You are currently browsing Salla’s articles.
Van harte gefeliciteerd, Siri en de Rovers!
Kinder- en Jeugdjury Vlaaderen eli Belgian hollanninkielinen lasten- ja nuortenraati on tänään 12.5.2013 Bruggen kirjafestivaaleilla palkinnut Siri Kolun Me Rosvoloiden hollanninkielisen käännöksen Ik en de Rovers (kääntänyt Annemarie Raas) toiseksi parhaana ikäkategoriassa 10-12-vuotiaat.
Grafomania hihkuu ylpeänä Sirin ja Rosvoloiden puolesta!
KJV on laaja lapsista ja nuorista koostuva raati, johon kuuluu osallistujia 4-vuotiaista 16-vuotiaisiin. Raatilaiset ovat jakautuneet kuuteen ikäryhmään. Jokainen ryhmä lukee kymmenen ikäryhmälle esivalittua kirjaa ja palkitsee niistä kolme parasta. Ryhmille on järjestetty lukupiirejä, joissa lapset ja nuoret voivat keskustella kirjoista ja vaihtaa niistä mielipiteitään. Raatiin on mahdollista osallistua myös etänä internetjuryn jäsenenä. Jokaisen äänestykseen osallistuvan tulee kuitenkin olla todistettavasti lukenut kaikki ikäryhmän kymmenen kirjaa, ennen kuin hän voi äänestää suosikkiaan. Toiminta on siis hyvin ammattimaista ja mahdollisimman tasapuolista. Belgian pääosin hollanninkielisellä Flanderin alueella on asukkaita reilut kuusi miljoonaa eli kokoluokka ei aivan hurjasti heitä Suomesta. Olisiko tällainen järjestäytynyt, laaja ja lukemaan innostava raatitoiminta mahdollista myös meillä?
Rosvolat ovat selvästi ryövänneet lopullisesti hollanninkielisten lukijoiden sydämet, sillä vuosi sitten Ik en de Rovers palkittiin Hollannissa Zilveren Griffel -palkinnolla, joka on paras tunnustus, jonka käännetty lastenromaani voi siellä saada.
Lisätietoa KJV:stä (samalla voi testata hollannin kielen taitojaan):
Täältä löytyvät kaikki palkitut:
http://www.kjv.be/home/_docs/Winnaars2013.pdf
Salla
Olin kouluvierailuilla, joiden tilauksessa oli toivottu, että tulokulmani liittyisi suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Tuotannossanihan näitä teemoja on, mutta en lähtenyt liikkeelle siitä, että olisin kehottanut kuulijoita suvaitsemaan ujoja/hiljaisia/äänekkäitä/homoja/heteroita/maahanmuuttajia/… Aloitin tuntini puhumalla määrittelystä ja luokittelusta. Kerroin tietäväni, että varsinkin yläasteella ihmisillä on suuri tarve jakaa toisiaan lokeroihin ja määritellä toisiaan. Sanoin, että he ovat jatkuvasti määrittelyn kohteena. Opettajat määrittelevät heitä, vanhemmat, ystävät, ne jotka eivät heistä pidä.
Puhuin siitä, kuinka nähdessämme omenan liitämme siihen heti ominaisuuksia, jotka tiedämme kuuluviksi omenaan: kirpeyden, makeuden, mehukkuuden. Kuinka teemme samaa myös toisille ihmisille, liitämme heihin ominaisuuksia ja määrittelemme heitä, pyrimme löytämään heille lokeron. Se on inhimillistä. Niin hahmotamme maailmaa. Mutta ihminen ei ole omena. Ihminen on paljon enemmän. Vaaralliseksi määrittely käy siinä vaiheessa, jos se estää meitä näkemästä toista ihmistä oikeasti. Ja myös silloin, jos alamme uskoa toisten määrittelyjä meistä niin paljon, ettemme näe enää itseämme.
Kannustin kuulijoita siihen, etteivät he ahtaisi itse itseään sellaiseen kategoriaan, jonka ulkopuolelle jäisi väistämättä paljon olennaista ja tärkeää. Etteivät he piirtäisi itselleen niin tiukkoja rajoja, etteivät uskaltaisi ylittää niitä. Sillä vain me jokainen itse voimme tietää, mitä kaikkea sisällämme on ja mihin kaikkeen pystymme.
Tämän aloituspalopuheeni jälkeen siirryin toki puhumaan kirjoista ja kirjoittamisesta (kategorisoinnit ja määrittelyt Jäljellä ja Toisaalla -kirjaparissa, joitakin kohtia Punainen kuin veri -kirjasta, henkilöhahmojen rakentaminen stereotypiota vastaan, ristiriitaisten persoonien luominen ja niin edelleen…), mutta selvästi aistittavin keskittymisen hetki oli juuri tuo alku. Siihen oli varmaan osin syynä se, että puhuin sanoja, joita en ollut puhunut jo kymmenillä ja taas kymmenillä muilla vierailuilla. Se ei silti selitä kokonaan hetken intensiivisyyttä.
Ehkä meillä oli hetken aikaa yhteinen ajatus, joka oli laajempi kuin auditorio, monisäikeisempi kuin kiireisen hälisevä koulupäivä. Ehkä jotain siitä ajatuksesta jäi kaiken toukokuulevottomuudenkin taustalle pulpahtaakseen esiin joskus myöhemmin.
Salla
Grafomanialla on jälleen aihetta ylpeyteen, sillä Väinö Riikkilä -seura on myöntänyt eilen 18.4.2013 Raumalla Pertsa ja Kilu -päivien yhteydessä Siri Kolulle Laivakello-palkinnon. Hurraa!
Kuva: Marko Kokko
Palkintoperustelut:
“Siri Kolu on lasten- ja nuortenkirjailija, jonka toiminta soveltuu erinomaisesti Väinö Riikkilä -seuran toimenkuvaan, sillä hän on ansioitunut paitsi kirjailijana myös lapsia kirjallisuuden pariin innostavana esiintyjänä ja kirjallisuuden puolestapuhujana. Me Rosvolat –sarja on ihastuttanut kaikenikäisiä lapsia ensin Suomessa ja nyt myös yhä enenevässä määrin muissa Euroopan maissa ja Aasiassa. Rosvoloiden ryöväriperheeseen voi tutustua kohta myös valkokankaalla, ja näin tarina on myös vähemmän lukevien saavutettavissa. Siri Kolun kirjallisista ansioista kertovat myös hänen saamansa kirjallisuuspalkinnot: Otavan ja Kinoproductionsin kirjoituskilpailun voitto vuonna 2009, Finlandia Junior -palkinto vuonna 2010 ja Otavan Kaarina Helakisa -palkinto vuonna 2012. Kirjallisuuspalkintojen määrä on erityisen huomattava, kun otetaan huomioon Siri Kolun kirjailijauran pituus: hänen esikoisteoksensa, Metsänpimeä, ilmestyi vuonna 2008.
Pertsa ja Kilu –päivien teemana on vuonna 2013 huumori. Humoristisen lasten- ja nuortenkirjan kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä lapset ja aikuiset kokevat huumorin eri tavoin. Lasten ja aikuisten erilaiset huumorikäsityksen luovat kirjailijalle mielenkiintoisen haasteen, joka parhaimmillaan mahdollistaa sen, että aikuiset ja lapset voivat lukea samoja teoksia, mutta nauraa eri asioille. Siri Kolu on onnistunut erinomaisesti tässä: hänen teoksiaan lukevat aikuiset ja lapset yhdessä niin, että molemmat pääsevät kokemaan humoristisen kirjallisuuden voiman oman arjen käsittelyssä.
Siri Kolun ansioksi voidaan lukea myös, että humoristisuuden rinnalla hän on tuonut suomalaiseen lastenkirjallisuuteen Jacqueline Wilsonin tyttöpäähenkilöiden kaltaisen voimakkaan ja itsenäisen tyttöhahmon, Viljan. Viljan hahmoon samaistuvat niin tytöt ja pojat, sillä kukapa ei haluaisi olla älykkäämpi, nokkelampi ja rohkeampi kuin aikuiset.
Ehkä tärkeintä hyvässä lasten- ja nuortenkirjassa on kuitenkin mukaansatempaava tarina. Monitasoisen ajankohtainen ja ajaton tarina tempaa mukaansa niin aikuis- kuin lapsilukijatkin. Tarinankertojana Siri Kolu muistuttaa edeltäjiään Roald Dahlia ja Astrid Lindgreniä, joiden tarinat koskettavat lukijoitaan sukupolvesta toiseen. Niin käynee myös Siri Kolun teosten kohdalla.”
Laivakello-palkinto (alk. Pertsa ja Kilu -palkinto) myönnetään tunnustuksena nuortenkirjailijalle joko ansiokkaasta urasta tai yksittäisestä teoksesta. Palkintona on messinkinen laivakello, ja se luovutetaan Pertsa ja Kilu -päivien yhteydessä. Palkinto on perustettu vuonna 1996.
Palkitut:
1996 Hauhia, Marita
1997 Levola, Kari
1998 Lehtinen, Tuija
1999 Ojanen, Simo
2000 Kallioniemi, Tuula
2001 Parkkinen, Jukka
2002 Tiainen, Marja-Leena
2003 Sandström, Tuula
2004 Manninen, Katri
2005 Karpio, Markku
2006 Bagge, Tapani
2007 Marttinen, Tittamari
2008 Wickström, Mika
2009 Nuotio, Eppu
2010 Parkkola, Seita
2011 Parvela, Timo
2012 Luther, Annika
2013 Kolu, Siri
Otavan Kirjasäätiö on myöntänyt vuoden 2013 Kaarina Helakisa -palkinnon Reeta Aarniolle. Grafomania onnittelee lämpimästi!
Lisätietoa palkinnosta:
“Kaarina Helakisa (1946–1998) oli Suomen arvostetuimpia lastenkirjailijoita. Hänen monipuolinen tuotantonsa sisältää niin proosaa, lyriikkaa, näytelmiä kuin kuunnelmia. Helakisa teki merkittävän työn myös lasten-ja nuortenkirjallisuuden suomentajana. Kaarina Helakisa -palkinnolla Otavan Kirjasäätiö haluaa tukea ja edistää laadukkaan kotimaisen lasten-ja nuortenkirjallisuuden asemaa. Palkinto myönnetään tunnustuksena merkittävästä kirjallisesta saavutuksesta lasten-ja nuortenkirjallisuuden alueella. Palkinto on perustettu vuonna 1999. Se jaetaan vuosittain, ja sen arvo on 15 000 euroa.”
Otavan Kirjasäätiön palkintoperustelut:
“Reeta Aarnio on ammentanut teoksiinsa vaikutteita suomalaisesta mytologiasta, mutta valjastaa sen ensisijaisesti tarinankerronnan palvelukseen. Lopputuloksena on vahva, omaperäinen ja suomalainen fantasiamaailma. Aarnion teosten maahiset, tontut ja ilmanhenget syventävätlukijan näkemystä kotoperäisestä mytologiasta kiehtovalla tavalla. Taitavan kertojan ottein Aarnio kuljettaa lukijaa mukanaan niin veden valtakunnassa kuin maahisten ahtaissa ja pimeissä luolissa.
Lukija kykenee löytämään runsaasta henkilögalleriasta itselleen sopivan samastumiskohteen, olipa kyse sitten sanavalmiista Siristä, hitaasti lämpiävästä Eetusta, oikeudenmukaisesta Liinasta tai musiikin maailmaan sukeltavasta Violasta. Joukossa on
voimaa, uskoo Aarnio ja todistaa sen viimeistään sarjan päättävässä Tuulien taikurin loppukohtauksessa, jossa lasten yhteistyö pelastaa pikkukaupungin uhkaavalta viholliselta.
Kantavana teemana läpi romaanien kulkee myös arvostus luontoon ja eläimiin. Ideologia ei kuitenkaan ole päälle liimattua tai muoti-ilmiöiden sanelemaa, vaan aitoa ja hengittää teosten henkilöiden ja luontokuvausten kautta. Punaisena lankana on silti aina tarina, ja keskiössä lapsi ja nuori, joka seikkailuun upotessaan ymmärtää jotain itsestään ja ympäröivästä maailmasta.”
Reeta Aarnion tuotanto:
Maan kätkemät, 2008, Otava
Veden vanki, 2009, Otava
Virvatulen vartijat, 2010, Otava
Tuulien taikuri, 2013, Otava
Ensi viikonloppuna ovat Jyväskylän kirjamessut, ja Grafomanian kirjoittajista paikalla olemme minä, Siri ja Terhi. Esiinnymme kaikki lauantaina 23.3.2013 Peppi Pitkätossu -lavalla, mutta emme ole ainakaan vielä sopineet, onko yhteinen kampauslinjamme tiukat letit. Kiipeämme lavalle seuraavan ohjelman mukaisesti:
12:30 Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku. (Huom! Kyseessä on tosiaan vain “arkku” eikä “aarrearkku”, kuten netin ohjelmatiedoissa lupaillaan. Että kullan- ja timanttienkiilto silmissä on turha saapua paikalle.)
14:30 Realistista! Nuorten arkea teoksissaan kuvanneet kirjailijat Terhi Rannela, Marika Laijärvi, Laura Lähteenmäki ja Pasi Lönn keskustelevat teemasta. (Pasilta voi sen sijaan yrittää jo lauantaina kiskoa irti tietoa aarrekätköstä, vaikka hän kertookin virallisesti vasta sunnuntaina teoksestaan Rosvonkultaa.)
15:30 Salla Simukka: Punainen kuin veri. (Minun kirjassani ei ole kultaa eikä timantteja mutta sen sijaan viidensadan euron seteleitä melkoinen tukku. Tosin ne ovat verisiä.)
Täältä löytyy messujen koko ohjelma:
Tulkaa kuulemaan ja juttelemaan!
Salla
Helmikuun 27. päivänä vietettiin satumaista iltaa Tampereella Tulenkantajat-kirjakaupalla, kun keskustelun otsikkona oli “Aikuiset satumaassa” ja paikalla olivat lisäkseni juttelemassa J.S. Meresmaa, Sari Peltoniemi ja Johanna Sinisalo. Olin ajatellut, että voisin kirjoittaa pienen tiivistelmän illasta ja keskustelusta tänne Grafomaniaan, mutta mitä suotta tekemään sellaista, jonka joku toinen on jo hyvin tehnyt. Käykäähän siis lukemassa J.S. Meresmaan hyvä postaus:
Brothers Grimm, Sisters Grimmer
Satumaisesta tunnelmasta fantastiseen siirrytään maaliskuun alussa. Silloin luvassa seuraavaa:
Ohjelma:
Pe 8.3. ”Fantasiamaa – pako arjesta vai nykymaailman peili?” Tulenkantajien kirjakauppa, Hämeenpuisto 25, klo 17.00-17.45
La 9.3. ”Mistä mielikuvitusta riittää?” Pieni kirjakauppa, Sammonkatu 13, klo 13.00-13.45
La 9.3. ”Naissankaruuden monet kasvot”, Sampolan kirjasto, Sammonkatu 2, klo 14.15-15.00
Palautepaja pidetään Pirkkalaiskirjailijoiden tiloissa Sampolan Talvipirtti-rakennuksessa (Sammonkatu 2) lauantaina klo 15.30 alkaen.
Kiertueella mukana ovat kirjailijat Magdalena Hai, Anneli Kanto, Anne Leinonen, J.S. Meresmaa, Terhi Rannela ja Salla Simukka. Tapahtumaa tukevat Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry ja Pirkkalaiskirjailijat.
Lisätietoja tapahtumasta tarvittaessa antaa J.S. Meresmaa, jsmeresmaa(at)gmail(piste)com.
Maaliskuun 20. päivänä on puolestaan Lahdessa tarjolla maksuton esiintymistaidon ja äänen virityksen koulutus. Kirjavinkkareille, kouluvierailijoille, kaikille esiintyjille.
Esiintymistaitoa ja äänen viritystä Lahdessa
Loppuun vielä linkki niille, jotka haluavat kuulla, mitä kaikkea sanottavaa minulla oli esimerkiksi nuorille kirjoittamisesta ja sämpylöistä YLE Radio 1:n Tekijä-ohjelman haastattelussa:
Edellisen postauksen hengessä: Lumikki-trilogian kirjatraileri, joka syntyi eilisillan ja -yön aikana. Olen aiemminkin huomannut, että trailerin tekeminen on addiktoivaa puuhaa, jota ei malttaisi jättää kesken. Tässä postauksessa olen kertonut tarkemmin siitä, miten olen itse tehnyt kirjatrailerini:
https://grafomania.wordpress.com/2012/09/19/miten-kirjatraileri-syntyy/
Ei muuta kuin äänet päälle tietokoneeseen ja hyvää kahden minuutin trailerimatkaa!
Sain vuonna 2011 saksalaisessa kirjakaupassa vision nuorten aikuisten trilleristä, jonka nimi olisi Rot wie Blut, Punainen kuin veri. Minulla ei ollut siinä vaiheessa vielä aavistustakaan kirjan sisällöstä. Lumikki-sadusta peräisin oleva nimi houkutteli kuitenkin luokseni heti saman tien kaksi muutakin kirjannimeä: Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Siinä minulla oli sitten kokonaisen trilleritrilogian nimet. En voinut jättää niitä sikseen. Tiesin heti, että minun olisi kirjoitettava nimiä vastaavat kirjat.
Kirjojen nimet toivat eteeni myös päähenkilön, Tampereella asuvan Lumikki Anderssonin. En siinä vaiheessa vielä tiennyt, että pian Lumikkeja alkaisi vyöryä ovista ja ikkunoista.
Viime vuonna sai ensi-iltansa kaksi suuren budjetin Lumikki-elokuvaa: Snow White and the Huntsman ja Mirror Mirror. Molemmat ovat klassisen sadun uustulkintoja, ensimmäinen synkempi ja toimintaelokuvan suuntaan kallistuva, jälkimmäinen musikaalielementtejä hyödyntävä komedia. Puhuttiin suoranaisesta Lumikki-buumista. Kuin varmuuden vakuudeksi Suomen televisio alkoi esittää sarjaa nimeltä Olipa kerran (Once Upon a Time), jossa klassiset sadut ja arkitodellisuus kohtaavat. Koko sarjan kantavana kehyssatuna on, no tietenkin, Lumikki. Tampereen Komediateatterissa pyörii tälläkin hetkellä lapsille suunnattu satunäytelmä Lumikki ja aikuisten draama Lumikit. Olen luultavasti unohtanut listauksestani jotain. Viimeisen reilun vuoden aikana on kuitenkin tuntunut siltä, että minne tahansa käännän katseeni, vastassa on Lumikki. Toki tiedostan, että kyse on osin oman katseeni terävöitymisestä vastaanottamaan juuri punaisia, valkoisia ja mustia signaaleja.
En ole nähnyt yhtäkään näistä “toisista Lumikeista”. Olen ehkä tarkoituksellakin halunnut varjella itseäni liioilta vaikutteilta. Ehkä turhaan, sillä oma trilogiani ei ole sadun uustulkinta. Klassisen sadun elementit ovat siinä ainoastaan mausteina. Kirjat sijoittuvat nykyhetkeen, reaalimaailmaan eikä niissä tapahdu mitään yliluonnollista. Tiukan realistisia ne eivät toki ole – ellei pidä esimerkiksi James Bond -elokuvia realistisina.
Usein on niin, että jotkut asiat ja ilmiöt ovat enemmän “ilmassa” kuin toiset ja siksi ne alkavat näyttäytyä konkreettisen hahmonsa saadessaan buumina. On luultavaa, että vuonna 2011 saksalaisessa kirjakaupassa ensimmäisen idean saadessani olin alitajuisesti virittäytynyt siihen, että klassisista saduista tavalla tai toisella ammentavat teokset tekivät tuloaan tavallista voimakkaammin (jatkuvastihan niitä on, se on toki muistettava). Sitä en kuitenkaan osannut aavistaa, että juuri Lumikki tulisi olemaan sankareista vahvimmin esillä. Helmikuun 20. päivänä oma Lumikkini astuu esiin.
(Vaikka en tosiaan ole nähnyt Snow White and the Hunstman -elokuvaa, innostuin Florence And The Machinen leffaa varten tekemästä kappaleesta ja sen kautta koko yhtyeestä. Florence And The Machine on ollut voimakkaasti soundtrackina koko tähänastisen kirjoitusprosessin ajan, joka siis jatkuu kaiken aikaa.)
Vuosi 2013 on pyörähtänyt vauhdilla käyntiin ja sen myötä myös uusi kirjavuosi. Kevätkaudella 2013 on tulossa moneltakin Grafomanian kirjoittajalta kirja tai muuta kirjallista tuotantoa. Tässä listaus kuukausittain:
Tammikuu 2013
Anneli Kanto ja Pekka Saaristo: Talvisodan tytöt, näytelmä
“Suomen Teatteriopiston näyttelijäntyön jatkolinjan toinen opinnäytetyö on kertomus Tampereen tyttölyseon, Tipalan, abiturienteista sodan puristuksessa talvella 1939-40. Aito ja koskettava kertomus Tipalan likkojen viimeisestä kouluvuodesta esitetään raikkaasti Tampereen Komediateatterin katetulla ulkoilmanäyttämöllä tammi-helmikuussa 2013.”
Helmikuu 2013
Kirsti Kuronen: 4×100, Karisto
“4×100 kuvaa taitavasti tyttöporukan urheilun siivittämää ystävyyttä, jota erikoinen Siri perin pohjin hämmentää. Yleisurheilumaailmaan sijoittuva tarina on raikas tuulahdus nuortenkirjallisuudessa – palkitun kirjailijan hieno uusi avaus.”
Salla Simukka: Punainen kuin veri, Tammi
“Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.
Punainen kuin veri aloittaa uuden, nuorten aikuisten trilleritrilogian, jonka pääosassa on vahva ja itsenäinen Lumikki Andersson. Tapahtumien taustalla talvi on kylmempi kuin vuosiin, ja pakkanen kurittaa Tampereen katuja.”
(Kevään aikana tulee televisiosta myös jokunen Uusi päivä -sarjan jakso, jotka olen käsikirjoittanut. Uuden päivän käsikirjoittamisesta voin tehdä myöhemmin myös aivan oman postauksen.)
Kirsti Kuronen: Ammeiden aika, Robustos
“Ammeiden aika on kaihonaivistinen melodraama Iiris Klingstenistä, jonka elämän täyttää Ammela, persoonallinen kylpylä keskellä kaupunkia, ja kourallinen pieniä suuria hetkiä – ja yllätyksiä. Se on Kurosen ensimmäinen romaani aikuisille.”
Maaliskuu 2013
Päivi Lukkarila: Venlan hoitoponi, Karisto
“Suositun heppasarjan neljännessä osassa Venla kohtaa jälleen uusia haasteita kehittäessään ratsastustaitojaan. Alakoululaisille sopivan sarjan teksti on helppolukuista, ja havainnollistavien kuvitusten lisäksi kirjoissa on aina mukana myös hevosalan sanasto.”
Anneli Kanto: Pala palalta pois – Kertomuksia Alzheimerin taudista, Gummerus
“Äiti älä jätä. Rakasta minua.
Omakohtainen teos siitä, mitä on elää Alzheimerin tautiin sairastuneen äidin tyttärenä. Teos näyttää piiruakaan kaunistelematta kaikki raskaan matkan varrella tulevat tunteet, ärtymyksen, vihan, katkeruuden, väsymyksen, surun, ikävän ja pelon. Kanto on kerännyt teokseen oman tarinansa lisäksi muiden dementiaan sairastuneiden ihmisten läheisten kertomuksia. Yhteiskunnallisesti kantaaottava teos on väkevä puheenvuoro jaksamisensa rajoilla päivittäin kamppailevien omaisten puolesta.”
Huhtikuu 2013
Anneli Kanto: Veera Virtanen ja esikoulu (Viisi villiä Virtasta 5), Karisto
“Esikoulun aloittaminen on jännää, varsinkin jos päiväkotikin on ihan vieras paikka. Anneli Kannon sympaattinen teksti ja Noora Katon raikas kuvitus saattelevat Veeran ja pienen lukijan haskasti uuteen elämänvaiheeseen. Mainio tarina on viides osa lasten suosikiksi nousseeseen kuvakirjasarjaan.”
Tunnen, että olen kulkenut Jäljellä- ja Toisaalla-kirjojen kanssa nyt jonkin polun päähän. Polku alkoi kutsua minua keväällä 2010. Se sai minut juoksemaan tarinan kanssa, joka poikkesi vahvasti aiemmistani. Tarinassa juoni ja käänteet kiskoivat minua eteenpäin. Polku oli minulle outo ja tiesin olevani vieraalla maaperällä, mutta halusin kiivaasti nähdä, mihin päätyisin. Tein käsikirjoitusta aluksi työnimellä Ainoat, jonka tiesin joka hetki vääräksi. Väärä nimi ärsytti minua kuin kutittava villapaita. Kun löysin viimein oikean nimen, Jäljellä, solahdin miellyttävään veteen. Oikea nimi kannatteli minua ja tarinaa. Olen nyt nähnyt, mihin polku on johtanut. Kirjat jatkavat toivottavasti elämäänsä vielä pitkään, mutta itse en kulje enää tiiviisti niiden rinnalla.
Kirjaparin saamassa palautteessa on korostunut kysymys siitä, onko kyseessä yksi vai kaksi kirjaa. Mielipiteet ovat vaihdelleet jyrkästi. Osa on ollut sillä kannalla, että kahteen kirjaan jako on keinotekoinen ja kyseessä on todellisuudessa vain yksi kirja. Osa taas on ollut sitä mieltä, että kaksi erillisissä kansissa olevaa kirjaa on ollut ainoa oikea ratkaisu kertoa tarina. Koska aiheesta on kysytty minulta niin useita kertoja, päätin kertoa oman näkemykseni siitä. Pahoittelut kaikille jo etukäteen siitä, jos postaus menee liiaksi kategoriaan: “Kirjailija selittää tekemisiään.”
Olen luultavasti ilmaissut joissain haastatteluissa tai keskusteluissa itseäni epätarkasti, kun osalle lukijoista on jäänyt se kuva, että olisin ensin kirjoittanut yhden käsikirjoituksen ja jakanut sen sitten kahteen osaan. Niin ei tapahtunut. Ensimmäinen käsikirjoitusversio sisälsi Jäljellä-kirjan tapahtumat ja niiden lisäksi lopussa noin kymmenen sivun mittaisen selityksen tyhjän maailman mysteerille. Tajusin melko pian, että se oli rakenneratkaisuna kehno. Koko tarina lässähti. Aloin miettiä kuumeisesti, miten saisin vastattua Jäljellä-kirjan kysymyksiin niin, että vastaukset olisivat itsessäänkin kiinnostavia, eivät pelkkiä kysymysmerkkien poistajia.
Luokseni tuli Samuel, toisen kirjan päähenkilö. Ja hänen kauttaan, hänen näkökulmastaan, kokonaan uusi tarina, jonka ytimessä on Samuelin oma, eettinen kamppailu. Kun toinen kirja vielä löysi nimensä, Toisaalla, minulla ei ollut epäselvyyttä siitä, etteikö kyseessä olisi ollut juuri kirjapari, toisiaan täydentävä teoskaksikko.
Jäljellä kuvaa ennen kaikkea Emmin yksinäisyyttä ja myös havahtumista siihen, että kaikkiin kysymyksiin ei välttämättä ole vastausta. Halusin tietoisesti jättää lukijan kirjan lopussa hetkeksi tyhjän päälle. Halusin myös antaa lukijalle mahdollisuuden tehdä omat ratkaisunsa, keksiä omat vastauksensa. Vaikka kirjat lukisi peräjälkeen, yhden kansien sulkeminen ja toisen avaaminen suo mielestäni ajatuksille merkittävämmän tauon kuin se, että Samuelin tarina jatkuisi Emmin tarinan perään vain sivua kääntämällä. (Kirjoissa on myös mielestäni erilainen kerronnan dynamiikka, mutta tämä nyt on tällaista kirjailijan hifistelyä.)
Mutta toimivatko kirjat erikseen, itsenäisinä teoksina? Minun on oikeastaan mahdoton vastata siihen. Ehkä jollekulle toimivat, toiselle eivät. Voihan myös kysyä: Tarvitseeko niiden toimia ja millä tasolla? Jos palapelin kaksi palaa muodostavat yhdessä kuvan, pitäisikö palojen olla jo alunperin kiinni toisissaan? Toimiiko lukko ilman avainta, avain ilman lukkoa? Minulla ei ollut tällaiselle kirjaparille esikuvaa, josta olisin voinut etsiä suuntaviivoja. Täytyi luottaa omaan vaistoon, ottaa riski.
Uusimmat kommentit