You are currently browsing the category archive for the ‘Arvostelut’ category.

Näin vuoden päätteeksi tein listaa nuortenkirjoista, jotka sävähdyttivät minua erityisesti tänä vuonna. Jätin tällä kertaa listalta pois Grafomanian aktiiviset kirjoittajat eli varsinaiset bloggaajat ja vakiokommentoijat, sillä kavereiden upeita kirjoja kehun estoitta muutenkin joka käänteessä. Listalle päätyikin sitten vain käännöskirjoja.

Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox? (The Adoration of Jenna Fox). Suom. Arja Kantele. WSOY

Tästä hienosta ja syvällisestä, mutta samalla erittäin viihdyttävästä kirjasta kirjoitin näin:

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Paljonko+ihmisess%C3%A4+on+keinotekoista/HS20100515SI1KU05co3

David Almond: Naakkakesä (Jackdaw Summer). Suom. Kaisa Kattelus. Tammi

Tällä tavalla arvioin kielellisestikin vavahduttavan teoksen:

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Tappaa+vai++suojella/HS20100808SI1KU0359o

Kate Thompson: Yön eläjä (Creature of the Night). Suom. Jaakko Kankaanpää. Gummerus

Thompson on onnistunut luomaan aidosti karmivan kirjan, josta kirjoitin näin:

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Ikiaikaisia++ongelmanuoria/HS20101001SI1KU03hog

Timothée de Fombelle: Tobi Lolness (Tobie Lolness 1. La vie suspendue). Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi

Tästäkin olen jo kirjoittanut arvion Helsingin Sanomiin, mutta se odottaa vielä julkaisuaan. Suureen Tammeen rakennettu mikrokosmos pienine ihmisineen on kiehtova ja Tobin tarina jännittävä kasvukertomus. Kirjailija käyttää oivaltavasti eri aikatasoja ja pysäyttää kerronnan välillä kauniisiin suvantopaikkoihin. Jatko-osaakin odottelen.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Vihan liekit & Matkijanärhi. (Hunger Games: Catching Fire & Mockingjay). Suom. Helene Bützow. WSOY

Nälkäpeli-sarjan ensimmäisen osan luettuani en melkein malttanut odottaa jatko-osia. Tänä vuonna olenkin onnekseni saanut lukea sekä toisen että kolmannen osan. Kolmannen – ja samalla viimeisen – kirjan luin juuri äsken loppuun ja olen yhä vaikuttunut, vaikka aivan viimeisillä sivuilla teki mieli ohjeistaa kirjailijaa sanomalla, että vähempikin riittäisi.

Nälkäpelissä maailma on jakautunut 12 vyöhykkeeseen, joita johtaa yksi vyöhyke nimeltä Capitol. Capitol järjestää Nälkäpelejä, jotka näytetään suorina televisiolähetyksinä kaikilla vyöhykkeillä ja kaikkien on pakko katsoa. Pelissä jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan kaksi lasta tai nuorta, tribuuttia, jotka osallistuvat julmaan henkiinjäämistaisteluun. Pelin tarkoitus on yksinkertainen: tappaa muut ja säilyä itse hengissä. Sarjan päähenkilö on Vyöhykkeen 12 toinen tribuutti, tyttö nimeltä Katniss Everdeen.

Trilogia kasvaa varsinkin viimeisessä osassaan peliksi vallasta ja luottamuksesta. Mistä tietää, kuka valehtelee? Mistä tietää, minkä puolesta kannattaa taistella? Olen yrittänyt analysoida kirjojen tehon salaisuutta. Yksi taso on tietenkin jännittävä juoni, sillä jokaisessa osassa on sananmukaisesti kyse elämästä ja kuolemasta. Kirjojen kerronnassa tai rakenteessa ei ole mitään erikoista eikä kieli ole millään lailla poikkeuksellista. Juoni rullaa ihan hyvin eteenpäin, mutta melko tavanomaisella kerronnalla. Katniss on henkilönä ihan kiinnostava mutta ei tajuntaa räjäyttävä. Sarjan romanttinen kolmiodraama ei aiheuta minussa suuria väristyksiä.

Nälkäpeli-sarjassa minua kiehtoo arvaamattomuus, joka liittyy toisaalta juonen yllättäviin käänteisiin ja toisaalta niihin odotuksiin, joita minulla on lukijana. Collins kasvattaa jännitystä ja saa odottamaan tiettyjä asioita. ”Tässä käy nyt tietysti niin että…”. Ja sitten ei käykään. Odotettua kliimaksia ei tule. Tulee antikliimaksi, joka onkin paljon parempi. En voi myöskään lukijana luottaa siihen, että henkilöt pysyvät hengissä. Heitä kuolee paljon. Muitakin kauheuksia tapahtuu, mutta ne vaikuttavat henkilöhahmoihin. Jos heitä on isketty veitsellä, he vuotavat verta. Jos he ovat menettäneet rakkaansa, heidän mielenterveytensä järkkyy. Jos he ovat olleet pelinappuloita, he menettävät luottamuksensa ihmisiin. Nämä ovat ehkä niitä asioita, jotka ovat saaneet minut ahmimaan kirjan toisensa jälkeen.

Mitä vuoden 2010 parhaita teille tulee mieleen?

Sakari Katajamäki & Harri Veivo (toim.): Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus
Gaudeamus, 2007, 421 s.

katveiv

Viime vuosisadalla, erityisesti sen alkupuolella, syntyi useita avantgardeliikkeitä, jotka voidaan nähdä reaktioina sekä maailman nopeaan muuttumiseen että perinteisten taidekäsitysten pysähtyneisyyteen. Avantgarde – etuvartio – pyrki uudistamaan, viemään taiteen sinne, minne se ei ollut koskaan aiemmin mennyt. Varsin useat liikkeet avantgardeliikkeet sanoutuivat irti vanhasta tai olivat unohtavinaan sen, mutta jatkoivat tosiasiallisesti jo olemassaolevia perinteitä ja ajatussuuntia, jotka olivat aiemin jääneet hivenen vähemmälle huomiolle. Surrealismi on esimerkiksi helppo nähdä romantiikan modernisointina. Oulipo-ryhmän matemaattisilla kirjoitusmenetelmillä taas on tuhat vuotta vanhoja edeltäjiä esimerkiksi uskonnollisen kirjallisuuden alueella. Jatkumoihin sijoittumisestaan huolimatta avantgarden pyrkimykset olivat kuitenkin tavalla tai toisella vallankumouksellisia.

Monet liikkeiden vallankumous pyrkimyksistä näyttävät toteutuneen (ja toisaalta monet ovat vesittyneet täysin), kenties avantgarden itsensä hinnalla. Taiteen kokeellisuudesta ja uuden tavoittelemisesta on tullut normi, ja avantgardistiset luomisen muodot ja metodit ovat institutionalisoituneet. Missä olisi tilaa etuvartiolle, kun rajavyöhykkeestä ja rajapyykkien kaatamisesta on tullut taiteen ydinaluetta? Onko kenties jo hieman ristiriitaista puhua nykyään avantgardesta, kun siitä on tullut varsin vakiintunut perinne? Oli miten oli, nykytaide ja -kirjallisuus ovat mitä suurimmassa määrin 1900-luvun avantgardeliikkeiden perillisiä, ja aikamme ilmiöiden ymmärtämisessä niiden taustoihin tutustumisesta saattaa koitua yllättäviä iloja.

Katajamäen ja Veivon toimittama artikkelikokoelma Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus pyrkii olemaan laajasti kattava yleisesitys käsiteltävästä aiheesta. Vilkaistaanpa sisällysluetteloa. Se näyttää jokseenkin tältä:

Irmeli Hautamäki: Avantgarden suhde taiteen instituutioihin ja politiikkaan
Päivi Mehtonen: Manifestien poetiikkaa ja retoriikkaa
Marja Härmänmaa: Italialainen futurismi ja teknologinen kirjallisuus
Tomi Huttunen: Venäläinen avantgardekirjallisuus
Jouni Koponen: Dadan historiaa ja poetiikkaa
Timo Kaitaro: Surrealismi kirjallisena avantgardena
Sami Sjöberg: Ranskalaisen lettristisen liikkeen ensimmäiset 60 vuotta
Hanna Meretoja: Ranskalainen uusi romaani avantgardekirjallisuuden suuntauksena
Sakari Katajamäki: Konkreettinen runous
Harri Veivo: Oulipo ja Tel Quel: muoto, politiikka ja potentiaalisuus
Leevi Lehto: Language-runous
Vesa Haapala: Kokeellinen kirjallisuus ja kirjallinen vastarinta Suomessa – kiintopisteenä 1960-luku
Anita Seppä: Kuvataiteen avantgarde: poliittisia reformeja ja esteettistä kapinaa
Pentti Paavolainen: Teatterin avantgarde
Henry Bacon: Avantgarde tulee elokuvaan

Huomaamme heti, että asiaa riittää. Kirjoittajat ovat – yhtä lukuunottamatta – tutkijakoulutuksen saaneita tiedeihmisiä, kokoelman ensisijainen kohderyhmä lienevät kirjallisuuden opiskelijat, ja kirjoitusten tyyli on jokseenkin akateeminen. Tässä ollaankin kirjan keskeisimmän ongelmakohdan ääressä, jonka toimittajat johdantoluvussaan huomioivat seuraavasti:

    Tutkimukselle ominainen erittelevä, selittävä, kommunikoiva ja pedagoginenkin asenne on usein ristiriidassa tutkimuskohteen maailmankuvan ja itseisymmärryksen kanssa.

Joidenkin artikkelien kohdalla ongelma näyttää ilmeisemmältä kuin toisten: kohde on haluttu nähdä ulkoisena objektina, kuin suurennuslasin alle asetettuna ötökkänä. Mutta kun kohteena on toisenlainen ajattelutapa, joka tulisi kenties ymmärtää, ei sen raajojen lukumäärän erittely nähdäkseni aivan riitä. Olisi kyettävä myös menemään leikkiin mukaan, ikään kuin ötökän pään sisään. Nyt näyttää siltä, että eräät kirjoittajat ovat pelanneet omaa kielipeliään, avantgardistit omaansa, mutta kohtaaminen on jäänyt varsin osittaiseksi tai ulkoiseksi. Rohkeimmin aihettaan on rouhaissut runoilija Leevi Lehto; esimerkiksi erästä Bernsteinin runoa kommentoidessaan:

    Teksti merkitsee aina jotakin, mutta usein – ja varsinkin näennäisesti merkityksettömien tekstien kohdalla – tämä edellyttää että emme yritä ”temaaista tulkimtaa” ”joaisesta” yksityiskohdasta, vaan pysymme herkkinä ”moninaisaaden eerillallaisiee porssidissille”.

Tieteellisen lähestymistavan eduksi voidaan tietysti todeta, että se tarjoaa tutkimuskohteestaan selkeästi jäsennellyn ja informatiivisen kuvauksen: tietoa. Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus onkin 13-sivuisine henkilöhakemistoineen ja avantgarden aikamaantiedettä käsittelevine liitteineen mitä käyttökelpoisin käsikirja ja hakueteos aiheesta kiinnostuneille. Minun hyllyyni se tuli ehdottomasti jäädäkseen.

P.S. Lopuksi haluan narista hieman yhdestä muodollisesta pikkuseikasta, joka ei ole ainoastaan tämän vaan myös monen muun kirjan ongelma: Alaviitteet olisivat paljon helpompia lukea kuin loppuviitteet, joten miksi – voi miksi? – ne viitetekstit sijoitetaan aina sinne artikkelien tai kirjojen loppuun?

Kari Levola (toim.): Kirjailijan työmaat
Tammi, 2007, 258 s.

työmaat

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Kari Levola keräsi kansien väliin kuvauksia kirjailijan työstä. Kirjailijan työmaat -esseekokoelmassa tekemisistään kertovat jo paljon nähneet kirjailijat Laila Hirvisaari, Hannele Huovi, Riitta Jalonen, Jari Järvelä, Markku Kaskela, Riina Katajavuori, Anita Konkka, Mari Mörö, Kai Nieminen, Sami Parkkinen, Markku Ropponen, Helena Sinervo, Eira Stenberg, Juhani Syrjä, Ilpo Tiihonen ja Tuula-Liina Varis.

Yhtenä lähtökohtana hankkeelle oli kirjailijoiden taloutta koskeva tutkimus, jonka mukaan kirjoista saatujen tulojen mediaani* oli peräti 2000 euroa vuodessa. Kirjailijain toimeentulo onkin korostetusti esillä lähes koko kirjan läpäisevänä teemana. Jos rahaa ei saa kirjoja kirjoittamalla, niin mistä kirjailija sitten elantonsa raapii? Senttailusta, apurahoista, ruumiillisesta työstä, perinnöistä, puolisojen palkoista… Eläkkeelle pääsemisestä on useimpien turha haaveilla. Nettikeskusteluissa tosiasioista puhuminen on jo pariin otteeseen tuomittu ruikuttamiseksi, mutta ruikuttamisesta ei kokoelman esseissä ensinkään ole kysymys, onpahan vain kerrottu, missä mennään.

Raha-asiat eivät tietenkään ole kirjan ainoa aihe, vaikka se tuntuukin olevan se päällimmäinen, josta missään ikinä julkisesti keskustellaan. Elämäntarinat kertovat, miten tie kirjailijaksi on auennut kovan vääntämisen tai sattuman kautta. Ne kertovat kirjailijoiden suhteesta julkisuuteen, lukijoihinsa, kustantajiinsa. Siitä, miten aiheet löydetään ja miten niitä sen jälkeen käsitellään. Arjesta ja juhlahetkistä. Uutteruudesta ja sinnikkyydestä, kovasta työnteosta, ahkeruudesta**. Siitä, miten työ vaikuttaa tekijäänsä. Siitä, miksi kirjoitetaan. Epätietoisuudesta ja epävarmuudesta.

Monet esseissä kuvatut vaikeudet tuntuvat kovin tutuilta. Massaan katoaminen, kommunikointiongelmat kustantajan kanssa, epävarmuus, ei pelkästään rahasta vaan koko urasta. Esilläolemisen vaatimus. Tutuilta tuntuivat myös ilot. Hyvältä tuntuu, kun on tekstillään onnistunut puhuttelemaan muita tai itseä, kun työ luistaa, kun saa tunnustusta…

Useimpia esseitä leimaa tärkeilemättömyys, monia suoranainen itseironia. Romanttista taiteilijamyyttiä ei moni pönkitä, sillä kirjoittaminen on, kuten kaikki alalla toimivat tietävät, päämäärätietoista työntekoa, ei taivaallisen inspiraation odottelua, ei hortoilevaa boheemielämää – jos toki joskus harvoin nämä elämisen tavat yhdistyvät samassakin persoonassa. Jotkut ovat saaneet osakseen ylenpalttisia glamourin hetkiä, kuten ulkomaillakin arvostettu Eira Stenberg, mutta pääsääntöisesti elämä on elämää kirjailijoillakin: naapurista kuuluu iskuporakoneen ääni, lasten koulu lakkautetaan, työpäivät ovat tarkkaan ajoitettuja, on ristiäisiä ja hautajaisia, ja ruokaakin pitää laittaa.

Kaiken kaikkiaan kokoelma antaa aiheestaan realistisen, monipuolisen ja elämänmakuisen kuvan. Tällaista se on, kirjailijuus.

Jukka Laajarinne
___

* Mediaani on suuruusjärjestykseen laitetun tilastoaineiston keskimmäinen lukema.
** Tuliko tässä pientä toistoa? Niin pitikin.

Uusimmat kommentit

annelitre artikkeliin Suksin
milateras artikkeliin Huhuu ja hurraa, Ansulle …
kirsti k artikkeliin Taas messuillaan!
Terhi artikkeliin Taas messuillaan!
Nimetön artikkeliin Taas messuillaan!
Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 44 muun seuraajan joukkoon