NaNoWriMo on nyt puolivälissä, päivä on 16.11.

Tosin henkilökohtainen marraskuuni aikoo jatkua itsenäisyyspäivään asti.

Lupasimme Terhin kanssa kirjoittaa Grafomaniaan vuoroviikottain, mutta nanoilu on sen verran innostavaa, että se tuottaa postaustarpeitakin. Puolimatkan krouvin kunniaksi siis kirjoitan jokusen rivin.

Ihmisen mieli on nerokas kehittämään sijaistoimintoja. Tästä oli puhetta jo aiemmin. Kun pitäisi kirjoittaa, tuntuu aivan välttämättömältä soittaa se yksi puhelu, maksaa laskuja, järjestää työpöytä, leipoa pullaa, mennä kuuntelemaan yleisöluentoa. Mielenkiintoinen on myös se ilmiö, että kun teksti alkaa olla lähellä valmista, hiontavaiheessa, mieleen alkaa pulpahdella mitä hienoimpia tarinaideoita, joita pitäisi tietysti tässä ja nyt ruveta oitis toteuttamaan. Mieli siis etsii sinnikkäästi hätätie-exitejä työläästä paikasta.

Riipaisevia ovat ne tilanteet, joissa kirjoittaja – tavallisesti pitkällä oleva harrastaja, mutta joskus myös julkaissut kirjailija – jumittuu tekstinsä hiontavaiheeseen vuosiksi. Hän hioo ja hioo. Tekee versiota. Mieli on keksinyt sijaistoiminnon: tämä ei ole vielä valmis, pitää viimeistellä. Vuodet kuluvat. Toisaalta toisen prosessia on paha sorkkia, toisaalta tekisi mieli karjua: Lopeta! Lähetä jo se teksti! Anna eteenpäin, mene itse eteenpäin, sittenpä näet. Viimeistelyvaiheessa oleva käsikirjoitus on tehokas tulppa niille kaikille muille tarinoille, jotka odottavat kirjoittamistaan. Ehkä kyse on myös pelosta. Loputon hiominen antaa lisäaikaa. Voi lykätä lohikäärmeen kohtaamista pesällään eli kustannustoimittajaa ja hänen (mahdollisesti kopioitu) hylsyänsä.

Tällä en suinkaan tarkoita, ettei tekstiä pitäisi hioa tai että olisi viisasta lähettää kustantajalle puolivalmis versio.

Mutta sijaistoimintoihin jälleen. Olin ajatellut pitää vapaan viikonlopun ja hoitaa rempallaan olevia kotitöitä. Lauantaina teini halusi ulos syömään ja halpatavarataloon. Hyvänä äitinä tietenkin lähdin eikä sinä päivänä saatukaan muuta aikaan kuin kasa kanansiipiä, farkkuja, huiveja, sukkia, joulukalentereita jne. Halvalla. Inha imuri siis odotti edelleen sunnuntaiaamuna. Ajattelin vähän korjata tekstiä ensin. Iltapäivällä teini ilmestyi luolastaan karjuen ruokaa ja havaitsin imurointia vältellessäni kirjoittaneeni 10 liuskaa. Menee se siis näinkin päin.

Olen lähes siinä, missä minun pitäisi olla. En uskalla sanoa, että hyvin menee, siihen olen liian taikauskoinen. Sanon vain kuin Esko Aho joka tv-haastattelussa 90-luvun alun lamakurimuksessa: “Tästä on hyvä jatkaa.”

Kuis kulkee, rakkaat kirjoittajatoverit?

Anne tuntuu etenevän tasaisen (ja kadehdittavan) varmasti, Anullakin syntyy, ja Anneli on saanut ison vaihteen päälle. Mitä Päiville kuuluu?

Tunnustettakoon, että olen toipunut viime viikon maanisesta alkuinnostuksesta. Olen lähes aikataulussa (hmmm…). Aikataulussa, kunhan tämän postauksen jälkeen suljen nettiselaimen, keitän jättipannullisen teetä ja paukutan näppäimistöä pitkälle iltaan (eli…?).

Tällä viikolla olen kirjailijavieraillut tamperelaisessa lukupiirissä ja Pirkkalan yläkoululla. Pitkän esiintymispäivän jälkeen itsestä on vaikea saada tehoja irti. Ja lehtijuttujakin olisi. Ja niiden sopimista ja järjestelyjä. Ja ystävän synttärit tietenkin kaikkein tärkeimpänä.

Ja muita tekosyitä!

Annelin kanssa olemme sentään jo ohimennen keskustelleet siitä, miten juhlistaa nanon päättymistä.

Asiat täytyy vain asettaa tärkeysjärjestykseen.

Kirjoitusintoa kaikille nanolaisille ja ei-nanolaisille!

Aloittaminen on kamalaa. Jotkut kirjoittavat rakastavat aloittamista, mm. dekkaristi Seppo Jokinen kertoi aloittamisen olevan homman mukavin hetki.
Ei minusta. Alkukitka on kova.
Aloittaessa joutuu/saa päättää, millainen on kirjan maailma. Se on melkein jumalista luomistyötä. Ennen muuta se on poissulkemista, päätösten tekemistä tyylin, henkilöiden, tarinan ja käänteiden suhteen. Hankalaa.
Ei ihme, että Jumalakin lepäsi seitsemäntenä päivänä luotuansa maailman.
No, minä olen levännyt lähinnä laakereillani ensimmäisen NaNoWriMo-viikon aikana. En ole saanut aikaiseksi riviäkään! En sanaakaan!
Terhillä on luja usko tuottavuuteeni, mikä on hyvä juttu, koska oma uskoni alkaa horjua.
Tekosyitä kyllä löytyy:sunnuntaina funtsasin, maanantaina tein yhden haastattelun, tiistai oli Helsinki-päivä, keskiviikkona kävin kuuntelemassa viisaan luennon (Stuart Kauffman), torstaina piti käydä tiedotustilaisuudessa, perjantaina… hmm.
Kyllä laiska sika syitä keksii, milloin on maa jäässä, milloin on kärsä kipiä.
Tänään olen sentään saanut jotain aikaiseksi. Piirtelin kuvia. Sillä tavoin yleensä aloitan kirjoittamisen. Joskus piirros on kuin graafi pörssikursseista. Joskus jana, johon on merkitty käänteet. Joskus se näyttää Afrikan tähden näköiseltä pelilaudalta. Joskus isolla paperilla on palloja (henkilöitä) joiden välillä sinkoilevat nuolet, salamat, sydämet ja tikarit. Nyt syntyi kuusi juonenkuljetusta, joita pitäisi limitellä keskenään ja kehitellä.
Ei siihen mennyt kuin tunti.
Miksen ole siis saanut mitään aikaan aiemmin?
Kirjoittamisen käynnistäminen vaatii aikaa, ainakin minun kohdallani. Prosessori hurisee ja jotain tapahtuu, vaikka mitään ei vielä näy.
Toivon hartaasti, että ensi viikolla alkaa jo näkyäkin.
Mites muut nanoilijat? Menikö ensimmäinen viikko paremmin kuin minulla? Siihen ei kyllä kovin paljon vaadita…
Anneli

Mikä yhdistää minua ja Anneli Kantoa?

Monikin asia, mutta päällimmäisenä nyt se, ettemme pidä marraskuusta.

Koko ajatuskin – phyi!

Tänä vuonnapa keksimmekin konstin, jonka avulla emme edes huomaa ankean kuukauden olemassaoloa:

Aiomme nanowrimoilla eli osallistua kansalliseen romaaninkirjoituskuukauteen!

Anneli kirjoittaa kolmannen osan ihanalle Futistyttö-sarjalleen (jonka kursailematon fani olen), minä taas kirjoitan romaania, joka kulkee työnimellä MKK eli tuttavallisesti murheenkryynikäsis. Tiedän jo nyt, että on päiviä, jolloin kadun hullua päähänpistoamme, mutta samalla odotan jo nyt sunnuntaita kutkutuksella…

Yksin en tähän pystyisi. Luotan Annelin tukeen ja kannustukseen.

Kirjoittelemme romaanien etenemisestä tänne Grafomaniaan vuoroviikoin. Minä rustailen mietteitäni myös omilla sivuillani.

No niin! Kirjojen kansista äänestettiin Helsingin messuillakin. Ykköset ovat tismalleen samat kuin Turussa, mutta kolmikoissa on vaihtelua. Turussa ja Helsingissä oli esillä myös eri kirjoja. Plussaääniä annettiin nyt yhteensä 774 ja miinuksia 673.

Kauneimmat kannet:

1.  Raili Mikkanen, Tiina Holmberg: Majakat, ohoi!  (153 ääntä)

2.  Anu Holopainen: Yölaakso (96)

3.  Markku Kaskela: Olen Matias, lammaskoira (56)

Kehnoimmat kannet:

1. Salla Simukka: Meno-paluu (87 ääntä)

2. Antti Halme: Metalliveljet (73)

3. Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva (66)

Ääntenlaskijamme eriytti tällä kertaa nuorten ja aikuisten antamat äänet. Jos kilpailussa otettaisiin huomioon ainoastaan nuorten antamat äänet, kauneimmat kannet olisivatkin seuraavat!

1. Anu Holopainen: Yölaakso (58 ääntä)

2. Salla Simukka: Meno-paluu (32)

3. Hämäläinen & Simukka: Luokkakuva (25)

Perusteluja kauneimmalle ja kehnoimmalle:

Majakat, ohoi!

“Siinä on yksinkertainen, mutta mukaansatempaava kansi”

“Hieno sommitelma hylkeenkuonon ja lokin sekä majakan kanssa”

“Hyvin piirretty, kiinnostava kansi”

“Ihana kansi, selkeä”

Meno-paluu

“Siinä on pelkkää tekstiä”

“Tekstistä ei saa selvää, ja kirjan kansi on liian yksinkertainen”

“Hieman tylsä, mitäänsanomaton”

“Silmiin sattuu kun katsoo”

Plussana:

“Kivan räikeä, ei tylsä”

“Värikäs, hyvä printti”

Kun kirjailijasta tulee kirjailija, hän usein olettaa että kirjailijan työhön liittyy seuraava etu: saa olla paljon hiljaa itsekseen, koska kirjoittamisen ideanahan on kirjoittaa eikä puhua. Ainakaan ei tarvitse esiintyä.

Tämä oletus revitään haikeaksi silpuksi nopeasti. Ennen kuin kirjailija huomaakaan, löytää hän itsensä messuilta, markkinointikiertueilta ja ties mistä puhujapöntöistä. Jos hän on nuortenkirjailija, niin hän tulee todennäköisesti tekemään kouluvierailuja eli “kirjaesittelyitä”, kuten koululaiset tapaavat sanoa. Niistä on kirjoitettu Grafomaniassa monta kertaa ja aina positiiviseen sävyyn. Jos kerran pitää puhua, niin mieluiten koululaisille.

Palasin juuri kokonaiselta koulukiertueelta, jossa käytiin kaikissa Haapaveden alakouluissa ja yläkoulussa. Kiertueeseen osallistui kuusi Suomen Nuorisokirjailijat ry:n edustajaa. Tällaisella rundilla esiinnytään pareittain. Jokaisen parin tuottama kemiallinen reaktio on erilainen, mikä tuo esiintymiseen ihan omanlaisensa vireen. Haluankin nyt esitellä kiertuekumppanini nimenomaan esiintyjinä.

Elisabet Aho on rauhallinen ja lämmin puhuja. Hän ei tönäise esiintyjätoveria alas kateederilta, vaan täyttää paikkansa asiallisesti ja pätevästi. Kirsti Kuronen esiintyy avoinna ja luottavaisena. Jos yleisö ei näytä lämpenevän (yläkouluissa sellaista joskus sattuu), niin Kirsti ei anna sen sotkea kuviotaan, vaan painaa eteenpäin kuin myönteinen siili varvikossa. Jukka Laajarinteellä on aina taskun pohjalla yllätyksiä tai merkillisiä ajatuksia, joilla kuulijoitten mielenkiinto herää kuin itsestään ja seuraa nöyrästi Jukan talutusnuorassa niin pitkään, kuin hän sattuu haluamaan. Päivi Lukkarila puhuu teräviä ja hauskoja. Hän elehtii epäsuomalaisen vilkkaasti – jos pyydätte Päivin kirjailijavieraaksi, saatte samalla myös kuvaelmia monista jännittävistä aiheista. Tuula Sandström on kirjaesittelijänä konkari, muttei suinkaan rutiinien vanki. Kokemus näkyy esim. siinä, että Tuula osaa arvioida yleisön laadun ja vireystilan salamannopeasti ja kykenee sitten toimimaan sen mukaan.

Voisin listata vielä paljon lisää oivallisia esiintyjiä sen perusteella, mitä olen viime vuosina päässyt näkemään ja kuulemaan. Nuortenkirjailjat näyttävät harvoin olevan itsekseen mutisevia mörököllejä. (Toisaalta olen sitä mieltä, että kirjailijalla, kuten tetysti kaikilla muillakin, on myös oikeus olla itsekseen mutiseva mörökölli toisinaan tai vaikka aina. Perustehtävähän on kuitenkin kirjoittaminen eikä stand up -komiikka.)

Vielä yksi asia on pakko mainita. Usemmiten kouluvierailut järjestää kirjasto. Se on kirjailijan kannalta hyvin tärkeä asia, sillä kirjastoväki hallitsee sekä henkiset että käytännölliset asiat. Kirjastontädit saavat kirjailijan tuntemaan itsensä tärkeäksi ja ihmeelliseksi. Lisäksi he huolehtivat itseään säästämättä siitä, että kirjailja siirtyy etapista toiseen, tulee ruokituksi ja majoittuu miellyttävästi. Terveisiä siis – tällä kertaa – Sari Seitajärvelle Haapaveden kirjastoon!

Raili Mikkasen ja Tiina Holmbergin teos Majakat, ohoi! on voittanut ylivoimaisesti Suomen Nuorisokirjailijat ry:n Kaunein kirjankansi -äänestyksen Turun kirjamessuilla. Mikkasen voittoputki jatkuu, sillä viime vuonna hänen teoksensa Pähkinäpuinen lipas voitti saman äänestyksen.

Turun kirjamessuilla äänestettiin tällä kertaa sekä houkuttelevinta että kehnointa kirjan kantta. Houkuttelevinta kantta äänesti 502 messuvierasta, kehnoimmat kannet saivat 463 ääntä.

Täytyy kyllä sanoa, ettei miinusäänien laskeminen ollut yhtään mukavaa! Äänestyksen tarkoitus on viestiä kustantajille, millaiset kannet ihmisiä puhuttelevat.

Houkuttelevimmat kannet:
1. Raili Mikkanen: Majakat, ohoi! (Schildts) 109 ääntä
2. Seita Parkkola: Usva (WSOY) 59 ääntä
3. Maria Vuorio: Kiitollinen sammakko (Tammi) 35 ääntä

Kehnoimmat kannet:
1. Salla Simukka: Meno-paluu (WSOY) 94 ääntä
2. Päivi Lukkarila: Talliterapiaa (Karisto) 58 ääntä
3. Antti Halme: Metalliveljet (Otava) 55 ääntä

Perusteluja kategorioiden ykkösille:

Majakat, ohoi!:
“Satumainen ja jännittävän herkkä!”
“Selkeä ja kuvaa oletettua aihetta.”
“Esteettisesti miellyttävä.”
“Siinä on jotain mystistä.”
“Kansi on upeasti piirretty ja täynnä tunnelmaa.”

Meno-paluu:
“Ei kuvia, yksitoikkoinen värimaailma.”
“Ärsyttävä värisekamelska.”
“Otsikko on tylsä!”
“Mitäänsanomaton.”
“Ei kerro mitään kirjan sisällöstä.”

Jos joku haluaa lisätietoja kirjansa kohtalosta tai perusteluista, paiskaa meilillä: terhi.rannela(at)gmail.com

Grafomanian Sari Peltoniemi on saanut korkeatasoiselle lasten tai nuorten sarjakirjalle joka toinen vuosi myönnettävän Anni Polva -palkinnon teoksestaan Soita minulle, Kukka Kaalinen.

Koreittain, lapioittain ja sylittäin onnea!

Turun kirjamessut lähestyvät huimaa vauhtia, joten on korkea aika vinkata, milloin tämän blogin kirjoittajat nousevat lavalle. Täydentäkää omien, mahdollisten tarkempien tietojenne mukaan.

Perjantai 2.10.2009

10.30 Sari Peltoniemi, Hannu Hirvonen, Harri Istvan Mäki ja Ville Hytönen esiintyvät Runo vieköön -tapahtumassa Fiore-lavalla

11.00 Sari Peltoniemi, Vilja-Tuulia Huotarinen, Ville Hytönen ja Tomi Kontio esiintyvät Runo vieköön -tapahtumassa Fiore-lavalla

12.45 – 13.15 Suomalainen fantasia ei ole pelkkiä velhoja ja haltioita.
Verevästä ja maanläheisestä mystiikastaan kertovat monipuoliset kirjailijat Tomi Kontio ja Sari Peltoniemi uusimpien teostensa kautta: Viidakon kutsu ja Hämärän renki. Fiore-lava

13.20 Tytöt sokerista, pojat etanoista – sukupuolten stereotypiat lasten- ja nuortenkirjoissa -keskustelu. Kirjailijat Kirsti Kuronen, Tuula Kallioniemi, Anneli Kanto ja Harri Istvan Mäki Turku-lavalla

Sunnuntai 4.10.2009

11.15 Salla Simukka koululaisten haastateltavana Lukumestassa

12.00–12.45 Seksi ja suhteet lasten- ja nuortenkirjoissa.
Kirjailijat Salla Simukka, Sirpa Puskala, Kalle Veirto ja lehtori Karl Grunn. Vetäjänä kirjailija Anu Holopainen. Kokoustila 1-2

13.20 Juuret. Miten kotipaikkakunta näkyy nuorisokirjailijoiden työssä vai näkyykö?
Keskustelemassa kirjailijat Terhi Rannela, Sari Peltoniemi, Markku Karpio ja Katariina Romppainen Fiore-lavalla

14.30 Sari Peltoniemi koululaisten haastateltavana Lukumestassa

Poiminta ohjelmasta mainittakoon myös, että edellisessä postauksessa mainitun Anni Polva -sarjakirjapalkinto jaetaan perjantaina 2.10. klo 10.40 Turku-lavalla.

Koko messuohjelma löytyy tästä osoitteesta:

http://www.kirjamessut.fi/

Olen kirjailijaelämäni varrella muutamaan otteeseen joutunut/päässyt  osallistumaan kollegojen teoksia arvottavaan raatiin. Joka kerta olen kokenut vähintään kahdenlaisia, vastakkaisiin suuntiin repiviä, fiiliksiä. 2000-luvun taitteessa olin mukana Kivipää-komiteassa, jonka ideana oli nostaa esille taideteoksia ja tekijöitä, jotka korkeasta taiteellisesta tasostaan ja kiinnostavuudestaan huolimatta eivät olleet saaneet juuri minkäänlaista huomiota tiedotusvälineissä. Se homma oli mukavaa ja helppoa; niin tekijät kuin teosten hiljaiset fanitkin kiittivät meitä tärkeästä työstä.

Samoihin aikoihin työskentelin hetken aikaa Lukukeskuksessa. Muistan vieläkin nolon hämmennykseni, kun minua pyydettiin kirjoittamaan kritiikkejä tuttujen kollegojen lasten- ja nuortenkirjoista. Silloin tajusin onneksi kieltäytyä. Nyt olen kahdesti toiminut Anni Polva -sarjakirjaraadin jäsenenä ja tiedottajana. Palkintoa ideoidessamme koimme tekevämme suuren palveluksen korkeatasoiselle, mutta aivan liian vähälle arvostukselle jääneelle suomenkieliselle sarjakirjalle ja sen upeille tekijöille.

Minun ei tarvitse kuin katsoa peiliin tietääkseni, miten herkkiä me kirjailijat olemme ja miten helposti itsetuntomme romahtaa. Tänä vuonna halusimme vähän laajentaa sarjakirja-asian näkyvyyttä. Lukukeskus innostui ideastamme ja polkaisi pystyyn Lukuhaastekampanjan, jossa alakoulun luokkia houkutellaan lukemaan syyslukukauden kuluessa jokin sarjakirja. Osallistujien kesken arvotaan kirjailijavierailu, jonka tekee tuore Anni Polva -palkittu kirjailija. Lukukeskus pyysi Lounais-Suomen kirjailijoilta vinkkilistaa, jossa olisi joitakin esimerkkejä vuosien 2007 ja 2009 välillä ilmestyneistä sarjakirjoista. Raatimme työ oli siinä vaiheessa vielä pahasti kesken ja hajallaan, jolloin päätin tuikata Lukukeskukselle (tehtävänannon mukaan) pienen ja hyvin sattumanvaraisesti kootun listan sarjakirjoista.

Tunnustan mukisematta, että en keskittynyt hommaan kunnolla. Listalta jäi puuttumaan valtava määrä erinomaisia sarjakirjoja. Mutta uskoin asian olevan ok, sillä Lukuhaasteessa sanotaan, että luokka voi valita mieleisensä kirjan joko vinkkilistalta tai sitten ihan vapaasti sen ulkopuoleltakin. Pian aloin saada loukkaantuneilta kollegoilta kyselyitä tyyliin: “Miksi boikotoitte minun kirjaani?”, “Eikö kustantajani ole lähettänyt kirjaani raadille?”, “Onko kirjani niin huono, ettei se kelpaa edes vinkkilistalle?” Karmeinta tässä on se, ettei asiaa voi korjata jälkeenpäin. Nyt ovat edessä kirjamessut ja joudun kohtaamaan nuo kollegat silmästä silmään. Tunnen heidät niin hyvin, että en järjellä ajatellen pelkää kostoa tai lynkkausta. Mutta nolouden tunteesta en pääse mihinkään. Tämä sähellysepisodi on opettanut ainakin sen, että minun lienee parasta pysyä lestissäni eli kirjailijana. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että minun on parasta jättää kaikenmaailman listojen teko ja tiedotushommat niille, jotka osaavat sen paremmin. Pyydän tuhannesti anteeksi loukatuilta!