Kuis kulkee, rakkaat kirjoittajatoverit?

Anne tuntuu etenevän tasaisen (ja kadehdittavan) varmasti, Anullakin syntyy, ja Anneli on saanut ison vaihteen päälle. Mitä Päiville kuuluu?

Tunnustettakoon, että olen toipunut viime viikon maanisesta alkuinnostuksesta. Olen lähes aikataulussa (hmmm…). Aikataulussa, kunhan tämän postauksen jälkeen suljen nettiselaimen, keitän jättipannullisen teetä ja paukutan näppäimistöä pitkälle iltaan (eli…?).

Tällä viikolla olen kirjailijavieraillut tamperelaisessa lukupiirissä ja Pirkkalan yläkoululla. Pitkän esiintymispäivän jälkeen itsestä on vaikea saada tehoja irti. Ja lehtijuttujakin olisi. Ja niiden sopimista ja järjestelyjä. Ja ystävän synttärit tietenkin kaikkein tärkeimpänä.

Ja muita tekosyitä!

Annelin kanssa olemme sentään jo ohimennen keskustelleet siitä, miten juhlistaa nanon päättymistä.

Asiat täytyy vain asettaa tärkeysjärjestykseen.

Kirjoitusintoa kaikille nanolaisille ja ei-nanolaisille!

Mikä yhdistää minua ja Anneli Kantoa?

Monikin asia, mutta päällimmäisenä nyt se, ettemme pidä marraskuusta.

Koko ajatuskin – phyi!

Tänä vuonnapa keksimmekin konstin, jonka avulla emme edes huomaa ankean kuukauden olemassaoloa:

Aiomme nanowrimoilla eli osallistua kansalliseen romaaninkirjoituskuukauteen!

Anneli kirjoittaa kolmannen osan ihanalle Futistyttö-sarjalleen (jonka kursailematon fani olen), minä taas kirjoitan romaania, joka kulkee työnimellä MKK eli tuttavallisesti murheenkryynikäsis. Tiedän jo nyt, että on päiviä, jolloin kadun hullua päähänpistoamme, mutta samalla odotan jo nyt sunnuntaita kutkutuksella…

Yksin en tähän pystyisi. Luotan Annelin tukeen ja kannustukseen.

Kirjoittelemme romaanien etenemisestä tänne Grafomaniaan vuoroviikoin. Minä rustailen mietteitäni myös omilla sivuillani.

No niin! Kirjojen kansista äänestettiin Helsingin messuillakin. Ykköset ovat tismalleen samat kuin Turussa, mutta kolmikoissa on vaihtelua. Turussa ja Helsingissä oli esillä myös eri kirjoja. Plussaääniä annettiin nyt yhteensä 774 ja miinuksia 673.

Kauneimmat kannet:

1.  Raili Mikkanen, Tiina Holmberg: Majakat, ohoi!  (153 ääntä)

2.  Anu Holopainen: Yölaakso (96)

3.  Markku Kaskela: Olen Matias, lammaskoira (56)

Kehnoimmat kannet:

1. Salla Simukka: Meno-paluu (87 ääntä)

2. Antti Halme: Metalliveljet (73)

3. Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva (66)

Ääntenlaskijamme eriytti tällä kertaa nuorten ja aikuisten antamat äänet. Jos kilpailussa otettaisiin huomioon ainoastaan nuorten antamat äänet, kauneimmat kannet olisivatkin seuraavat!

1. Anu Holopainen: Yölaakso (58 ääntä)

2. Salla Simukka: Meno-paluu (32)

3. Hämäläinen & Simukka: Luokkakuva (25)

Perusteluja kauneimmalle ja kehnoimmalle:

Majakat, ohoi!

“Siinä on yksinkertainen, mutta mukaansatempaava kansi”

“Hieno sommitelma hylkeenkuonon ja lokin sekä majakan kanssa”

“Hyvin piirretty, kiinnostava kansi”

“Ihana kansi, selkeä”

Meno-paluu

“Siinä on pelkkää tekstiä”

“Tekstistä ei saa selvää, ja kirjan kansi on liian yksinkertainen”

“Hieman tylsä, mitäänsanomaton”

“Silmiin sattuu kun katsoo”

Plussana:

“Kivan räikeä, ei tylsä”

“Värikäs, hyvä printti”

Raili Mikkasen ja Tiina Holmbergin teos Majakat, ohoi! on voittanut ylivoimaisesti Suomen Nuorisokirjailijat ry:n Kaunein kirjankansi -äänestyksen Turun kirjamessuilla. Mikkasen voittoputki jatkuu, sillä viime vuonna hänen teoksensa Pähkinäpuinen lipas voitti saman äänestyksen.

Turun kirjamessuilla äänestettiin tällä kertaa sekä houkuttelevinta että kehnointa kirjan kantta. Houkuttelevinta kantta äänesti 502 messuvierasta, kehnoimmat kannet saivat 463 ääntä.

Täytyy kyllä sanoa, ettei miinusäänien laskeminen ollut yhtään mukavaa! Äänestyksen tarkoitus on viestiä kustantajille, millaiset kannet ihmisiä puhuttelevat.

Houkuttelevimmat kannet:
1. Raili Mikkanen: Majakat, ohoi! (Schildts) 109 ääntä
2. Seita Parkkola: Usva (WSOY) 59 ääntä
3. Maria Vuorio: Kiitollinen sammakko (Tammi) 35 ääntä

Kehnoimmat kannet:
1. Salla Simukka: Meno-paluu (WSOY) 94 ääntä
2. Päivi Lukkarila: Talliterapiaa (Karisto) 58 ääntä
3. Antti Halme: Metalliveljet (Otava) 55 ääntä

Perusteluja kategorioiden ykkösille:

Majakat, ohoi!:
“Satumainen ja jännittävän herkkä!”
“Selkeä ja kuvaa oletettua aihetta.”
“Esteettisesti miellyttävä.”
“Siinä on jotain mystistä.”
“Kansi on upeasti piirretty ja täynnä tunnelmaa.”

Meno-paluu:
“Ei kuvia, yksitoikkoinen värimaailma.”
“Ärsyttävä värisekamelska.”
“Otsikko on tylsä!”
“Mitäänsanomaton.”
“Ei kerro mitään kirjan sisällöstä.”

Jos joku haluaa lisätietoja kirjansa kohtalosta tai perusteluista, paiskaa meilillä: terhi.rannela(at)gmail.com

No niin, nyt minäkin saan osallistua tähän keskusteluun!

Goa, Ganesha ja minä -kirjani on putkahtanut ulos painokoneesta. Kirja jatkaa Amsterdam, Anne F. ja minä -romaanissa esiteltyjen Kertun & Miran tarinaa. Mimmit matkustavat talvilomallaan kauas Intiaan – ja mitä siitä seuraa?

Pidän erityisen paljon sekä Amsterdam- että Goa-kirjojen kansikuvista. Ne ovat Markus Pyörälän käsialaa.

Kertulla & Miralla on oma nettisaitti täällä.

Kun kirjoitin omaa kirjallisuustieteen pro graduani, ajattelin välillä turhautuneena tekeväni täydellistä nollatutkimusta.

Tätä nykyä eri oppiaineiden gradut ovat lempilukemistoani. Saatan viettää tuntikausia verkossa selaillen esimerkiksi tyttö- ja nuorisotutkimuksen opinnäytetöitä. Niiden oivalluksista syntyy kirjojen ja lehtijuttujen aiheita. Ne myös tuuppivat uusien lähteiden äärelle.

Yllättäen oma gradukaan ei jäänyt täysin nollatutkimukseksi. Kirjoitin tutkielmani kuusi vuotta sitten Madonnan laulutekstien katolisuudesta ja seksuaalisuudesta. Sattuneesta syystä jouduin elokuussa esiintymään muutaman kerran Madonna-asiantuntijana. Pyyhin pölyjä mustakantisesta isosta geestä lempeästi hymyillen.

Mistä sinä haet yllättävää inspiraatiota? Luetko väitöskirjoja tai graduja?

Monilla kirjoittajilla on laukussaan muistikirja, ehkäpä sinullakin. Erilaisia havaintoja tulee kerättyä junista, busseista, matkoilta, ties mistä. Kehotankin koululaisia olemaan varuillaan julkisissa kulkuvälineissä, sillä siellä saattaa istua salakavala kirjailija, joka kerää aineistoa kirjaansa.

Vietin kesäistä sunnuntai-iltapäivää ystävieni seurassa lempiterassillamme. Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä niin kuin yleensäkin.

Viereisessä pöydässämme istui parikymppinen nuori mies, joka selvästi kuunteli keskusteluamme ja teki ahkerasti muistiinpanoja pieneen kirjaansa.

En ollut koskaan ajatellut asiaa tarkkailtavan näkökulmasta, mutta se tuntui hyvin oudolta. Ei kovin imartelevalta, vaan lähinnä tungettelevalta. Mikä oikeus tyypillä oli kuunnella meidän juttujamme? Mitä yksityiskohtia hän oikein poimi muistiin? Hankkisi oman elämän, josta tehdä muistiinpanoja! Toivottavasti meistä saa aikaan edes räväkän runon tai poleemista proosaa – tai ehkäpä romanttista viihdettä?

Yhden pienen vinkin tahtoisin kirjoittajalle antaa: Jos teet muistiinpanoja julkisella paikalla, tee niitä vähäeleisesti.

Jään uteliaasti odottamaan hepun mahdollista julkaisua.

Minulla on huomenna erään tekstin deadline, joten “aivan yllättäen” tänään löytyi aikaa myös kirjoittaa Grafomaniaan…

Mitä itse kunkin kesäiseen työhuoneeseen kuuluu?

Tiedän, että grafomaanikot ovat nimensä mukaisia. Vuodenajasta huolimatta näppäimistöt ovat laulaneet. Pidän eniten rauhallisista sadepäivistä, sillä silloin työhuoneeni on parhaimmillaan. Vietän vasta kuherruskuukautta uudessa, ITSE remppaamassani työhuoneessa, joka on ollut pitkäaikainen unelmani.

Viime viikon vietin Kreikassa kirjoittaen ainoastaan päiväkirjaa, kirjeitä ja postikortteja. Olen säästänyt lomaa onneksi vielä elokuulle. Sitten alankin jo odottaa syyskuista Nuorisokirjailijat ry:n yhteistä Köpiksen matkaa.

Mutta äh, ei kai tässä auta muu kuin avata tuttu tiedosto ja käydä töihin käsiksi. Onneksi ostin Samokselta vuoristoteetä ja paikallista hunajaa vauhdittamaan kirjoittamista.

Entäpä Sinä? Kerro kesäkuulumisiasi.

Liimauduin eilen sohvan pohjalle, kun ohjaaja Mika Myllyaho, näyttelijä Milka Ahlroth ja näytelmäkirjailija Juha Jokela keskustelivat Milan Kunderan Olemisen sietämättömästä keveydestä Kymmenen kirjaa rakkaudesta -ohjelmassa.

Elävää jutustelua oli mukava seurata, sillä Kunderan romaani oli lukioaikojeni suosikki. Yksityiskohdat olen tietysti jo unohtanut,  mutta ohjelman seurauksena ajattelin lukea kirjan uudestaan. Jäin erityisesti miettimään keskustelijoiden pohdintaa kutsumuksesta. Onko (taiteilija)kutsumus aina positiivinen asia, vai voiko se olla myös taakka?

Kirjallisuusaiheisia tv-ohjelmia ei meillä tunnetusti ole liikaa, ja niiden tekeminen on vaikeaa. Puhuva pää harvoin saa levottoman nykykatsojan pysymään aloillaan varsinkin silloin, kun käsiteltävä kaunokirjallinen teos ei ole tuttu.

Mikä on sinun suhteesi kirjallisuutta käsitteleviin tv-ohjelmiin? Millaiseen voisit jäädä koukkuun?

Ylen areenalla voi katsoa Kymmenen kirjaa rakkaudesta -sarjan jaksoja.

Kuulun Pirkkalaiskirjailijoiden edustajana lautakuntaan, joka jakaa kriitikkopalkinto Vaaskivi-plakaatin ensi vuonna. Eilen kävimme kiinnostavaa keskustelua kirjallisuus- ja teatterikritiikin nykytilasta. Tiedätte varmaan, millainen keskustelu oli sävyltään.

Kritiikkien määrä sanomalehdissä on vähentynyt reilusti viimeisen vuoden aikana. Pessimistien mukaan alamäki vain syvenee, optimistit yrittävät olla toiveikkaita.

En nyt jaksa jauhaa aiheesta “Lasten- ja nuortenkirjat ovat joka tapauksessa kritiikkikatveessa”, vaan minua mietityttää, mikä on riittävästi.

Jos ajatellaan puhtaasti kritiikkien lukumäärää, kuinka monta kritiikkiä / per kirja teoksistanne on julkaistu noin keskimäärin? Nouseeko joku kirja tuotannossanne sellaiseksi, että siitä on kirjoitettu enemmän? Mihin olette pettyneet, mistä ehkä yllättyneet? Milloin kirjailija voi olla tyytyväinen?