suru enää “omaa suruani”, kun olen hyväksikäyttänyt tunnettani ja muokannut siitä kirjallisen henkilön tunteen? Tilanne olisi ehkä vielä hankalampi, jos olisin kirjoittanut jotain aidosti omaelämäkerrallista. Nyt minulla on sentään ainakin periaatteessa olemassa fiktiivisen henkilön kokemus ja oma kokemukseni, jotka poikkeavat toisistaan milloin enemmän ja milloin vähemmän.
Antiaikalainen kirjoitti siitä, kuinka hankala on kirjoittaa kuin lähipiiriä ei olisi olemassa: http://antiaikalainen.blogspot.com/2009/08/kielletty-lahipiirilta.html. Hyviä ja mielenkiintoisia ajatuksia. Joskus huomaan, että haluaisin selitellä tutuille ihmisille, että vaikka kirjan henkilö muistuttaa jossain määrin minua ja vaikka hän onkin jossain määrin samanlaisessa tilanteessa kuin minä, omat tunteeni ja henkilön tunteet ovat kuitenkin selvästi kaksi eri asiaa. En ole selitellyt. En tahdo aliarvioida ihmisiä.
Toisaalta selvästi fiktiivinen teksti mahdollistaa sen, että kirjaan voi kirjoittaa vaikka kaikki arimmat, synkimmät salaisuutensa ja epäkorrekteimmat ajatuksensa, koska kukaan ei tiedä, mikä on totta ja mikä keksittyä. Oman pään sisältä löytyy yllättäviä puolia ja asioita, jotka normaalioloissa haluaa pitää muilta piilossa. Joskus tuntuu kuitenkin hyvältä kirjoittaa niitä ulos, jonkun ihan keksityn henkilön ajatuksiksi ja tunnelmiksi.
Tänään tulivat tekijänkappaleet uudesta Tapio ja Moona -kirjasta eli tästä:
http://www.wsoy.fi/index.jsp?c=/product&isbn=951-0-35523-2
Uuden kirjan piteleminen käsissä tuntuu aina mukavalta.
Kesäloma on jo takana, mutta töiden aloittaminen on sujunut hieman nihkeästi. Järjellä tietää, että kiireistä syksyä olisi hyvä helpottaa jo nyt, mutta vireeseen on vaikea päästä.
Kesän kirjalliset harrasteet ovat sisältäneet ainakin näitä: Tove Janssonin novelleja, Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n, uusia kotimaisia dekkareita ja Mika Waltaria. Teurastamo 5 on teos, jota en onneksi ollut lukenut tätä ennen. Onneksi se takia, että uskon saaneeni siitä paljon enemmän irti nyt kuin nuorempana, etenkin rakenteeseen liittyvistä ratkaisuista. On toki olemassa paljon kirjoja, joista saa eri asioita irti eri ikäkausina, mutta joskus on hyvä lukea jokin teos myös ilman edellisen lukukerran “painolastia”. Toisinaan käy niin, että jos luen kirjan, jonka olen lukenut aiemmin vaikkapa lukiossa, lukukokemusta häiritsevät kaikki lukioaikaan liittyvät muistot, joita kirja herättää. Voi myös tulla nolouden tunteita (Miten minä en ymmärtänyt tätäkään asiaa tästä teoksesta silloin? Miten minä olin niin innostunut näistä kirjan hölmöistä piirteistä?) tai jotkut oivallukset saavat liian suuren painoarvon, kun ne perustuvat edellisen lukukerran väärinymmärrysten käsittämiseen.
Seitsemää veljestä en ole vielä ottanut uudelle lukukierrokselle. Siinä teoksessa on juuri tuota painolastia mukana, mutta uskoisin kestäväni sen.
Omien kirjojen rintamalla on tapahtunut tätä:
http://www.tammi.fi/kirjat/ISBN/9789513150112/alue/906,907,912,956,911/navi/Uutuudet/navi2/9025/
Eli minun ja Karon yhteinen nuorille suunnattu lyhytproosakokoelma on ilmestynyt. Elokuussa pitäisi ilmestyä myös Tapio ja Moona -sarjan neljäs osa Meno-paluu.
Mitä teidän muiden kesän kirjallisiin harrasteisiin on kuulunut/kuuluu?
Viime kesänä suunnittelin lukevani uudestaan Seitsemän veljestä. En sitten lukenutkaan. Tänä kesänä uusi yritys. Muutenkin voisin lukea kotimme kirjahyllystä teoksia, joista monia en ole avannutkaan. Klassikkopuolella on paljon kirjoja, jotka kiinnostaisivat. Kuten vaikkapa Vonnegutin teokset, joita en ole lukenut lainkaan. Tai Spoon River Antologia.
Sain jokin aika sitten luettua loppuun jouluna aloittamani Panu Rajalan Unio mystican. Sen jälkeen luin Waltarin Appelsiinisiemenen ja nyt on menossa Isästä poikaan, joka on tekijän itsensä lyhentämä yhteispainos Helsinki-trilogiasta. Appelsiininsiemenestä pidin enemmän, sillä sen ajankuva on kiinnostavampi eivätkä tapahtumat ja tunnelmat ole aivan yhtä melodramaattisia kuin Helsinki-trilogiassa. Tämän tuhdin Waltari-annoksen jälkeen haluan kuitenkin lukea jotain muuta – ennen kuin syksyn arvostelukirjat alkavat taas vyöryä päälle.
Uuden kirjan vedokset tulivat. Luen niitä ihan suhteellisen tyytyväisenä. Kyllähän tästäkin kirja tuli, osin jopa kelpo kirja. Silti huomaan taas kerran miettiväni sitä, miksi kirjasta ei tule koskaan selllainen kuin on ajatellut.
Ennen kirjan ensimmäistäkään tiedostoon kirjoitettua sanaa minulla on siitä yleensä voimakas mielikuva, ajatus siitä, millaisen kirjan olen kirjoittamassa. Ajatus on yhtä aikaa hämärä ja kristallinkirkas. En siinä vaiheessa osaa pukea sitä sanoiksi (en tietenkään, koko kirjan kirjoittaminenhan on ajatuksen sanallistamista), mutta se on silti minulle jollain lailla selvä. Se leijuu edessä. Ei tarvitse kuin ojentaa käsi ja napata kiinni.
Hapuiluksihan se menee. Ajatus siirtyy kauemmas, se muuttaa muotoaan, mutta on kuitenkin tavallaan sama. Kun olen hapuillut tarpeeksi, hapuillut kokonaisen kirjan verran, en kykene enää muistamaan, millainen se ajatus oli, jonka näin kristallinkirkkaana edessäni. Kirjasta on voinut tulla ihan kohtuullinen, jopa hyvä. Aina kuitenkin erilainen kuin alkuperäinen ajatukseni. Sen tiedän, vaikka olenkin jo menettänyt ajatuksen.
Joukkomme on kasvanut yhdellä uudella kirjoittajalla eli Sastamalassa (ent. Vammalassa) asuvalla Jukka-Pekka Palviaisella. Jukka-Pekan ensimmäinen blogikirjoitus löytyy tuosta alta.
Jukka-Pekka Palviainen on kirjoittanut nuorille kaksi Rämäpäät-kirjaa (Rokkirehtori ja Rämäpäät, Rämäpäät ja vankikarkuri) sekä neljä aikuisten romaania. Viimeksi mainituista uusin on tänä vuonna ilmestynyt Isä, poika ja Pyhäranta.
Tervetuloa mukaan, Jukka-Pekka!
Muokkaan juuri uutta nuortenromaaniani ja lisäsin siihen perjantaina kohtauksen, jossa toinen päähenkilöistä (jo 18 vuotta täyttänyt) juo oluen. Mistään rankasta ryyppäämisestä ei voi puhua. Kohtauksen lisääminen sai minut kuitenkin miettimään, onko olemassa juttuja, joita nuortenkirjassa “pitää” olla.
Ensimmäisenä mieleen tulee ihastuminen. Kyllähän nyt nuortenkirjan henkilöllä täytyy olla vipinää jonkun kanssa, tai vähintään haaveita vipinästä! En toki kiellä, etteikö nuoruus olisi ihastusten otollisinta aikaa, mutta kumman virkistävältä tuntuu lukea välillä sellaisiakin kirjoja, joissa ihastumiskuvioilla ei ole suurta painoarvoa.
Entä seksiä, alkoholia, biletystä? Näitä ei taida olla ihan niin “pakko” olla nuortenkirjassa, mutta varsin usein näihin törmää myös. Usein kohtaukset ovat perusteltuja, mutta joskus on päälleliimatun tuntu. Silloin tulee lukiessa mieleen, että jaahas, nyt tähän on pitänyt saada tämmöinen bilekohtaus. Kiroilua? Realistisessa nuortenromaanissa pyritään tietysti realismiin myös dialogeissa, mutta välillä ruma sana tuntuu olevan vain alleviivaamassa sitä, että nää puhujat on nyt hei nuorisoo.
Onko teillä sellainen olo, että tiettyjä asioita “täytyy” sisällyttää nuortenromaaniin?
p.s. Tarkennan vielä, että en lisännyt oluenjuontikohtausta oluen vuoksi, vaan koska kohtaus sopi tilanteeseen ja auttoi perustelemaan kirjan myöhempiä tapahtumia ja ihmisten välisten ristiriitojen kärjistymistä.
Uusimmat kommentit