You are currently browsing Sari's articles.
Kun kirjailijasta tulee kirjailija, hän usein olettaa että kirjailijan työhön liittyy seuraava etu: saa olla paljon hiljaa itsekseen, koska kirjoittamisen ideanahan on kirjoittaa eikä puhua. Ainakaan ei tarvitse esiintyä.
Tämä oletus revitään haikeaksi silpuksi nopeasti. Ennen kuin kirjailija huomaakaan, löytää hän itsensä messuilta, markkinointikiertueilta ja ties mistä puhujapöntöistä. Jos hän on nuortenkirjailija, niin hän tulee todennäköisesti tekemään kouluvierailuja eli “kirjaesittelyitä”, kuten koululaiset tapaavat sanoa. Niistä on kirjoitettu Grafomaniassa monta kertaa ja aina positiiviseen sävyyn. Jos kerran pitää puhua, niin mieluiten koululaisille.
Palasin juuri kokonaiselta koulukiertueelta, jossa käytiin kaikissa Haapaveden alakouluissa ja yläkoulussa. Kiertueeseen osallistui kuusi Suomen Nuorisokirjailijat ry:n edustajaa. Tällaisella rundilla esiinnytään pareittain. Jokaisen parin tuottama kemiallinen reaktio on erilainen, mikä tuo esiintymiseen ihan omanlaisensa vireen. Haluankin nyt esitellä kiertuekumppanini nimenomaan esiintyjinä.
Elisabet Aho on rauhallinen ja lämmin puhuja. Hän ei tönäise esiintyjätoveria alas kateederilta, vaan täyttää paikkansa asiallisesti ja pätevästi. Kirsti Kuronen esiintyy avoinna ja luottavaisena. Jos yleisö ei näytä lämpenevän (yläkouluissa sellaista joskus sattuu), niin Kirsti ei anna sen sotkea kuviotaan, vaan painaa eteenpäin kuin myönteinen siili varvikossa. Jukka Laajarinteellä on aina taskun pohjalla yllätyksiä tai merkillisiä ajatuksia, joilla kuulijoitten mielenkiinto herää kuin itsestään ja seuraa nöyrästi Jukan talutusnuorassa niin pitkään, kuin hän sattuu haluamaan. Päivi Lukkarila puhuu teräviä ja hauskoja. Hän elehtii epäsuomalaisen vilkkaasti – jos pyydätte Päivin kirjailijavieraaksi, saatte samalla myös kuvaelmia monista jännittävistä aiheista. Tuula Sandström on kirjaesittelijänä konkari, muttei suinkaan rutiinien vanki. Kokemus näkyy esim. siinä, että Tuula osaa arvioida yleisön laadun ja vireystilan salamannopeasti ja kykenee sitten toimimaan sen mukaan.
Voisin listata vielä paljon lisää oivallisia esiintyjiä sen perusteella, mitä olen viime vuosina päässyt näkemään ja kuulemaan. Nuortenkirjailjat näyttävät harvoin olevan itsekseen mutisevia mörököllejä. (Toisaalta olen sitä mieltä, että kirjailijalla, kuten tetysti kaikilla muillakin, on myös oikeus olla itsekseen mutiseva mörökölli toisinaan tai vaikka aina. Perustehtävähän on kuitenkin kirjoittaminen eikä stand up -komiikka.)
Vielä yksi asia on pakko mainita. Usemmiten kouluvierailut järjestää kirjasto. Se on kirjailijan kannalta hyvin tärkeä asia, sillä kirjastoväki hallitsee sekä henkiset että käytännölliset asiat. Kirjastontädit saavat kirjailijan tuntemaan itsensä tärkeäksi ja ihmeelliseksi. Lisäksi he huolehtivat itseään säästämättä siitä, että kirjailja siirtyy etapista toiseen, tulee ruokituksi ja majoittuu miellyttävästi. Terveisiä siis – tällä kertaa – Sari Seitajärvelle Haapaveden kirjastoon!
Päätimme ottaa kissanpennun. Pentu itse ei päätöksestä innostunut. Se halusi pysyä kotinavetassa ja vastusti pyydystäjäänsä raivoisasti. Lopulta emäntä (verissään) antoi meille kissapussin ja arveli, että pohjimmiltaan tämä eläin on varmaan ihan kiltti.
Kotona tämä eläin pesiytyi huonekalujen alle. Päätimme antaa sen olla siellä vaikka koko ikänsä – miltä alkoikin vähitellen vaikuttaa – jos se niin haluaisi. Houkuttelimme sitä kuitenkin herkkupaloilla, ja päivien mittaan se tuli yhä lähemmäksi.
Yhtenä päivänä pentu suostui tulemaan hetkeksi syliini. Se mahtui kämmeneni alle. Sitten se sulki silmänsä ja alkoi kehrätä. Se kehräys järisti maailmaani, enkä ikinä unohda sitä tunnetta: ystävyytemme oli alkanut.
Siitä tuli luja ystävyys, joka kesti pitkään. Nyt Jaffan kuolemasta on jo vuosia, mutta minun on sitä vieläkin riipivä ikävä.
Eilen vietettiin kansainvälistä eläinlääkäripäivää. YleX-kanavalla kerättiin tarinoita hetkistä, joina eläin on tehnyt vaikutuksen. Ajattelin varastaa idean, niin kuin sukkelilla kirjailijoilla tunnetusti on tapana. Eläimistä on kirjoitettu valtavasti, mutta kirjoitettaisiinko vielä vähän lisää?
Kouluvierailuista on Grafomaniassa kirjoitettu ennenkin, mutta edellisen itkupostauksen jälkeen on hyvä taas muistaa tätäkin puolta.
Vietin viime viikolla Seinäjoella kolme päivää. Päivisin tapasin tokaluokkalaisia ja iltaisin saarnasin fantasiasta.
Tällä reissulla tunsin itseni Barack Obamaksi. KAIKKI olivat kiinnostuneita kirjoistani, kotieläimistäni, laukustani ja siitä, mitä suustani kulloinkin tulvahti. Yleisö otti minut vastaan vilpittömällä innolla silmät loistaen ja antoi ymmärtää, että vierailuni oli merkittävä tähtihetki.
Minua kuljetettiin autolla paikasta toiseen, syötettiin herkuilla, yövytettiin hotellissa, haastateltiin televisioon ja vieläpä varustettiin pienillä lahjoilla. Sain puhua niin paljon itsestäni ja tuotteistani, että ego turposi vähintään Grönlannin kokoiseksi. Alkoi tuntua vahvasti siltä, että minulla olisi hyvät mahdollisuudet seuraavaksi presidentiksi. Tai ehkä sittenkin keisarinnaksi.
Ja koska olen fantasian ylipapitar, lastenkirjallisuuden kuningatar ja nuortenkirjojen Abraham Lincoln, saan lähettää terveisiä. Lähetän niitä Seinäjoen tokaluokkalaisille, heidän opettajilleen ja ihanille kirjastolaisille. Jos minulle joskus vielä tulee aliarvostettu olo, kiidän taas luoksenne pariksi päiväksi.
Lueskelin joululomalla Markus Zusakin Kirjavarasta (Otava, 2007). Minusta se oli hyvä kirja: sitä luki ilokseen ja surukseen. Ilahduin kirjailijan ideasta laittaa Kuolema tarinan kertojaksi ja erityisesti pidin Kuoleman tavasta kertoa tämä tarina. Kuolema on malttamaton ja haluaa alleviivata, tarkentaa, osoittaa (luisella) sormellaan yhksityiskohtia.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Hitlerin Saksaan. Päähenkilö on Liesel-tyttö, joka varastaa kirjoja aina sopivan tilaisuuden tullen.
Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole kirjoittaa arvostelua, vaan kertoa siitä, miten menin pilaamaan iloni lukemalla muitten arvosteluja Kirjavarkaasta. Kirjaa on kyllä kiitelty, mutta kovasti on myös kannettu huolta sen naiiviudesta ja viihteellisyydestä. Sillä ei ikään kuin ole tarpeeksi painoarvoa, koska kirjoittajan ote on kiusallisella tavalla kummallinen ja leikkisä, mutta ei kuitenkaan riittävän kummallinen ja leikkisä hipoakseen käsittämättömyyttä (mikä tietenkin kohottaisi kirjan taiteellista arvoa).
Useampikin arvostelija on löytänyt parahultaisen astalon Kirjavarkaan lyömiseksi. Se on sellainen nuija, jolla voi kirjallisuuskeskustelussa kumauttaa teokselta arvon parkettiin yhdellä huitaisulla. Kirjavaras on näes nuortenkirjamainen teos.
Tutkaisin pikaisesti, millaisia luonnehdintoja nuortenkirjamaisuuteen noin ylipäätään liittyy. Ei siihen yleensä liity mitään luonnehdintoja, se on määritelmä sinänsä. Siksi se onkin niin näppärä kritiikkiväline. Minäkin huomasin olevani loukkaantunut Kirjavarkaan puolesta, kun sitä kuvailtiin nuortenkirjamaiseksi.
Melkein poikkeuksetta nuortenkirjamaisuus näyttää tarkoittavan jotakin negatiivista silloin, kun puhutaan aikuistenkirjasta. Selvähän se. Nuortenkirjassa nuortenkirjamaisuus taas on kohdallaan, jopa toivottavaa. Selvähän sekin. Nuortenkirja on siis ihan luontojaan jonkinlaista melkein kirjallisuutta. Sillä on paikkansa, kun kasvatetaan lukijoita kirjallisuudelle.
Kestämätöntä tässä on se, että minä, niin kuin Grafomaniassa muutkin, teen nuortenkirjoja työkseni. Pitäisikö minun ymmärtää ja myöntää, että ihan tieten tahtoen ja tarkoituksella kirjoitan heppoisia kertomuksia, joissa on epäuskottava juoni, mustavalkoinen maailmankuva ja ohuita henkilöitä? Että nuortenkirjamaisesti kirjoittaakseni lasken rimaa niin älyllisesti kuin taiteellisestikin, jotta voisin tavoittaa nuorison, tuon luiskaotsaisen kansanosan? (Ikävämpäähän olisi myöntää olevansa ajattelultaan ja kirjoittamistaidoiltaan tosiaan niin nuortenkirjamainen, kuin mitä tuotanto osoittaa.)
No juu. Tiedänhän minä, että nuortenkirja on yleensä erilainen kuin aikuistenkirja ja lastenkirja on erilainen kuin vanhustenkirja. Mutta mikä tekee nuortenkirjamaisuudesta jotakin niin noloa, että sillä voi käden käänteessä lynkata aikuistenkirjan? Kertokaa minulle nopeasti. Muuten ruikutan tästä asiasta maailman tappiin, rupean päätoimiseksi marttyyriksi ja alan kirjoittaa pulujenkirjoja.
Uusimmat kommentit