You are currently browsing Salla’s articles.

Tampereen kirjamessut järjestetään taas parin vuoden tauon jälkeen Tampereen Messu- ja urheilukeskuksessa (tunnetaan paremmin myös nimellä Pirkkahalli). Grafomanian kirjoittajia on paikalla seuraavasti:

Pe 11.4.2014

13.00 Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo, Karisto. Kirja-lava, haastattelijana Taija Tuominen.

 

La 12.4.2014

11.00 Salla Simukka: Lumikki-trilogia, Tammi. Kirja-lava, haastattelijana Helena Itkonen.

15.00 Vanhan kirjallisuuden päivien 30-vuotisjuhlakiertueen keskustelutilaisuus. Kirjan ja kirjallisuuden puolesta keskustelemassa ovat kustantaja ja Suomen vanhan kirjallisuuden päivien puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää, Suomen kirjainstituutin puheenjohtaja Annamari Arrakoski, antikvariaatti Timo Surojegin sekä Salla Simukka. Tiedon jano -lava.

 

Su 13.4.2014

11.00 Kirsti Kuronen ja kuvittaja Jari Paananen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee, Karisto. Tiedon jano -lava.

11.30 Sirkeät syöpäsiskot. Kirjailijat Ata Hautamäki ja Kirsti Kuronen keskustelevat vakavan sairauden vaikutuksesta luovaan työhön. Pienen Kirjakaupan osasto D 913.

15.45 Kuvakirjapaneeli: Anneli Kanto (kuv. Noora Katto): Paavo Virtanen ja pimeys, Karisto. Annika Eräpuro (kuv. Mika Launis): Myrskykirja, Karisto. Riina Katajavuori (kuv. Liisa Kallio): Herra Paasio, Karisto. Kirja-lava, haastattelijana Anne Karppinen.

 

Tulkaa kuulemaan ja moikkaamaan!

Salla

LISÄYS:

Terhi puhuu Punaisten kyynelten talosta myös Vaasan kirjamessuilla lauantaina 12.4. klo 12.40 ja klo 14.20.

Marja-Leena Mäkelä haastattelee, paikkana Julia-Lava.

”Pidä jalat maassa.” Se on neuvo, joka on minulle taidettu antaa kaikkein useimmin kuluneen vuoden aikana. Toinen on ehkä ollut: ”Nauti.” Olen pyrkinyt noudattamaan kumpaakin neuvoa. Sanon suoraan, ettei se ole aina ollut helppoa. Itse asiassa nauttiminen on ollut jopa vaikeampaa kuin jalkojen maassa pitäminen, ennen kaikkea tietenkin siksi, että kirjoitustahti on ollut sellainen, ettei nauttimishengähdyksille ole ollut kovin paljon sijaa. Lisäksi on ollut hankala nauttia jostain, joka ei ole ollut konkreettista, koska ei ole tiennyt, mistä nauttii. Käännössopimusten kasvavasta luvusta? Totta kai olen iloinnut siitä, mutta on ollut mahdoton hahmottaa, mitä se käytännössä tarkoittaa. Vasta ensimmäisten käännösten saaminen ihan konkreettisina ja todellisina käsiini on aiheuttanut spontaaneja, pidäkkeettömiä ilonläikähdyksiä: ”Tässä se nyt on.”

Sain osallistua tänä keväänä, pari viikkoa sitten, Bolognan kirjamessuille. Tapasin siellä kansainvälisiä kustantajiani. Sain kuulla heidän suunnitelmiaan Lumikki-trilogian varalle. Ensimmäistä kertaa aloin ymmärtää, minkä kokoluokan tapauksesta voi olla kyse. Kustantajista hehkuva innostus oli hätkähdyttävää. Olin heille nouseva tähti, jonka kanssa jokainen halusi vaihtaa ainakin pari sanaa. Kuuntelin typertyneenä niitä sanoja, joita he käyttivät kirjoistani ja päähenkilöstäni ja minusta. Tunsin kuinka maa vähin erin katosi jalkojeni alta. Ymmärsin, että nyt ja tulevaisuudessa trilogialleni (ja siinä sivussa minulle) tapahtuu paljon asioita, joihin minulla ei loppuviimeksi ole valtaa. En voi kontrolloida kaikkea.

Tapasin Bolognassa myös sattumalta nuoren (vuonna 1991 syntyneen) kirjailijan nimeltä Samantha Shannon, sillä jaoimme taksin matkalla messuilta keskustaan. Hänen esikoisromaaninsa käännösoikeudet oli silloin myyty 28 maahan (voihan olla, että luku on näiden viikkojen aikana kasvanut). Taksimatkan aikana kävimme lyhyen ja absurdin keskustelun juuri tuosta käännösmaiden määrästä ja siitä, miltä se tuntuu. Shannon tunnusti, että paineita kieltämättä on. Näin hänen katseestaan, että hän puhui totta. Mietin niitä kymmentä vuotta ja suunnilleen samaa määrää julkaistuja kirjoja, jotka erottivat minut ikäni ja kokemukseni puolesta hänestä. Tunsin halua sanoa hänelle jotain rohkaisevaa, kannustavaa, isosiskollista, neuvoa häntä jotenkin. Ei ole helppo paikka olla 22-vuotias ja esikoiskirjansa kanssa tuossa tilanteessa. Mutta sitten tajusin: Millä ihmeen kokemuksella minä muka olisin häntä neuvonut? Ihan yhtä pihalla minä olen nyt 32-vuotiaana, vaikka ikää ja julkaistuja kirjoja onkin enemmän.

Ymmärsin sen, että tällaiset tilanteet ovat niin poikkeuksellisia, ettei mitään yleispäteviä neuvoja edes ole. Kukaan ei pysty kertomaan ennalta, minkä verran jalat irtoavat maasta ja millaisilla juurilla maaperäänsä silti kiinnittyy. Jokaisen täytyy itse selvitä paineiden ja odotusten kanssa. Jokaisen täytyy itse miettiä ja luoda se tapa, millä tahtoo olla kustantamoiden ja lukijoiden käytettävissä, miten esiintyy ja millä kielillä, minkä verran panee peliin omaa persoonaansa, mihin vetää rajansa, minkä kokee luontevaksi ja mistä tulee pakotettu olo, mistä asioista on valmis puhumaan, miten pukeutuu, kuinka sosiaalinen on, minkä verran antaa itsestään. Kukaan toinen ei pysty noita asioita määrittelemään. Eikä kaikkea voi ennakoida eikä kaikkeen voi valmistautua.

messuilla 2

Ja kun törmää tällaiseen ylläolevaan näkyyn messuilla, pitää pysähtyä ja vetää henkeä. Ja muistaa, että vaikka tämä tapahtuu minulle, ”minä” en ole vain tämä. Sisimpäni on sittenkin jotain muuta, paljon kaikkea muuta, joka pysyy ja säilyy sittenkin, kun kukaan ei enää muista koko Lumikki-trilogiaa. Se on ajatus, joka on turvaverkko silloinkin, kun jalat eivät ihan pysy maassa.

Salla

Sarjakirjan kirjoittaminen on helppoa. Sen kun ottaa tutut henkilöt ja paikat, kerronnan ja rakenteen ja tyylin, nappaa edellisten kirjojen juonista sopivia elementtejä, keksii pari uutta juttua, heittää kaikki sekoittimeen, antaa palasten pyöriä vähän uuteen järjestykseen ja ravistaa esiin uuden kirjan.

Vai…?

On monia eri tapoja kirjoittaa kirjasarjaa. En väitä, etteikö edellä kuvaamani tapa voisi olla myös jollekulle kirjailijalle sopiva ja etteikö siten voisi syntyä mainioita kirjoja. Itselleni sarjan kirjoittaminen on kuitenkin aina ollut haaste juuri siinä mielessä, miten pystyn kirjoittajana sarjan sisällä uudistumaan ja liikkumaan, yllättämään niin lukijan kuin itsenikin.

Tapio ja Moona -sarjaa kirjoittaessani halusin tietoisesti tehdä jokaisesta kirjasta kerronta- ja rakenneratkaisuiltaan erilaisen. Sarjan tekeminen oli minulle itselleni siis myös henkilökohtainen muotoleikki. En tiedä, kuinka monelle lukijalle se välttämättä avautui eikä sillä ole oikeastaan väliä. Minulle itselleni oli tärkeää, että sarjan tekeminen mahdollisti samalla uudistumisen kirjasta toiseen. Jäljellä ja Toisaalla ovat kirjaparina tietysti varsin eri juttu kuin pidemmän sarjan kirjat. Niissäkin halusin kuitenkin tehdä kaksi toisiaan täydentävää palapelin palaa, jotka olisivat keskenään erinäköiset, erimuotoiset.

Lumikki-trilogiaa tehdessänikin minulle oli selvää, että kaikki kolme kirjaa saisivat olla keskenään erilaiset. Sama päähenkilö, jännitysgenre ja tietyt kerronnan elementit saisivat riittää yhdistäviksi tekijöiksi. Tietysti tällaisessa liikkumavaran ja vapauksien ottamisessa on se riskinsä, että tietyin odotuksin kirjaa lähestyvät lukijat torjuvat sen, jos se poikkeaa heidän mielestään liikaa ”linjasta”. Otan riskin kuitenkin mielelläni, jos se pitää minut kirjoittajana enemmän valppaana ja läsnä tekstissä.

Kun ajattelen omia suosikkisarjakirjojani, niissäkin on monesti uudistumista sarjan sisällä. Maria Gripen Varjo-sarjan viimeinen osa poikkeaa täysin edellisistä – ja on oikeastaan juuri siksi niin hieno. Tove Janssonin Muumi-kirjatkin ovat keskenään monessa mielessä hyvin erilaisia. Ja viimeinen kirja, Muumilaakson marraskuu, rohkenee jopa jättää sarjan tutut päähenkilöt, muumit, täysin syrjään.

Luulen, että kirjasarjan osien keskinäistä erilaisuutta ja erityislaatuisuutta ei anna tunnisteta, kun keskitytään vain katsomaan, että päähenkilöt ovat samoja ja siltä pohjalta oletetaan, että totta kai rakennekin on sama. Rohkenen väittää, että sarjojen sisällä on paljon enemmän liikkuvaraa ja uudistusmahdollisuutta kuin ensisilmäyksellä voisi arvata.

Salla

Etenkin kevät on aikaa, jolloin kouluissa tehdään kirjailijaesitelmiä/-kansioita/-tutkielmia. Kirjailijana huomaan tämän siitä, että meiliin saapuu noin kerran viikossa kysymyksiä esitelmäntekijöiltä. Vastaan kaikille, sillä koen tärkeänä, että lukijoilla voi olla suora kontakti kirjailijaan. Lisäksi aivan ehdoton valtaosa, sanoisin 95%, kysymyksistä on ihania, pohdittuja ja monesti sellaisia, joihin vastatessani opin jotain itsestäni. Monesti esitelmäntekijät laittavat viesteihinsä samalla myös palautetta kirjoista ja se on äärimmäisen arvokasta. Vastaan kysymyksiin siis oikeasti mielelläni. En ehkä aina saman tai seuraavan päivän aikana, mutta yleensä viikon sisään, jos en ole jossain reissussa tai uupumassa työtaakan alle.

Koska kysymyksiä kuitenkin tulee aika paljon, joukkoon mahtuu myös sellaisia, jotka ärsyttävät tai ainakin saavat kysymään, millä tavoin esitelmäntekijöitä on ohjeistettu. Seuraavat huomioni ovat siis yhtä lailla oppilaille kuin opettajillekin tarkoitettuja.

- On erittäin asiallista kysyä teosten sisällöstä, aiheista, ideoista ja inspiraatiosta. Ei ole asiallista pyytää kirjailijaa kertomaan jonkin teoksensa juonta lyhyesti. Jos esitelmää varten pitää kertoa jotain kirjailijan kielestä, sitä ei ole tarkoitus kysyä kirjailijalta itseltään. Minua on pyydetty esimerkiksi kuvailemaan, millaisella tyylillä olen kirjani kirjoittanut. Tällaiseen kysymykseen esitelmäntekijän pitäisi itse löytää vastaus teoksia lukemalla.

- On vallan asiallista kysyä harrastuksista, lempielokuvista tai -musiikista, siitä mitä muuta tekee elämässään kuin kirjoittaa. Mitä ilmeisimmin monia esitelmäntekijöitä ohjeistetaan myös kysymään perheestä ja perhesuhteista tai lapsuudesta. Toisinaan kysytään jopa, onko elämässäni ollut jotain kriisiä tai traumaa. Itse koen, että nämä ovat henkilökohtaisia kysymyksiä, enkä oikein näe, mitä tekemistä niillä on äidinkielen ja kirjallisuuden kanssa. Minusta ei siis ole asiallista pyytää kirjailijaa avautumaan elämänsä rankoista hetkistä tai tunne-elämästään.

- Yleisesti ottaen on asiallista kysyä sellaista, mihin ei ole löytänyt vastausta netistä muuten (ja ei, vartin googletus ei välttämättä vielä riitä). Ei ole asiallista kysyä syntymäaikaa tai esikoisteoksen nimeä tai julkaistujen teosten määrää, koska kaikki nämä tiedot löytyvät netistä. Varsinkaan ei ole asiallista todeta: ”Sinusta ei löydy netistä yhtään mitään tietoa.” Olen pari kertaa hillinnyt haluni vastata: ”Voi harmi. Meillä on ilmeisesti käytössä eri netti.”

- Ei ole asiallista kysyä teosten myyntilukuja. Se nyt vaan ei ole. Rahaan liittyvien kysymysten kanssa kannattaa muutenkin olla aika tarkkana. Eivätkä nekään oikeasti liity minusta olennaisesti kaunokirjallisuuden käsittelyyn.

- On asiallista kysyä kirjailijantyöstä, työpäivästä, tavoista kirjoittaa. Itse ainakin kerron mielelläni kirjojen syntyprosesseista.

- Ja nämä nyt ovat itsestäänselvyyksiä, mutta syytä ilmeisesti kuitenkin toistaa: Koskaan ei ole asiallista pyytää kirjailijaa kertomaan ”omin sanoin itsestään ja tuotannostaan kaikki”. Ei, en vieläkään tee sitä esitelmää kenenkään puolesta. Ei ole myöskään asiallista vaatia tai odottaa vastausta saman päivän sisällä tai edes seuraavan. Jos haluaa vastauksia, kannattaa oikeasti olla ajoissa liikkeellä.

Tämän marmatuksen loppuun täytyy sanoa, että olen iloinen ja otettu jokaisesta kirjailijaesitelmästä, joka teoksistani ja minusta tehdään. Tsemppiä ja intoa jokaiselle esitelmäntekijälle ja rohkaisevaa kannustusta heitä ohjaaville opettajille!

Salla

Kirjoitan nyt aiheesta, joka on mietityttänyt ja ärsyttänyt minua pitkään. Koettakaa siis kestää, tämä on ärtyneen ihmisen tekstiä.

Luulin jo jossain vaiheessa, että realismin ja fantasian(/dystopian/scifin) välisestä vastakkainasettelusta olisi päästy. Olen saanut huomata olevani väärässä. Ja kyllä, puhun nyt tietenkin kirjallisuudesta ja etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuudesta ja ennen kaikkea jälkimmäisestä, koska se nyt sattuu olemaan oman palavimman kiinnostukseni kohde. Kun fantasiakirjallisuutta alkoi rantautua Suomeen enemmän, ja kun kotimaisetkin tekijät ryhtyivät kirjoittamaan sitä, genren ystävät huokailivat onnellisina: ”Ihanaa, vihdoinkin jotain muutakin kuin sitä iänikuista kyökkirealismia.” Aivan viime vuosina on pelätty realistisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden katoavan ja riemuittu siitä, kun palkitaan tai nostetaan ehdokaslistoille ”jotain muutakin kuin sitä iänikuista fantasiaa”.

Sanon suoraan: Suurin osa kommenteista, joita olen aiheesta ”realismi vs. fantasia” kuullut, ovat yksinkertaisia, mustavalkoisia, perusteettomalla tavalla yleistäviä tai ihan vain hölmöjä. ”Vain fantasia myy. Siksi kirjailijat kirjoittavat fantasiaa.” ”Nuoret tahtovat lukea todellisista ihmisistä, todellisessa maailmassa.” ”Lapset tahtovat lukea vain Harry Potteria.” ”Nykyajan nuoret eivät lue enää muuta kuin fantasiakirjallisuutta.” ”Realismi on kuivaa ja tylsää.” ”Fantasia on pelkkää seikkailua ja ohuita henkilöhahmoja.” Tympeää. Yleistävää, perehtymätöntä ja tympeää.

Kaikkein eniten minua kuitenkin tympii se, kuinka harvoin tunnutaan pysähtyvän miettimään, mitä ihan todella tarkoitamme realismilla ja fantasialla. Onko meillä toisessa kädessä Täällä Pohjantähden alla ja toisessa Taru sormusten herrasta? Sellaisten painolastien pohjaltako teemme määritelmiämme ja arvostelmiamme? Vai voisiko olla, että (hui!) rajat ovat liudentuneet jo aikaa sitten?

Kun luen nykyistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta (varsinkin kotimaista), ilahdun kerran toisensa jälkeen siitä, millä rajat ylittävällä rohkeudella kirjailijat kirjoittavat. Perinteisesti realistiseen kirjallisuuteen ajatellut elementit ovat löytäneet tiensä fantasiaan ja toisinpäin. Tarinat pelosta, rohkeudesta, rakkaudesta, perheestä, oikeudenmukaisuudesta, historian painolastista, identiteetistä, ystävyydestä, kuolemasta, yhteiskunnasta tai nykyajan ongelmista eivät kysele sitä, onko niiden miljöönä nykyhetken Suomi, tulevaisuuden Suomi, Suomi jossa onkin myös ihmissusia tai jokin maa, jonka nimi on vieras, mutta kaikki muu tuttua. Monia kirjoja lukiessani minulla ei ole minkään maailman tarvetta alkaa luokitella, onko kirja nyt realismia vai fantasiaa vai jotain siltä väliltä.

Ymmärrän vielä sen, että vähemmän lukevat ihmiset tekevät rankkoja yleistyksiä ja arvottavat kirjoja sen mukaan, onko niissä mahdollisesti jokin yliluonnolliseksi tai arkirealismista poikkeavaksi tulkittava elementti (arvotus voi siis olla joko plus- tai miinusmerkkinen). Voisimmeko me kirja-alan ihmiset kuitenkin edes jotenkin katsoa kirjallisuuttamme muualta kuin epävarmuuden ja pelon syventämistä poteroistamme käsin? Ei ole pakko olla kiinnostunut kaikesta. Ei ole pakko lukea kaikkea. Mutta en arvosta lainkaan sitä, että tehdään yleistyksiä perehtymättä ja lukematta (ns. LP-tekniikka eli ”lukematta paskaa”).

Ovatko omat Lumikkini esimerkiksi fantasiaa? No eivät todellakaan. Ovatko ne realismia? Ihan varmasti eivät ainakaan siinä mielessä, missä realismi on perinteisesti käsitetty. Alitajunnan ja satujen maagisuuden taso on niissä keskeinen elementti, jota ilman ne olisivat täysin muunlaista kirjallisuutta. Realistisen uskottavuuden rajat eivät myöskään ole trilogialle sillä tavalla relevantteja kuin toisentyyppisille kirjoille. Trillerissä saa ja pitääkin tapahtua asioita, joita arkirealismissa ei tapahtuisi.

En siis ole huolissani realismin tai fantasian asemasta kotimaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Kaiken lukemani perusteella ne voivat molemmat hyvin, monesti jopa yhden ja saman kirjan sisällä.

Salla

Tampereen kaupunginkirjaston lasten- ja nuortenkirjallisuuden kirjakutsuja on järjestetty jo 10 vuotta. Kirjastolaiset tekevät hienon ja kattavan työn käydessään läpi aina edellisen vuoden koko lasten- ja nuortenkirjatarjonnan. Minulla oli ilo istua tänään 18.2.2014 kuuntelemassa innostuneita ja perehtyneitä esityksiä. Tähän omaan raporttiini en yritäkään mahduttaa kaikkea oppimaani vaan keskityn suosiolla siihen omimpaan alaani eli nuortenkirjoihin ja NA-kirjoihin ja siihen, mitkä teokset näistä lajeista nostettiin erityisesti esiin. Tuija Mäki esitteli nuortenkirjat yleisesti ottaen ja hän ja Matti Karjalainen yhdessä fantasiakirjallisuuden.

Tuija Mäki nosti varhaisnuorten jännitystä ja arvoituksia sisältävästä, helppolukuisesta kirjallisuudesta esiin etenkin Johanna Hulkon Geoetsivät ja Kalle Veirton Kivimutka-sarjan ensimmäisen osan (Henkka on jäänyt nyt kelkasta ja Kivimutka on vähän vanhempi kuin aiemmissa kirjoissa, joissa parivaljakko seikkaili). Hevoskirjoista positiivisimman maininnan sai Satu Heimosen Sonjan hevoskesä. Huumorikirjoissa mainittiin myös mokailun ”tietokirja” Mikä moka!

Tyttöjen chick lit -kirjallisuudesta tai mimmikirjallisuudesta Mäellä ilahduttavina esimerkkeinä olivat Jussi Siirilän Barrikadikesä, Holly Smalen Geek Girl ja Jacqueline Wilsonin Salainen siskoni.

Urheiluaiheisista nuortenkirjoista Mäki nosti erityisesti Kirsti Kurosen 4×100-kirjan ja totesi, että sitä on helppo suositella myös niille, jotka eivät lue paljon. Hän kehui myös ylipäänsä Karistoa urheiluaiheisten nuortenkirjojen julkaisemisesta. Poikapäähenkilöiden huumoripitoisessa kirjallisuudessa Aleksi Delikouraksen Nörtti 2 kiilaa kuulemma selvästi muiden edelle. Mäki kiitti Laura Lähteenmäen Iskelmiä niin kauniista kielestä, hyvästä kerronnasta kuin aiheenvalinnastakin. John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe ja Marja-Leena Tiaisen Khao Lakin sydämet käsittelevät hänen mielestään kumpikin hienosti kuolemaa. Samoin Lisa O’Donnellin Mehiläisten kuolema, joka löytyy kirjastosta aikuisten puolelta, mutta sopii NA-kirjaksi. NA-puolen jännityskirjallisuudesta Mäki nosti ennen kaikkea omat Punainen kuin veri – ja Valkea kuin lumi -kirjani (kiitos siitä).

Fantasiakirjallisuus käsitti kattoterminä fantasian, scifin, dystopian, pararomantiikan ja steampunkin. Esittelyn Tuija Mäki ja Matti Karjalainen aloittivat dystopiasta ja totesivat, että kotimainen dystopia päihittää monesti mennen tullen käännetyn, vaikka käännöstenkin puolelta löytyy loistoteoksia. Karjalainen kehui niin Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää -kirjaa kuin Siri Kolun PI – Pelko ihmisessä -teostakin. Hän piti kumpaakaan omaperäisenä ja kiinnostavana, lajityypin kliseitä väistävänä. Mäki oli innostunut etenkin Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksesta ja sanoi, että jos lukee Enorannalta jonkun teoksen, niin kannattaa lukea juuri tuo. Myös Maria Turtschaninoffin Anaché oli voittanut Mäen sydämen puolelleen ja hän suositteli lukemaan kirjan ruotsiksi, jos vain kielitaito antaa myöten. Käännöksistä Karjalainen kehui Rick Yanceyn 5. Aaltoa ja Mäki Moira Youngin Julmaa maata.

Jatko-osista erityismaininnan saivat Karjalaiselta Magdalena Hain Kellopelikuningas, Elina Rouhiaisen Uhanalainen ja Sari Peltoniemen Haltijan poika. Mäki piti Laura Lähteenmäen Kaiken peittävästä tulvasta jopa enemmän kuin trilogian ensimmäisestä osasta.

Karjalainen ja Mäki olivat koonneet myös yhteisen top10-listan viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestyneestä lasten ja nuorten fantasia-, scifi- ja dystopiakirjallisuudesta. Heidän kymppinsä näyttää tältä:

1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Teos
2. Reeta Aarnio: Maan kätkemät, Otava
3. Timothee de Fombelle: Tobi Lolness, Tammi
4. Naomi Novik: Kuninkaan lohikäärme, WSOY
5. Suzanne Collins: Nälkäpeli, WSOY
6. Philip Reeve: Kävelevät koneet, Karisto
7. Neil Gaiman: Hautasmaan poika, Otava
8. Maria Turtschaninoff: Arra, Tammi
9. Salla Simukka: Jäljellä, Tammi
10. Terry Pratchett: Suuri ajomatka, Karisto

Täytyy sanoa, että tunnen suurta ylpeyttä saadessani olla mukana tuollaisella listalla.

Suuret kiitokset kirjastolaisille hienosta ja innostavasta päivästä!

Oman raporttinsa on kirjoittanut myös Päivi Heikkilä-Halttunen:

http://lastenkirjahylly.blogspot.fi/2014/02/kuuminta-hottia-paljon-haukuntaa-ja.html

Salla

Tein tänään elämäni ensimmäisen virtuaalisen kouluvierailun osana Lukukeskuksen pilottihanketta. Ideana virtuaalivierailussa on siis se, ettei kirjailijan tarvitse matkata paikan päälle koululle vaan koulun ja kirjailijan välillä on netin kautta videoyhteys. Kirjailijavierailu omalta työhuoneelta!

Etukäteen jännitin kahta seikkaa: Toimiiko tekniikka? Miten videoyhteyden välityksellä saa kontaktin yleisöön?

Tekniikka oli testattu ennakkoon ja joidenkin pulmien kanssa pähkäilty (milloin katosi ääni, milloin kuva…). Varsinaisessa vierailutilanteessa tekniikka onneksi toimi hyvin. Ainoastaan toisinaan minun oli vaikea kuulla oppilaiden kysymyksiä, mutta nekin tilanteet hoituivat, kun he tulivat lähemmäs mikrofonia tai kysyivät kovemmalla äänellä. Itse huomasin puhuvani tavanomaista rauhallisemmin, selkeämmin ja painokkaammin. Videoyhteys kun väistämättä kadottaa osan ilmeistä ja äänensävyistä, jotka helpottavat viestin menemistä perille, kun on fyysisesti paikalla.

Yleisökontaktissa virtuaalivierailu häviää tietenkin väistämättä livevierailulle. Vaikka luokka näkee kirjailijan ja kirjailija luokan, läsnäolon intensiteetti on vähäisempi puolin ja toisin. Herttoniemen yhteiskoulun 8.-luokkalaiset olivat kuitenkin opettajansa johdolla valmistautuneet vierailuun aivan uskomattoman hyvin. Käytännössä koko tuotantoni oli luettu (eri oppilaat eri kirjoja) ja työstäni otettu muutenkin erittäin perusteellisesti selvää. Oppilaat olivat valmistelleet kysymyksiä, joita he kysyivät, ja koko vierailu eteni käytännössä tällaisena haastatteluna. Läheskään kaikkia kysymyksiä ei edes ehditty kysyä.

Koin, että tällainen interaktiivisuus oli varsinkin virtuaalivierailussa äärimmäisen tärkeää. En ollut luokalle vain ennalta tuntematon, puhuva pää. Oppilaat saivat vastauksia juuri heidän kysymyksiinsä. Olin läsnä 45 minuuttia juuri heille, vaikka istuinkin omassa kodissani, tietokoneeni äärellä.

Kokemukseni ensimmäisestä virtuaalivierailustani oli siis hyvin positiivinen. Niin hienoa ja palkitsevaa kuin livevierailujen tekeminen onkin, on mielestäni mainiota, että myös virtuaalivierailuja kehitetään ja että sellaisiin on mahdollisuus. Ajattelen tässä varsinkin syrjäseutujen kouluja ja toisaalta kirjailijoita, jotka eivät asu hyvien ja helppojen kulkuyhteyksien luona.

Hyvä virtuaalivierailu edellyttää koululta aktiivisuutta ja vierailijan tuotantoon perehtymistä ehkä vielä tavallista vierailua enemmän. Kirjailijalta se edellyttää ennen kaikkea tyyneyttä kestää se, että tekniikan takia yllättäviä pulmia voi tulla vastaan. Niistä ei kuitenkaan pidä hermostua.

Salla

Grafomania onnittelee lämpimästi Jyri Paretskoita Topelius-palkinnosta ja Johanna Hulkkoa Arvid Lydecken -palkinnosta! Molemmat palkinnot jakaa Suomen Nuorisokirjailijat ry.

Topelius -palkinto vuonna 2013 ilmestyneistä nuortenkirjoista:

Jyri Paretskoi: Shell’s Angles (Karisto)

Palkintoraadin perustelut:
Shell´s Angles on ajankohtaisten teemojen kirja: perheväkivalta, nuorten pelihimo ja alkoholin käyttö. Kirjan vahva poikanäkökulma kuvaa osuvasti pienen paikkakunnan nuoria ja heidän elämäänsä. Nuoret ovat nuoria, asuivat he sitten missä tahansa. Paretskoi menee kirjassaan taitavasti teini-ikäisten nuorten ja etenkin poikien mielenmaisemaan. Kirja korostaa ystävyyden merkitystä, parhaimmalle kaverille voi ja uskaltaa kertoa kipeimmistäkin asioista. Kirjan päähenkilöt huomaavat, että monta asiaa oppii juuri kantapään kautta.

- – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – -

Arvid Lydecken -palkinto vuonna 2013 ilmestyneistä lastenkirjoista:

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus (Karisto)

Palkintoraadin perustelut:
Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus on paitsi jännittävä myös hauska huumorilla sävytetty kirja. Lastenromaaniksi se on tapahtumarikas, aidonoloinen ja uskottava. Kirjan teemoina ovat ystävyys ja luottamus. Kirjassa tulevat esille myös erilaiset perhesuhteet. Päähenkilön kahden isän taloutta ei korosteta, vaan se käsitellään hienovaraisesti, luonnollisena asiana. Kirjan tarina kantaa alusta loppuun. Kirja vie lukijansa geokätköilyn maailmaan, joka on täynnä seikkailuja. Kirjan ansioksi voi sanoa myös sen selkeän fonttikoon, mikä helpottaa kirjan lukemista.

# # # #

Topelius-palkinto on maamme vanhin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto, joka perustettiin jo vuonna 1946. Nykyisin se jaetaan nuortenkirjalle.

Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta.

Molempien palkintojen jakajana on Suomen Nuorisokirjailijat ry ja palkintoja tukee Kopiosto. Kummankin palkinnon suuruus on 2014 euroa.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikko, kirjastovirkailija Marja Welin, muut jäsenet ovat äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi, freelancer-kriitikko Emma Saure ja erikoiskirjastonhoitaja Markku Kesti.

# # # #

Tässä ikionnelliset palkitut Jyri ja Johanna – muikeat ilmeet kertovat kaiken!

IMG_4153# # # #

Kuvan lisäsi Kirsti.

Sain ennen joulua luettua helmikuussa ilmestyvän Musta kuin eebenpuun oikovedokset läpi ja tehtyä viimeiset korjaukset. Kirja lähti minun käsistäni palatakseen niihin seuraavan kerran valmiina, kansissa. Tämänhetkisen tilanteeni tekee poikkeukselliseksi se, etten ole vielä kirjoittamassa uutta kirjaa. En edes hahmottelemassa, ideoimassa, keräämässä materiaalia. Aloin muistella, milloin minulla olisi viimeksi ollut samanlainen tilanne. Täytyy palata niinkin kauas kuin esikoiskirjan ilmestymiseen. Esikoisen ilmestyessä 2002 minulla ei ollut vielä uutta romaania työn alla. Toinen kirjani, Minuuttivalssi, ilmestyikin vasta vuonna 2004.

Sen jälkeen tahti oli pitkään kirja/vuosi: 2005, 2006, 2007, 2008… Vuonna 2009 kirjoja ilmestyi puolitoista, kun oman nuortenromaanini lisäksi maailman näki yhdessä Karo Hämäläisen kanssa kirjoitettu nuorten lyhytproosakokoelma Luokkakuva. 2010 olikin sitten omien kirjojen suhteen välivuosi. Vuosina 2007–2011 ilmestyi lisäksi kymmenen suomentamaani teosta, näistä kuusi kohtuullisen pitkiä ja suuritöisiä.

Kova tahti, joku voisi sanoa. Minulle varsin normaali. Sellainen tahti, jossa tuntui, että luovuuden malja ehti täyttyä hyvin kirjojen välillä. Malja sai tulla piripintaan ja olla jo vuotamaisillaan yli. Tuli kirjoittamisen sisäinen paine ja pakko.

Järjettömäksi tahti muuttui siinä vaiheessa, kun aloin kirjoittaa Jäljellä-kirjaa, joka sitten laajeni kirjapariksi Jäljellä ja Toisaalla, jotka ilmestyivät molemmat vuonna 2012. Jäljellä maaliskuussa ja Toisaalla muistaakseni syyskuussa. Helmikuussa 2013 ilmestyi Punainen kuin veri. Valkea kuin lumi elokuussa 2013. Musta kuin eebenpuu ilmestyy siis helmikuussa 2014. Viisi kirjaa puolen vuoden välein. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten voi suositella sellaista tahtia kenellekään.

Aikataulu oli sovittu täydessä yhteisymmärryksessä kustantamon kanssa. Oli selvää, että tiiviisti toisiinsa liittyvien kirjaparin kirjojen piti tietenkin ilmestyä samana vuonna. Samoin oli selvää, että Lumikki-trilogian kirjojen oli mielekästä ilmestyä tiiviissä tahdissa. Olin itse täydestä sydämestäni aikataulun kannalla. Voi sanoa, että tiesin, mihin olin ryhtymässä. Enkä sittenkään tiennyt.

Mitä viisi kirjaa puolen vuoden välein tarkoittaa aivan konkreettisesti luovan kirjoitustyön ja luovan prosessin kannalta? Se tarkoittaa sitä, että kun kirja ilmestyy, ei ole varaa hetkeäkään hengähtää. Ei voi pysähtyä nauttimaan siitä, mitä on saanut aikaan. Ei voi vähän salaa hyristä itsekseen uuden idean kanssa, viettää sen kera kuherruskuukautta. Kun kirja ilmestyy, seuraavan kirjan kirjoitustyön on jo oltava pitkällä ja deadlinet kolkuttavat ovella. Ei ole aikaa antaa maljan täyttyä. On luotettava siihen, että maljasta riittää vielä tähän kirjaan. Ja sitten vielä tähän seuraavaan. Ja seuraavaan.

Kun samaan aikaan elättää itseään tv-käsikirjoittajana, pyörittää nuorten kirjallisuuslehden kaikkia käytännönasioita ja kiertää Suomea puhumassa koululaisille kirjailijantyöstä, ei ole kai ihme, että voimat loppuvat. Monet olivat viime vuoden aikana huolissaan jaksamisestani. En osannut ottaa huolta todesta. Olisi pitänyt. Uusi päivä -sarjan käsikirjoittamisen ja Lukufiiliksen toimitussihteerinä työskentelyn lopetin molemmat vasta nyt vuodenvaihteessa. En hetkeäkään liian aikaisin.

Kun yön nukkumiseen tarkoitetuista tunneista alkaa säännöllisesti käyttää osan työhön, kun kokee jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, pystyykö mihinkään suuntaan antamaan parastaan, kun terveys alkaa reistailla, kun romaaninsa ehtii lukea alusta loppuun saakka ensimmäisen kerran vasta vedosvaiheessa, tekee liikaa. Olen ymmärtänyt sen nyt.

Henkisestä jaksamisesta luovassa työssä puhutaan mielestäni liian vähän. Oman jaksamisensa rajojen määritteleminen on hyvin vaikeaa monestakin syystä. Tiedämme kaikki, että luovalla alalla on yleensä pakko tehdä paljon töitä ihan jo tullakseen toimeen. Lisäksi työt ovat innostavia, mielenkiintoisia – ja haluttuja. Tiedän olevani äärimmäisen, äärimmäisen etuoikeutettu monessa mielessä. Olen saanut tehdä sitä, mitä olen todella halunnut. On tuntunut kiittämättömältä kieltäytyä. Ja luulen, että luovan ihmisen aivoille ”kyllä” on aina luontevampi sana kuin ”ei”. Luovat aivot kaipaavat töitä, haasteita, uusia oivalluksia ja mahdollisuutta oppia. On liki mahdoton nähdä ja tuntea, milloin liika on liikaa.

Ja kuitenkin juuri luovassa työssä pitäisi antaa itsellensä mahdollisuus palautua, mahdollisuus antaa itsensä täyttyä uusista ajatuksista ja ideoista. Uskon siihen, että yksi luovuuden edellytys on tylsistyminen. Tai ainakin se, että ajatuksilla on tilaa ja aikaa harhailla. Pitäisi olla aikaa pysähtyä hetkiin, tehdä asioita, jotka eivät ole hyödyllisiä ja välttämättömiä ja tuottavia. Ehtiä nähdä iltataivaan kaikki värisävyt. Maistaa kahvin jokainen aromi. Nähdä puiden oksien muodostama verkosto, josta alkaa äkkiä huomata yllättäviä kuvioita.

Luovan työn tekijällä ei loppujen lopuksi ole mitään muuta instrumenttia kuin itsensä. Kirjoittaessani kaikki teksti kulkee minun kauttani. Olen ajatellut jokaisen sanan. Vaikka käyttäisin kuinka paljon lähdemateriaalia, kaikki tiedoston merkit tulevat kuitenkin minusta. Siksi itsestään ja henkisestä jaksamisestaan on aivan yhtä tärkeä pitää huolta kuin fyysisestäkin.

Minua ei ahdista lainkaan ajatus siitä, että helmikuussa, kirjan ilmestyessä, minulla ei luultavasti ole merkkiäkään kirjoitettuna uuden kirjan tiedostoon. Ei ole välttämättä vielä koko tiedostoa. Maljastani riitti tässä vaiheessa tämän urakan saattamiseen loppuun. Nyt on aika antaa maljan taas täyttyä.

Miten te muut pidätte huolta omasta henkisestä jaksamisestanne luovassa työssä?

Salla

Omasta, juuri ilmestyneestä kirjasta puhuminen on yleensä ensimmäisillä kerroilla vähän hämmentävää, kiehtovaa ja hauskaakin. Alkuun voi olla vaikea keksiä, mitä kaikkea kirjasta olisi syytä sanoa. Vähitellen sanat ja ilmaisut löytyvät, sisällöstä onnistuu tekemään jonkinlaisia tiivistyksiä ja ehkä onnistuu jopa nostamaan esiin sellaisia seikkoja, jotka saavat mahdolliset lukijat kiinnostumaan kirjasta.

Jos kirjastaan pääsee puhumaan moneen kertaan, se voi kuitenkin alkaa puuduttaa. Huomaa toistavansa samoja virkkeitä aivan samoin painotuksin. On vaikea keksiä enää mitään uutta, löytää sellaista kulmaa, josta ei olisi jo teosta lähestynyt.

Niinpä ne kerrat, kun saan kuulla jonkun toisen puhuvan kirjastani ja esittelevän tai vinkkaavan sitä, ovat hienoja ja syvästi ilahduttavia. Toisen ihmisen katse kirjaan on erilainen, eri tavalla innostava. Samoin tuntuu innostavalta puhua itse jonkun toisen kirjasta tai vinkata sitä. Hyvää ja hienoa kirjaa on silkka ilo hehkuttaa.

Olen tehnyt tavallisten kirjailijavierailujen lisäksi jonkin verran kirjavinkkausta (seuraavan kerran huomenna 16.11. Sastamalassa Kirjaset-tapahtumassa: http://www.kirjaset.fi/ohjelmalava/) ja huomannut nauttivani siitä suuresti. Siksi lähdin mielelläni mukaan myös Kirjavinkkariyhdistyksen kirjavinkkausviikoille (12. – 26.11.2013), jossa tänä vuonna teemana ovat kirjavinkkausvideot. Vinkkivideoita ovat olleet tekemässä niin kirjailijat kuin kirjavinkkaritkin. Kaikki tähän mennessä julkaistut videot löytyvät yhdistyksen Youtube-kanavalta ja loputkin tulevat sinne nähtäviksi:

https://www.youtube.com/user/kirjavinkkarit

Oman vinkkivideoni tein kanssagrafomaanikko Sirin tämän syksyn nuorten aikuisten romaanista Pelko ihmisessä (Otava 2013). Se näyttää tältä:

Aiomme testata myös käytännössä, miten toisen kirjasta puhuminen ja sen esittely toimii. Tervetuloa Keravan kirjastoon kuulemaan keskiviikkona 27.11.2013 klo 18:

”Kirjailijat Siri Kolu ja Salla Simukka käyvät kiinni käsitteeseen ”nuorten aikuisten kirjallisuus” Keravan kirjaston Pentinkulma-salissa keskiviikkona 27.11. klo 18. He kysyvät, hahmottelevat ja haastavat pohtimaan, mistä ilmiössä on oikeastaan kyse meillä ja maailmalla.

Salla esittelee Sirin tuoreen teoksen Pelko ihmisessä (Otava 2013) ja Siri Sallan Lumikki-trilogian toisen osan Valkea kuin lumi (Tammi 2013). Kirjailijat keskustelevat teosten teemoista, rakenteesta, kielestä ja tyylistä, sekä siitä, millä tavalla ne näyttäytyvät juuri nuorten aikuisten kirjallisuutena. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.”

Puhutaan yhä enemmän ja useammin toistemme kirjoista. Se on monesti antoisampaa kuin omasta kirjasta puhuminen.

Salla

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 43 muun seuraajan joukkoon