Author Archive

Olen pitänyt paperista päiväkirjaa niin kauan kuin olen osannut kirjoittaa. Jostakin kuusivuotiaasta. Typerä määre “paperipäiväkirja” on pitänyt liittää rakkaaseen harrastukseen nyt nettiaikana. Kirjoitin äsken viimeisen lauseen uusimpaan päiväkirjaani. Nautin päiväkirjojen viimeisistä sivuista. Yksi elämänvaihe (tässä tapauksessa puoli vuotta) on taas takana, ja on aika aloittaa uusi.

Päiväkirjan pitäminen mahdollistaa helposti uudet alut. Ei siihen sen kummempaa, dramaattisempaa elämänmuutosta tarvita. Uusi päiväkirja on yhtä kuin uusi alku, sen ensimmäinen, puhdas sivu. Uuden päiväkirjan valitseminen ei ole yhdentekevää. Tiedän sen, tästä aiheesta voi käydä loputtomia keskusteluja päiväkirjailijoiden kanssa. Päiväkirja, jonka nyt lopetin, oli joululahja hyvältä ystävältäni. Nyt edessä onkin visainen tehtävä: valitsenko uudeksi kirjaksi anopin joululahjan (Helene Schjerfbeck -kantisen) vai äidin antaman syntymäpäivälahjan, kauniin violetin kirjan? Hmm… (päiväkirjojen kirjoittajille on helppo ostaa lahjoja, koska kirjojen menekki on 2-5 vuodessa).

Olen kirjoittanut 30-40 päiväkirjaa. Lukumäärästä en ole ihan varma. Selviäisi laskemalla, kaikki ovat tietysti tallessa olohuoneessani olevassa isossa matkalaukussa. Tyrmistyin, kun hyvä ystäväni POLTTI kaikki teini-iän päiväkirjansa ja väitti sitä puhdistavaksi. Itse en mistään hinnasta pystyisi samaan. Toisinaan on hauskaa / riipaisevaa / ahdistavaa / lohdullista palata vuosien takaisiin mietteisiin. Joskus päiväkirjoja, tietyn iän tuntoja, voi käyttää kaunokirjallisten tekstien lähteenä.

Kuka muu kirjoittaa aina vain päiväkirjaa?

Monet kirjoittajat keräävät muistikirjoihinsa kirjoittamiseen ja kirjailijaelämään liittyviä sitaatteja. Oma suosikkini on Kaari Utrion kolumnikokoelmasta Kiilusilmä feministi (Tammi 2008): “Hyvä runoilija kirjoittaa oodin vaikka kengännauhalle missä tahansa olosuhteissa. Se on ammattitaitoa.”

Uudessa Anna-lehdessä Hannu Mäkelä antaa neuvoja kirjailijan urasta haaveileville niin osuvasti, että lauseet piti kirjoittaa muistiin:

“Pitää ymmärtää mihin ryhtyy, hyvässä ja huonossa. Pitää muistaa suhteellisuus. Unohdettu voidaan löytää, eikä menestys ole pysyvää: kukaan ei kulje tasaista tietä kunniaan. Kultaa ja voittoja ei täältä myöskään saa mukaansa. Mutta jos uskoo työhön ja itseensä ja jaksaa kestää maailman ivaakin, selviää. Puhuttu katoaa, kirjoitettu pysyy. Sana.”

Jäin miettimään Annen aikaisempaa postausta:

“Jos haluaa pelastaa toisen kirjoittajan päivän, voisi vaikka aloittaa sen pienen, positiivisen kommentin antamisesta. Haastankin siis jokaisen Grafomanian lukijan kehaisemaan hyvää tekstiä, vaikkapa verkosta bongattua, tai jotakin jonka olet juuri lukenut. Mitä tuntemattomampi kehuttava, sen parempi juttu!”

Haaste on aina ajankohtainen. Milloin nimittäin viimeksi on tullut annettua spontaania lukijapalautetta? Muistatko edes?

Suurin osa lukemistani kirjoista on arvostelukappaleita. Palaute julkaistaan kritiikkinä sanoma- tai aikakauslehdissä. Toinen merkittävä osa lukemistani kirjoista on kollegoiden, ystävien kirjoittamia. Joko valmiita tai käsikirjoitusvaiheessa olevia tekstejä. Niitä tulee tietenkin kommentoitua sähköpostitse, puhelimitse ja kasvotusten teemukillisen äärellä.

Parhaat tänä keväänä lukemani kirjat ovat olleet ulkomaisia. Tuntuu ponnistukselta etsiä kirjailijan yhteystiedot. Vaikka maalaisjärjellä ajateltuna: aika monella kirjailijalla on nettisivut yhteystietoineen ja suomalainen kustantaja varmasti auttaisi aina. Mutta se kliseinen “ei ole aikaa” -tekosyy vaivaa aina… Luulisi, että Kanadassa tai Ranskassa asuva kirjailija ilahtuisi, jos suomalainen lukija lähestyisi häntä.

Nuorilta voi ottaa oppia (tässäkin) asiassa. Teini-ikäiset lukijat ovat ihanan spontaaneja ja räväkkiä. Sähköposti on madaltanut kynnystä ottaa yhteyttä kirjailijaan. Olen saanut monenlaisia kirjeitä. Yhdessä nuori neuvoo vihaisesti, etteivät suomalaiset nuoret juo viiniä, vaan olutta. Toisessa kirjeessä lukija kiittää saaneensa kirjastani rakenteellisen vinkin kouluaineeseensa: “Kerrankin mun luokkakaverit pysyivät hereillä.” Joskus tulee tekstareitakin (aamuseiskalta!). “Kirjasi päähenkilö on ihan kuin paras kaverini…”

Annen haaste olkoon jatkuvasti voimassa. Positiivista palautetta ei saa tässä maailmassa koskaan liikaa. Ja voi negatiivisenkin esittää rakentavasti. Kävin lukijan kanssa varsin hedelmällistä kirjeenvaihtoa aiheesta nuoret & alkoholi.

Kun tekee paljon kouluvierailuja, saa vastata mitä erilaisimpiin kysymyksiin. Tokihan koululaisia kirjailijantyö kiinnostaa, mutta kiinnostaapa moni muukin - hieman yllättävä - asia. Juuri nämä kysymykset ovat jääneet kuitenkin parhaiten mieleeni.

Tässä kysymysten parhaita paloja:

Mikä on lempivuodenaikasi?

Aiotko kirjoittaa keittokirjan?

Onko sun hiukset värjätyt?

Mitä toivot?

Mistä ostit nuo kengät?

Oletko koskaan ollut humalassa?

Onko sinulla koiraa?

Milloin aiot hankkia lapsia miehesi kanssa? (!!!)

Oletko koskaan pelännyt kauhuelokuvaa katsoessasi niin paljon, että hiuksesi ovat nousseet pystyyn?

Mistä tuollaista luomiväriä saa?

Saatko hyvää palkkaa?

Kuvaile itseäsi kolmella adjektiivilla.

Teetkö itsellesi ruokaa joka päivä?

Onko sulla autoa? Jos, millainen?

Oletko hyvä piirtämään?

Mitkä ovat lempikarkkejasi?

Kuinka monta tuntia nukut öisin?

Listaa saa jatkaa!

- Näen paljon unia ja suhtaudun intohimoisesti unennäkemiseen. Unissani toistuu usein sama kuvio: Ohjailen tekeillä olevan romaanini henkilöitä kuin marionetteja. Vetelen langoista ja saan ihmiset toimimaan pikkutarkasti juuri niin kuin haluan. Hallinnan ja onnistumisen tunne on voimakas, Riikka Pulkkinen pohtii uudessa Kauneus & terveys -lehdessä.

Olen aina ollut vähän kateellinen niille kirjailijoille, jotka näkevät unia fiktiivisistä hahmoistaan. Kadehdin sitä, että he ovat niin intensiivisesti sisällä tekstissään, ettei se jätä öisinkään rauhaan. Ajattelen, että omassa tarinassani on jotakin vikaa, kun se ei vaivaa alitajuntaani. Joskus oikein pinnistelen, että näkisin unia romaanihahmoistani.

Lehtijutuistani näen kyllä tunnollisesti unia. Ratkon usein juttujen rakenteita ja keksin otsikoita. Aamulla jutun kirjoittamiseen ei mene paljon aikaa, kun alitajunta on luonnostellut sen jo yöllä valmiiksi.

Tällä viikolla näin kuitenkin pitkästä aikaa unta kaunokirjallisesta tekstistäni. Näin unta, että Taivaan tuuliin -romaanini päähenkilö Aura oli 25-vuotias. Uni oli erittäin lohdullinen, koska en kirjoittanut kirjaan kovin huojentavaa loppua. Nyt kuitenkin tiedän, että Auralla on tulevaisuus. Samasta päähenkilöstä olen nähnyt unta aikaisemminkin.

Unet & kaunokirjallisuus on kiinnostava ilmiö. Näetkö Sinä unia keskeneräisistä töistäsi?

Kirjan nimen keksiminen aiheuttaa usein kohtuutonta migreeniä. Ehkä pitäisi ottaa mallia oudoimpien kirjanimien listasta:

- Pygmi rakkauskuningatar kidutti minua

- Kuinka kirjoittaa kuinka kirjoittaa -kirja

- Ratkaisu juusto-ongelmiin

- Jos haluat lopun suhteellesi, aloita jaloistasi

- Ovatko naiset ihmisiä ja muita kansainvälisiä keskusteluja

Tai ehkä ei kuitenkaan… Oudoimmat kirjanimet on listannut kirja-alan julkaisu The Bookseller.

Missä mahtaa piillä hyvän nimen salaisuus? Ikuisuuskeskusteluja, jälleen kerran.

Mitä aiot tehdä tänään tai huomenna - tai seuraavaksi, kun löytyy sopivasti aikaa - keskeneräisen kirjoitustyösi eteen?

Minä meilasin juuri asiantuntijalle ja jään odottamaan vastausta, jota ilman en pysty kirjoittamaan yhtä lukua kirjaani. Toiselle asiantuntijalle pitäisi pirauttaa viimeistään huomenna. Onhan tämä kirjailijan työ sosiaalista! Seuraavaksi pitäisi käydä printtipinon kimppuun ja lukea viimeisistä luvuista kustannustoimittajan merkinnät.

Työniloa!

Aamulehden Valo-liitteessä oli perjantaina hauska juttu ihmisten kirjahyllyistä. Juttua varten oli haastateltu kahdeksaa eri-ikäistä, jotka raottivat lehden lukijoille kirjahyllynsä saloja. Nuorin haastateltava oli vain kymmenen kuukauden ikäinen satukirjojen syöjä; vanhin 90-vuotias. Jutun kysymykset houkuttavatkin meemiin. Siispä kysyn Grafomanian lukijoilta samat kysymykset:

Mitä kirjahyllystäsi löytyy?

Mistä kirjat ovat peräisin?

Mitkä kirjoistasi ovat rakkaimpia?

Millainen on unelmiesi kirjahylly?

Sunnuntain Aamulehdessä on kiva juttu nuorten sarjakirjoista. Jutussa esitellään Tittamari Marttisen Viivi Pusu, Tuija Lehtisen Rebekka, Salla Simukan Tapio ja Katariina Romppaisen Vilhelmi. Jutussa käsitellään samoja ongelmia, joita olen viime aikoina itsekin mielessäni pyöritellyt. Suunnittelen kirjasarjaa. Toimittaja Essi Myllyoja sen kirjoittaakin: “Sarja ei synny vahingossa. Yleensä kirjailija tietää jo ennen ensimmäisen osan aloittamista, tekeekö sarjaa vai vain ainutkertaista romaania. Joskus kirjailija jopa tietää, montako osaa sarjaan tulee.”

Osallistuin aikanaan Tiina-kirjoituskilpaan käsikirjoituksella, jonka Otava julkaisee tulevana syksynä. Kisaan lähettämäni teksti on kokenut kuukausien aikana melkoisen muodonmuutoksen, ja hyvä niin. Yllättävän moni kollegakin muuten osallistui samaan mittelöön. Toivottavasti näitä tyttökirjoja ilmestyy tulevaisuudessa.

Kun osallistuin kilpailuun, mietin nimenomaan sellaista punaista lankaa, josta voisi syntyä sarja. Yhteistä nimittäjää monelle kirjalle. Ja se on matkustaminen. Ensimmäisessä osassa päähenkilöni Kerttu, 15, matkustaa Amsterdamiin. Toisessa osassa, jota juuri suunnittelen, lennetään Intiaan. Ja sitä seuraavassa? Mielikuvitukselle pitää jättää vielä tilaa…

Nuorten sarjakirjoihin voi suhtautua kahtalaisesti. Itse olin esiteininä niiden suurkuluttaja, joten suhtaudun innokkaasti myös omatekoiseen sarjaani. Toisaalta kirjailijat harmittelevat, ettei sarjojen jatko-osia hirveästi huomioida kritiikeissä. Ulkopuolinen saattaa myös ajatella, että sarjaan voi suhtautua jotenkin löysin rantein, vasemmalla kädellä, liukuhihnamentaliteetilla. Suurin osa tuntemistani sarjakirjoittajista on vahvasti eri mieltä.

Minusta on mukava ajatus saada viettää pitempi tovi tuttujen hahmojen kanssa. Heistä tulee paljon läheisimpiä kuin yksittäisten kirjojen kohdalla. Salla sen kiteyttääkin: “Osaisin varmaan jopa sanoa, mikä on Tapion lempiväri (yötaivaan tummansininen), jos sitä joku minulta kysyisi.” Ja löysin rantein? Hieman epäilen. Jokainen kirja on iso haaste.

Ei sarjaformaatti koske tietenkään pelkästään lasten- ja nuortenkirjallisuutta. On paljon aikuistensarjoja, joita seuraan. Ensimmäisenä tulee mieleen Maria Kallio. Odotan innolla Marian uusia kuulumisia.

Mitä sarjoja Sinä seuraat?

Kirjoihin voi saada ideoita ja katkelmia käytännössä ihan mistä tahansa. Bussissa salakuunnelluista keskusteluista, kadehdittavan hyvästä romaanista, kummallisesta maisemasta, ystävän megamokasta… - tai televisiosta.

Maanantai on loistava tv-päivä.

Tänään tulee kaksi erittäin kiinnostavaa kotimaista draamasarjaa.

Maikkarilla esitettävä Veljet on edennyt jo kolmanteen osaansa. Dome Karukosken ohjaama ja Pekko Pesosen käsikirjoittama sarja kertoo 16-vuotiaan Pyryn ja tämän tarkkaavaisuushäiriöstä kärsivän pikkuveljen, Oton suhteesta. Pojat alkavat jakaa mainoksia ja käyttää kaiken liikenevän aikansa hanttihommiin voidakseen maksaa Oton kalliit terapiakulut. Lopulta rehellinen työ ei kuitenkaan kannata. Veljesten suhteen lisäksi sarja käsittelee oivallisesti teinirakkautta ja muistin taas, miksi haluan olla nuortenkirjailija. Kirjoitin ylös erään Pyryn ja Sannin ah niin ihanan pateettisen, mutta aidon dialogin.

Toinen sarja on Ylen Kotikatsomossa viime viikolla alkanut Harvoin tarjolla (ohjaus Veikko Aaltonen, käsikirjoitus Johanna Hartikainen). Sarjassa on niin hillittömiä hahmoja, että minun piti keskeyttää katsominen viime viikolla ja kirjoittaa pari liuskaa omaa tekstiä - ja jatkaa taas katsomista. Henkilögalleriaan kuuluvat muun muassa hysteerisen ylisuojeleva, perheen kulisseja pystyssä pitävä isä, narsistinen dokumenttiohjaaja, draamakuningattareksi heittäytyvä wannabe-laulaja… Ja keitä muita, se selviää 12-osaisen sarjan edetessä.

Ja jos nämä eivät vielä riitä, kaikki Bridget Jones -fanit ilahtuvat tänään esitettävästä jatko-osasta Elämä jatkuu. :0)

Ja taas kirjoituttaa.

Viimeistelen juuri syksyllä ilmestyvää nuortenromaaniani ja teen aikataulua seuraavalle kirjalleni.

Tiedän, että on yhtä monta tapaa kirjoittaa kuin on kirjoittajaakin. Yksi kirjoittaa kurinalaisesti luvun päivässä, toinen neljä liuskaa, kolmas kirjoittaa puuskittain kymmeniäkin sivuja kerralla, neljännellä on viikkokohtainen merkkimäärätavoite.

Laaditko sinä itsellesi aikatauluja? Onko sinulla päivä-, viikko- tai kuukausikohtaisia kirjoittamistavoitteita? Ja ennen kaikkea, pysytkö tavoitteissasi?

Ja jos pysyt, kerro ihmeessä minullekin, miten se tehdään.

Lukee aamulla sanomalehteä kirkasvalolampun valossa.

Keittää epäterveellisen paljon teetä.

Avaa tietokoneen, naksauttaa käsikirjoituksen auki, tuijottaa tekstiä, huokaisee.

Laahustaa kauppaan ostamaan tummaa suklaata, jota mutustaa liikaa.

Tuijottaa taas käsikirjoitusta, huokaisee, sulkee ohjelman.

Menee Facebookiin ja viettää siellä liian kauan aikaa. Lähettää ystäviensä akvaarioihin kaloja, hautausmaille zombieita ja muuta yhtä hyödyllistä (mutta kivaa).

Lupaa itselleen, että seuraavana päivänä sama ei toistu, että seuraavana päivänä on ihan varmasti pirteämpi. Ja melkein uskoo.

Kohtalotovereita?

Tapasin yläkoulun äidinkielen opettajan, joka oli erittäin hyvällä tuulella. Hänen iloisuuteensa oli hyvä syy. Hän oli seuraavana päivänä menossa kirjakauppaan tekemään hankintoja koulukirjastoon. Harvinaista herkkua, hyllyjä ei nimittäin ole täydennetty vuosiin. Kukkaron pohjalla poltteli 2000 euroa, listalla paljon kotimaisia nuortenromaaneja.

Mikä ajatusleikki. Mitä sinä ostaisit kirjakaupasta 2000 eurolla?

Niin Turun messuviikonloppu taas oli ja meni. Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla oli hulinaa satujen, myyttien ja tarinoiden merkeissä. Viikonlopun aikana 23 kirjailijaa pistäytyi kertomassa suosikkisatuhahmonsa. Muumit olivat suosittuja, mutta joukkoon mahtui myös muun muassa Peppi Pitkätossua, Nalle Puhia ja Huckleberry Finniä.

Eija Lappalainen (vas.) ja Anne Leinonen kertoivat messuilla uudesta peliaiheisesta nuortenromaanistaan Devoted Souls.

Raili Mikkanen kertoi historiallisten romaanien kirjoittamisesta. Ensi vuonna Kahdentoista vala ja Myrkkypuun marjat täydentyy sarjan kolmannella osalla.

Sari Peltoniemi ja Jukka Laajarinne keskustelemassa muun muassa romaaneistaan Suomu ja Jäiset jumalat. Sami Saramäen suunnittelema Jäisten jumalien kansikuva voitti ylivoimaisesti osaston kansikuvaäänestyksen.

Mitä Hannulle ja Kertulle tapahtui, kun he katosivat metsään? Riina Katajavuori on kirjoittanut oman versionsa sadusta runokokoelmaan Kerttu ja Hannu.

Grafomaanikot ovat aktiivisesti mukana Turun kirjamessuilla. Tervetuloa tapaamaan meitä Suomen Nuorisokirjailijat ry:n osastolle, A-halliin, osastolle 6. Viikonlopun aikana haastattelemme pariakymmentä kirjailijaa saduista, tarinoista ja myyteistä.

Haastateltavina muun muassa Tuula Kallioniemi, Jukka Parkkinen, Kirsti Kuronen, Riina Katajavuori, Tapani Bagge, Mikko Lensu, Tuija Lehtinen ja monia monia muita.

Paneeleita ja seminaareja lauantaina:

Lauantai Fiore-lava

kello 13.10 Menneessä maailmassa, ajan hermolla. Kirjailijat Raili Mikkanen, Eija Lappalainen ja Terhi Rannela keskustelevat, kirjailija Anne Leinonen juontaa.

Kokoustila 1-2

kello 14.00-14.45 Ragnarökistä routahalliin -seminaari

Miten tarinankerronnan perinnemytologia, kansantarut ja sadut heijastuvat moderneihin kertomuksiin, tämän päivän lasten- ja nuortenkirjoihin. Keskustelijoina kirjailijat Jukka Laajarinne, Sari Peltoniemi, Ilkka Auer ja Paula Havaste, juontajana kirjailija Anu Holopainen. Järjestäjä: Suomen Nuorisokirjailijat ry.

Kirjakahvila

Kello 17.10 Pienlehdet - millaista on pienlehtien toimittaminen ja kustantaminen. Keskustelua vetää kirjailija Anne Leinonen.

Kriitikko sanoo monesti yhtä, mutta tarkoittaa toista. Anonyymi kriitikko suostui paljastamaan Grafomanian lukijoille, mitä latteuksien taakse oikeasti kätkeytyy.

“Romaanissa ei ole maailmankirjallisuuden aineksia.”

Kirja oli mitäänsanomaton, tappavan tylsä ja HUONO. En enää edes muista, mitä siinä tapahtui. Mutta en mä kehtaa sanoa, että se oli huono. Mä yritän nyt vetää surkuhupaisen tekeleen kuitenkin jotenkin isompaan kontekstiin, viittaan niinku maailmankirjallisuuteen, jota mähän siis luen päivät pääksytysten. Oikeasti haluaisin sanoa: kirjoita ensi kerralla parempi kirja, you loser!

“Kirja ei päästä lukijaansa helpolla.”

Voi juma*auta. Aivan hirveää roskaa! En olisi todellakaan lukenut kirjaa loppuun, ellei olisi ollut PAKKO (jokainen euro on tässä taloudellisessa katastrofissa tarpeen). Jotain subjekteja ja dekonstruktiota ja dikotomioita siinä oli. Voi tsiisus! Kaikkea paskaa sitä kustannetaankin, muka älykästä, joo. Meitsi menee nyt kattomaan Salkkareita, bye!

“Teoksen keskiössä on… (…) päähenkilö ilmentää hyvin postmodernia aikaamme.”

Eikö kuulostakin VAKUUTTAVALTA! Jep. Meitsi on käynyt yleisen kirjallisuustieteen johdantoluennon. Ai ei mökin mummo tajua jossain Inarissa? EVVK!

“Romaani on ihan kiinnostava ja uskottavakin.”

Vau. Siis WAU! Paras kirja, mitä mä oon ikinä lukenut. Siis aivan huippu. Se muutti mun elämän suunnan. Nyt mä näen mun identiteetin, parisuhteen, mun menneisyyden ja tulevaisuuden aivan erilaisen linssin läpi. Mä ihan vapisen. Mut hei - ei liioitella! Kriitikko ei saa heittäytyä liian emotionaaliseksi, se on vain noloo. En mä halua menettää mun kasvoja. Mä oon ihan coolisti vaan.

“Teos pakenee tulkintaa.”

Paljon se kello on? Ei helvetti. Bussi lähtee ihan just. Mitä mä tähän keksin? Mun ois pitänyt palauttaa tää juttu jo. Mitä ihmettä tää kirjailija oikein haluaa sanoa? Emmä tiedä. Hirveää saivartelua, ällöttää tällainen jeesustelu. Life’s a bitch and then you die? Hirveän persoonallista, juu. Äh, pannaan: “Teos pakenee tulkintaa.” Piste ja send!

“Seuraavaksi listaan kaikki kirjan virheet…”

Tätä mä rakastan. Just tän takia mä oon kriitikko. Nyt mä käärin hihat ja alan käydä mun alleviivauksia ja post it -lappuja läpi - ja niitähän riittää! Huh huh, mikä urpo tää kirjailija on (puhumattakaan TOSI HUOLIMATTOMASTA kustannustoimittajasta, niin noloo!). Onneksi mä voin vähän auttaa. Mä en ikinä tekisi samanlaisia kämmejä. Mullakin on just muuten käsis kierroksella kustantamoissa. Mustakin tulee kirjailija. Ihan pian.

Kirjoita aiheesta ”Näitä hautajaisia en unohda”.

Kirjoita novelli.

Kirjoita rakkaudesta.

Kirjoita vaikeasta vanhemmuudesta.

Kirjoita kuolemasta.

Kirjoituskilpailuja on käynnissä koko ajan. Jukka Behmin voitti Vuosi Suomessa -romaanikilpailun. Ansu Kivekäs puolestaan voitti Kouvolan nuortendekkarikilpailun. Kilpailut raikastavat kirjallista kenttää. Parhaimmillaan ne tuovat kentälle uusia, pirteitä tekijöitä ja tuulettavat lajityyppien perinteitä.

Esimerkiksi Kouvolan nuortendekkarikilpailuun lähetettiin 52 käsikirjoitusta. Kirjoittajat joutuivat tosissaan pohtimaan, millainen 2000-luvun nuortendekkari on, ja miten vanhoja, kaavamaisia perinteitä voisi viedä eteenpäin. Raati luonnehti Ansu Kivekkään tekstiä paitsi omintakeiseksi dekkariksi, myös empaattiseksi tyttökirjaksi.

Minun ensimmäinen (julkaistu) käsikirjoitukseni meni läpi kirjoituskilpailun kautta. Osallistuin WSOY:n järjestämään Uusi uljas sankari -kilpailuun. Kilpailun voitti Johanna Venho teoksellaan Okulus ja yöihmiset. Tekstini Puhdas valkoinen nostettiin kuitenkin Södikan Bulevardi-sarjaan. Myöhemmin kuulinkin konkareilta, että uusien tekijöiden on helpompi päästä ”läpi” kirjoituskilpailujen kautta.

Viime vuonna osallistuin Kariston Tiina-kisaan niin kuin 170 muutakin kirjoittajaa. Niin kuulemma Vuosi Suomessa -kisan voittanut Jukka Behminkin. Olen niitä ihmisiä, joille deadline on elintärkeä. Tekstiä syntyy, kun joku ulkopuolinen antaa päivämäärän, johon mennessä tulee olla valmista. Oli kiinnostavaa pyöritellä tyttökirjagenreä ympäri. Mitä on tehty, mitä ei? Vaikkei voittoa tullutkaan, kirjoittaminen ei mennyt “hukkaan” (ihan toisen kirjoituksen aihe olisikin, meneekö mikään kirjoittaminen hukkaan…). Kisaan lähettämäni teksti on seuraava julkaistava nuortenromaanini.

Mikä on Sinun suhteesi kirjoituskilpailuihin? Oletko kirjoittamassa parhaillaan tekstiä kirjoituskilpailuun? Minä olen, ehkäpä…

”Mikä on suhteesi runouteen?” kuului kirjoittamisen perusopintojen runouden ennakkotehtävä, jonka tein viikko sitten. Minulla meni sormi suuhun. Suhteeni on nimittäin vähintäänkin ongelmallinen. Luen 1–5 runokirjaa vuodessa. Tiedän, että se on erittäin vähän. En osta runokirjoja juuri koskaan. Kirjakaupoissa kävelen runohyllyn ohi.

Aina kun yritän antaa runolle mahdollisuuden, kohdalleni osuu se kaikkein viheliäisin. Elitistinen, ylimielisen itsetietoinen runoilija, joka liihottaa niin korkealla omissa sfääreissään, ettei tekstistä saa minkäänlaista tarttumapintaa. On ranskan- ja latinankielisiä sitaatteja; on viittauksia Raamattuun ja Kreikan mytologiaan, vaikkei kirjoittaja välttämättä ole niistä sen paremmin perillä kuin lukijakaan. Minua alkaa ärsyttää niin paljon, etten lue runoja taas kuukausiin.

On minulla kuitenkin suosikkeja. Paras lukemani runokokoelma on ehdottomasti Anja Erämajan Laulajan paperit. Seuraan innolla myös Sanna Karlströmin, Arto Lapin, Saila Susiluodon ja Heli Laaksosen tuotantoa. Kaunis kieli ja ironiantaju voittavat minut puolelleen.

En kirjoita runoja. Olin toki tyypillinen teini-ikäinen, joka rustasi ruutuvihkoon lyijykynällä angstisen itsetuhoisia säkeitä. Mutta aikuisena ei sanaakaan.

Kunnes koitti runoviikonloppu kirjailija ja sanataideohjaaja Niina Hakalahden johdolla. Minua kauhistutti: pystyisikö jääräpäinen prosaisti muka kirjoittamaan runoa? Apua!

Kammottava asenteellisuuteni karisi jo ensimmäisenä iltana, kun kävimme läpi erilaisia runonäytteitä. Minun piti mennä kurssille asti, että tajusin itsestäänselvyyden. Runous on yhtä heterogeeninen kenttä kuin proosakin. Sen sisälle mahtuu kokonainen maailma. Voin löytää runouden sisältä hyviä ystäviä, mutta en tietenkään voi tulla toimeen kaikkien kanssa. Enhän innostu myöskään kaikista lukemistani proosateksteistä. Minulla on ollut huono tuuri törmätessäni minulle sopimattomiin runoilijoihin, mutta aivan varmasti Anja Erämajalla on sielunsiskoja ja -veljiä, jotka vain odottavat löytämistään.

Ja kyllä. Jääräpäinen prosaisti kirjoitti viikonlopun aikana innokkaasti lastenrunoja, proosarunoja ja tankaa – ja nautti siitä. Nyt tiedän voivani hyödyntää oppejani ja runouden keinoja myös proosassani.

Niina Hakalahti on kirjoittanut osuvasti: ”Runo voi piileskellä missä tahansa tekstissä, se on kenties uinuva mahdollisuus kaikissa kirjallisuuden lajeissa. Runo voi siis tulla vastaan yllättävissäkin paikoissa, pukeutua valepukuun.”

Heitänkin ilmaan kysymyksen:

Mikä on Sinun suhteesi runouteen ja minkä runokirjan luit viimeksi?

Teksti: Terhi Rannela

Anne kirjoitti pari viikkoa sitten osuvasti siitä, ettei aina tarvitse olla tuottelias ja tehdä tukka putkella töitä. Saa unelmoida ja maalata taivaanrantaa. Niinpä.

Viereisessä kuvassa allekirjoittanut lepuuttaa itseään thaimaalaisella Koh Talun saarella snorklausretken päätteeksi. :0)

Kotoa käsin työskentelevä free-toimittaja ja kirjailija on usein naimisissa työnsä kanssa. Kyseessä on itse valittu rakkausavioliitto, mutta toki siinä on alamäkensä. Näennäistä vapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan rakastaa, mutta työtä ei ajattele vain kello 9-16. Joskus juttua editoi vielä puoliltaöin (kyseisen jutun dedis silloin aamulla), toisinaan taas miettii, mitenkäs tämän kuukauden YEL-maksuista oikein selvitään. En silti vaihtaisi minuuttiakaan pois.

Lomat ja irtiotot ovat kuitenkin aika ajoin paikallaan, olipa sitten friikku tai kk-palkkalainen.

Pakkasin toiveikkaana mukaani kuusi kirjaa pariviikkoiselle Aasian-matkalle, koska lomallahan on aikaa lukea ja “kehittää itseään”. Jep jep. Pari kirjoista oli arvosteltavia kirjoja eli työtä, mutta noloa kyllä, en hiiskunut siitä matkakumppanilleni sanaakaan välttyäkseni moraalisaarnalta (myöhemmin selvisi, että kollegalla oli mukana oma käännösprojektinsa).

Optimistina olin pakannut mukaani myös kirjoitustarvikkeet, mutta käsikirjoitukset älysin sentään jättää kotiin (toisin sanoen ne painoivat matkalaukussa liikaa, samasta syystä rannalle jäi myös ikuisuusprojekti nimeltä Anna Karenina).

Thaimaassa ja Hongkongissa oli kuitenkin niin paljon tehtävää nähtävää kokeiltavaa maisteltavaa haisteltavaa ihasteltavaa ällisteltävää, ettei ollut kerta kaikkiaan aikaa lukea kirjoja saati edes rustata päiväkirjaa. Ja hyvä niin!

Illalla oli niin poikki buddha-temppeleistä, taivaallisesta ruuasta ja auringosta, että vain rojahti suorin jaloin sänkyyn. Kirjoittamattomuus tuntui hyvältä ja huojentavalta. Ei tehnyt edes mieli tarttua kynään. Kotona alituisesti vaivaava huono omatunto oli tipotiessään.

Aivoni olivat kirjaimellisesti off-tilassa koko loman ajan - ja taitavat olla vieläkin… Arki kutsuu taas ylihuomenna, mutta päällimmäisenä mielessäni on kysymys: uskaltaisinkohan pitää kuukauden pituisen loman ensi kesänä? Vaikkapa ihan koko heinäkuun?

Elämää suurempia kysymyksiä freelancerille.

Olin viime viikolla erittäin mukavalla kirjailijakeikalla. Ruoveden kunnan kulttuuritoimi ja lastenkulttuuriryhmä ovat keränneet yhdessä päivähoidon ja koulujen kanssa tekstejä 3-10-vuotiailta kirjoittajilta. Tuloksena syntyi hellyttävä, aito Osumia-niminen lastenkirja.

Kirjaan on koottu melkein sadan nuoren kirjoittajan tekstejä. Runoja ja tarinoita. Oivalluksia metsän eläimistä, kertomuksia kalaretkestä isän kanssa, mietteitä koulukiusaamisesta, ihanan kesän kuvauksia.

Kun kirja julkistettiin viime keskiviikkona, paikalla oli paljon kirjan kirjoittajia vanhempineen. Olipa metka nähdä pienten ilmeitä, kun he saivat ensimmäisen kerran käsiinsä kirjan, johon on painettu heidän tekstinsä.

Osumia-kirja on lastenkulttuuria parhaimmillaan. Lapset ja aikuiset ovat tehneet sen yhdessä sydämellä. On varmaa, että kirja jättää jäljen kirjoittajiinsa. He hoksaavat jo kolmivuotiaana, että kirjoittaminen - ja lukeminen - ovat niin hyviä juttuja, että niistä kannattaa pitää meteliä.

Olen asunut 19 vuotta elämästäni Outokummussa. Muutin Tampereelle opiskelemaan ja sille tielle jäin. Juuret itään ja Pohjois-Karjalaan ovat kuitenkin vahvat. Oman maakunnan kirjailijoiden teoksia ja palkitsemisia seuraa mielellään.

Viime syksynä nimenomaan kaksi pohjoiskarjalaista kirjailijaa erottui nuortenromaanisadossa ylitse muiden, outokumpulainen Esko-Pekka Tiitinen ja viinijärveläinen Marja-Leena Tiainen.

Tiitisen Elämänkirja kertoo koskettavasti 17-vuotiaan Marjan elämän käännekohdasta. Kun luontoa ja maaseutua rakastava tyttö revitään irti juuriltaan, hän sairastuu. Tiitinen kuvaa taiturimaisesti luontoa. Kirjan lukemisen jälkeen lenkkipolulla kulkee erilaisin silmin. Yhtäkkiä pihlajan oksat ja ohut lumihuntu piirtyvät esiin tavallista tarkempina.

Marja-Leena Tiainen palkittiin ihan vastikään Savonia-palkinnolla. Alex ja pelon aika ansaitsi palkintonsa. Tiainen on jo aikaisemmin tunnettu kunnianhimoisesta otteestaan. Hän malttaa tehdä huolellisesti taustatyötä, muttei kuitenkaan briljeeraa sillä. Alex ja pelon aika aloittaa uuden, pakolaisuudesta kertovan kirjasarjan. Alex asuu fiktiivisessä, itäeurooppalaisessa maassa, jossa ihmisoikeuksia poljetaan. Hänen isänsä vangitaan mielivaltaisesti ja isoveli joutuu pakenemaan. Alex päätyy kadulle muiden hyljättyjen katulasten joukkoon. Hänen ainoa toivonsa paremmasta tulevaisuudesta on Ruotsissa asuva setä, mutta onko hänellä koskaan mahdollisuutta päästä niin kauas? Kannattaa lukea kirja.

Termit alueellinen tai maakunnallinen kirjallisuus tuntuvat hieman väheksyviltä. Helsinkiläisen kirjailijan taustaa ei kovin usein nosteta esiin. Ns. ruuhka-Suomen ulkopuolella asuva kirjailija sen sijaan tuntuu hieman eksoottiselta, ja hänen kotipaikkansa mainitaan usein kritiikeissä tai lehtijutuissa. Tämäkin olisi pohdinnan arvoinen asia.

Oli niin tai näin, on myös erään Outokummussa vaikuttaneen kirjailijan ansiota, että minusta tuli kirjailija. Haastattelin Leena Lehtolaista Outokummun Seutuun joskus teinityttönä, ja kirjailijakutsumukseni vahvistui. Nykyisin Lehtolaisen dekkari kuuluu yhtä erottamattomana osana syksyyn kuin ruska ja ikkunalasia naputteleva vesisade.

Mikä on sinun suhteesi oman kotimaakuntasi kirjallisuuteen?

Kirjoittaja: Terhi Rannela