Grafomania

Saavun täpötäyteen teatterisaliin, soittajat jammailevat jo lavalla. Valot pimenevät, yleisö hiljentyy ja pianoa soittanut mies kääntyy ja nousee pöydän ääreen lukemaan kameraa kohden. Lavan taakse, valkokankaille heijastetaan miehen kiharat hiukset ja poikamaiset hymykasvot. Hän esittelee roolihahmot ja lento Thaimaahan lähtee.

­– Söpönnäköne se kirjailijaa esittävä näyttelijä, ystäväni toteaa väliajalla.

– Se on Itkonen itse, sanon. 

Näytelmä soljuu, ihmissuhteita setvitään. Yksi repliikki jää takomaan päähän. Ulkoministeri karjaisee syöpää sairastavalle vaimolleen ennen kuin kaikki räjähtää:

– Pane se kirja pois.

Näytelmän jälkeen mietin perheitä, joissa luetaan paljon. Entäs jos siellä luetaankin siksi, ettei haluta puhua toisille? Kirja voi olla pelastusköysi hapettomasta parisuhteesta ilmavimmille ajatuksille. Murrosikäisen koulukiusatun ainoa ystävä. Kolmen lapsen isän ja yksityisyrittäjän muutaman sivun hengähdystauko ennen unta. Arjen tylsyyttä pakenevan seikkailijan mielikuvien odysseia. Kirjaan on helppo paeta, se vie ajatukset muualle ja antaa perspektiiviä elämään ja ihmisyyteen.

Kirjojen ohella on hyvä lukea myös ympäröivää todellisuutta, elämän tilanteita. On hetkiä jolloin kirja kannattaa laittaa pois, ja sitten – puhutaan. Vaikka siitä mistä kirja kertoo.

Tiina Raevaara kirjoittaa Kulttuurilehti Särön blogissa kirjojen elinkaaresta ja siitä, voiko kirjailija kirjoittaa itsensä unohduksiin. Eräs kriitikko sanoi kerran minulle, että hänestä kustantajankin olisi hyvä miettiä kirjailijansa uraa: antaa julkaista sopivasti, ei laskea liikkeelle keskeneräisiä töitä vain siksi että kirjailija nyt haluaa jonkun kirjan julki mahdollisimman nopeasti, tai että tekijä sattuu olemaan suosittu ja myyvä juuri nyt. Sen sijaan laatua sopivasti markkinoille.

Lasten- ja nuortenkirjailijalla tuskin on pelkoa siitä, että menestys houkuttaisi helppoihin ratkaisuihin ja kustannussopparia pukkaisi ovista ja ikkunoista… Mutta onhan mahdollista ajaa itsensä piippuun kirjoittamalla, jos siis kirjoittamisesta tulee suorittamista, pakonomaista huiskamista, jossa ei ole ajatusta mukana. Ja miksi ei voisi tulla: onhan tämä koko meidän ympäröivä todellisuutemme virittäytynyt uraan, suorittamiseen, tuloksiin jne. juttuihin, joihin voi hyvinkin haksahtaa menemään mukaan, jos ei pidä varansa. Huiskamisen taustalla voi olla pelkoja siitä, että kynän muste ehtyy, apurahakeinusta putoaa pois ja kustantajakin unohtaa, jos ei näyttäydy säännöllisin väliajoin edes tuulikaapissa.

On vaikea sanoa, mikä on liian tiuha julkaisutahti, mutta ulkoisen määritelmän (x kirjaa vuodessa tai kirja tietyn ajan välein) sijaan voisi olla hyvä pitää mittarina sitä, että kirjoittajalla itsellään on oltava kipinä kirjoittaa, hänellä on oltava aikaa tekstille ja tehdä siitä mahdollisimman hyvä. Tekstiä täytyy voida rakastaa rauhassa, ennen kuin sen laskee maailmalle. Jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua julkaisusta voi kirjan ottaa ylpeänä esiin, niin silloin se on paikkansa ansainnut (normaalia ”iik, en voi koskea tähän koska hävettää koko silloinen kieliasu” –reaktiota en pidä ylpeyden esteenä).

Ehkä on vain hyvä miettiä julkaisutahdin, uran sun muun maallisen sijaan henkistä puolta, eli miksi kirjoittaa, mitä siitä saa sisäisesti, mitä kirjallisuus merkitsee luovalle minälle. Siis vain kirjoittamaan itsensä aukinaiseksi.

P.S. Apua kaipaan. Kun tekee näytelmän, ja siitä antaa käyttöoikeuden tietylle teatteriryhmälle, niin mikä on semmoinen normaali käyttöoikeus, joka soppariin kannattaa laitattaa? Olisiko osviittaa?

EDIT: Myös JK Koskinen sivuaa tänään samaa teemaa.

Hohhoi, palasin juuri kotiin kahden päivän kirjailijavierailuilta. Matkassa oli kuusi nuorisokirjailijaa, ja puhuimme oppilaille kaksittain, tämä oli minulle uusi ja mielenkiintoinen kokemus. Kahden voimin esiintyessä tilanne on ihan erilainen kuin yksin tai suuremmassa joukossa, kuten paneelissa, jossa joku johtaa keskustelua. Erityisen mukavaa antia oli se, että ikään kuin tutustui kollegoihin paremmin - nimenomaan kirjailijoina. Eilen esiinnyin Tuula Kallioniemen kanssa, tänään Tapani Baggen, ja molempiin verrattuna olen vielä aivan noviisi, joten oli mielenkiintoista kuulla heidän työskentelystään elävästi kerrottuna. Sainkin kotiintuotavaksi muutamia uusia ideoita oman työni piristämiseksi (siis sen työn joka on “hieman” jumissa… )

Tällaiset matkat ovat hyvää vastapainoa kirjoitustyölle. Vaikka toimittajana käyn haastattelemassa ihmisiä, huomattava osa jutunteostakin on suunnittelua ja kirjoitusta, jotka freenä teen lähes kokonaan itsekseni. Kouluvierailuilla on pakko kohdata uusia ihmisiä, puhua yleisölle, olla sosiaalinen. Juuri ennen lähtöä saattaa ajatella että oih ja voih, mihin minä taas menin lupautumaan mutta kun liikkeelle lähtee, kokemus onkin - matkaväsymyksestä toivuttua - antoisa, virkistävä ja innostava. Se mikä etukäteen kuviteltuna tuntui “pakolta”, tuntuukin itse tilanteessa mukavalta.

Kotiin palattua oih ja voih on unohtunut kokonaan, ja niiden tilalla on ihan toinen fiilis: Olipa mukavaa, ja kyllä kannatti!

Minua jaksaa jostain syystä aina ihmetyttää se, että kirjoillani on lukijoita. Ei, tässä ei nyt ole kyse mistään teeskennellystä vaatimattomuudesta saati huonosta kirjallisesta itsetunnosta. Pidän kirjojani ehdottomasti lukemisen arvoisina, ja lukijakunta saisi mielellään olla laajempikin. Silti ajatus siitä, että joku ehkä juuri tälläkin hetkellä pitää käsissään kirjaani ja lukee sitä, on huimaava. Kirjoittamani sanat muodostavat jonkun ihmisen päähän mielikuvia ja mahdollisesti omia pohdintoja. Aina tätä miettiessäni innostun ja pelästyn. Enemmän kuitenkin innostun.

Kun pienenä halusin kirjailijaksi, haaveilin ensisijaisesti siitä, että kirjani olisivat kirjastossa. En osannut kuvitella niitä kirjakauppaan. Se oli ihan luonnollista, sillä itsekin löysin luettavani juuri kirjaston hyllystä. Nykyään tunnen suurta iloa, kun käyn katsomassa omien kirjojeni lainausmääriä ja huomaan, että joku kirja on lainassa.  Varauksesta ilahdun ehkä vielä enemmän. Joku haluaa niin mielellään lukea kirjan, että vaivautuu varaamaan sen.

Kun olen päässyt julkaisukynnyksen yli, en enää osaa ajatella kirjoittavani vain itselleni. Tahdon olla osa sitä prosessia, jossa minun ajatukseni muuttuvat sanoiksi, jotka muuttuvat sitten taas lukijan päässä ajatuksiksi. Ne eivät ole tietenkään samoja ajatuksia, ja sehän tässä koko prosessissa on kaikkein hienointa.

Nykykirjailija ei voi erakoitua kammioonsa ja luottaa siihen, että hyvä kirja kyllä myy itse itsensä. Kirjailijan on hyvä näkyä ja kuulua jo ihan markkinointimielessä, ja mikä olisikaan parempi tilaisuus esittäytyä “ihan oikeana ihmisenä” suoraan lukijoille kuin kirjamessujen lavalla? Meillä nuorisokirjailijoilla on lisäksi monia hienoja tilaisuuksia viedä lukemisen ja kirjoittamisen iloista sanomaa lapsille ja nuorille kouluvierailujen muodossa.

Luonteva esiintyminen ihmisjoukkojen edessä ei kuitenkaan ole suomalaisten perinteisiä vahvuuksia. Suuri syy on kulttuurissa, täällä ei ole katsottu hyvällä jos joku haluaa tuoda itsensä esiin, nöyryys ja krooninen syyllisyydentunne (oli sille aihetta tai ei) ovat vankkoja luterilaisia hyveitä. Lapset kasvatetaan ilman positiivista vahvistamista, etteivät ne vaan ylpisty ja luule itsestään liikoja. Vaikka jotain saavuttaisikin, on hyvä vähätellä itseään.

Onneksi kulttuurimme on vähitellen muokkautumassa avarammaksi. Tulemme varmasti näkemään yhä enemmän nuoria suomalaisia, joilla on terve itsetunto ja jotka eivät hyydy tuppisuiseen, vapisevaan koomatilaan joutuessaan puhumaan useammalle kuin yhdelle ihmiselle kerrallaan.

Meille vähän vanhemmille voi kuitenkin olla yhä vaikea päästä yli esiintymispelosta ja kaikesta siitä pimeästä ja synkästä, joka velloo alitajunnassa ja vakuuttelee että homma menee takuulla totaalisesti pieleen. Ja pelosta huolimatta moni haluaisi esiintyä, jopa nauttisi siitä ilman lamauttavaa jännittämistä!

Onneksi tätäkin asiaa voi opetella, ja ehtoisa järjestömme Nuorisokirjailijat ry. järjesti meille eilen esiintymistaidon koulutuspäivän. Kouluttajana oli näyttelijä Tuija Piepponen, joka oli fantastisen hauska, eläväinen ja innostava. Suomalaisen jäyhähkö, mutta oppimishaluinen kirjailijaporukka suli nopeasti (ja hillittömien naurukohtausten säestyksellä) kertomaan nimensä luontevasti muiden edessä ja improvisoimaan vapautuneesti. Vaikka impromenetelmä on käytännön tasolla hassuttelua, se havainnollisti tehokkaasti, kuinka asiaan keskittyminen vie ajatukset pois omasta jännittämisestä. Bonuksena tietysti lisää rentouttavaa nauramista, kun improilijat esittivät muun muassa nukahtelevaa formulakuskia, krapulaista pappia, ilmavaivaista ballerinaa ja pakkasessa esiintyvää stripparia!

Saimme nähdä, miten pienestä on kiinni esiintyjän läsnäolo. Esiintyminen ei ole puhumista takaseinälle näkymättömän ihmisjoukon ylitse, vaan se on elävää vuorovaikutusta. Se on kontaktin ottamista toisiin ihmisiin - ei vain heidän katsomistaan, vaan heidän näkemistään - intensiteettiä, heittäytymistä ja avautumista. Esiintyminen vaatii luottamusta paitsi itseensä, myös yleisöön.

Opimme myös muutamia keinoja rentoutua fyysisesti ennen lavalle astumista. Esiintymisjännitykseen ei kuitenkaan ole olemassa taikatemppuja, jotka saavat sen noin vain katoamaan. Tähänkin sopinee vanhat viisaat sanonnat, “Tekemällä oppii” ja “Harjoitus tekee mestarin”.

Ja eikun harjoittelemaan, heti tuossa viikon kuluttua!

Siellä sun täällä Harry Potter -arvostelujen ja uutisoinnin joukossa on pilkahtanut ajatus ja kysymys siitä, mitä J.K Rowling mahtaa tehdä seuraavaksi, vai tekeekö mitään. Harry Potterista tuli enemmän kuin menestystarina, siitä tuli jotakin elämää suurempaa, kenelle tahansa. Mitä kirjailija voi sitten tehdä seuraavaksi? Häntä verrataan aina itseensä ja saavutuksiin. Kirjoitti hän mitä tahansa, tulee kirjan takakannessa lukemaan “Harry Potterin luojalta”, ja uusia tekstejä verrataan Pottereihin. Puhdasta arviointipöytää ei ole, on vain “kirjoittaa vielä paremmin kuin Pottereissa” tai “ei yllä Pottereiden tasolle.”

Onko kirjailijan ainoa vaihtoehto jäädä kirjailijantyöstä eläkkeelle? Vähän kuin Douglas Adams, joka teki Linnunradan käsikirjan liftareille (Dirk Gentlyjä ei suuri yleisö välttämättä tunnekaan) ja oikeastaan ei muuta.
Onko kirjailijan jatkettava, vai saako hän lopettaa menestyksen huipulla?

Mitä sinä tekisit vastaavassa tilanteessa?

(Minä kirjoittaisin salanimellä, ja jotakin täysin erilaista.)

Eilen, 4.3., keskusteltiin Villa Kivessä kirjallisuudessa tapahtuvista muuutoksista. Paneelikeskustelijoina olivat Toimitusjohtaja Jaakko Tapaninen (pj), kirjailijat Kari Levola, Anja Snellman ja Hannu Raittila sekä kustannustoimittaja Antti Kasper.

Tässä joitakin esille tulleita näkökohtia. Suoria lainauksia nämä eivät ole vaan tulkintojani esiintyjien näkemyksistä. Siis: mikä on muuttunut?

Anja Snellman:
Ennen kustantamo oli turvasatama, jonne saattoi piipahtaa juttelemaan milloin tahansa ilman mitään vahtimestarille ilmoittautumisia. Nykyään henki on viileämpi ja kiireisempi. Toimittajilla ei ole maailmanparantamiseen aikaa.

Lehtien kulttuuritoimitukset on ajettu alas ja kirjallisuuskeskustelun taso on pudonnut. Julkisuus on muuttunut kovemmaksi.

Hannu Raittila:
Talouden ja luovuuden välinen tasapaino on muuttunut tasapainottomuudeksi. Talouspainotukset uhkaavat koko kirjallisuutta. Keskittynyt kirjakauppa tuottaa myyntipaineita kustantamiseen ja sitä kautta kirjailijuuteen. Kirjoittajan työ kaavoittuu ja formatoituu. Tämän hetken murrosikäiset, tulevat kirjailijat, näkevät kirjailijan roolin toisin kuin 80-90 -luvuilla ja sitä ennen uransa aloittaneet. He näkevät kirjallisuuden rahan kautta ja tuottavat aikanaan formaattikirjallisuutta.

WSOY:n ongelma on, että se on pörssiyhtiön osa ja joutuu siten kilpailemaan muiden pörssiyhtiöiden kanssa. Tämä on mahdotonta, sillä kirjallisuus ei ole kasvuala. Käytettävät liikkeenjohdolliset opit soveltuvat prosessiteollisuuteen, eivät kirjallisuuteen.

Antti Kasper:
Formatoitumista ei ole vielä nähtävissä.

Anja Snellman:
Aiempaa enemmän painottuvat palkinnot ja kilpailut luovat kirjallisuuteen katvealueita ja lietsovat kilpailuhenkeä. On tähtikirjailijoita ja B-sarja. Medianäkyvyys, mielikuvat ja myynti määrittävät kirjailijan asemaa.

Jaakko Tapaninen:
Todellisia vallankumouksia on tapahtunut kolme: reaganilainen vallankumous mahdollisti ristiinomistamiset, ja kustannusalan omistussuhteet ovat keskittyneet. Desktop-vallankumous pudotti kirjojen valmistuskuluja, ja julkaistavien nimekkeiden määrä on kasvanut räjähtäen. Visuaalisten medioiden vallankumous on johtanut siihen, että ihmiset eivät enää lue.

Kari Levola:
Kustantamojen hankinnat ovat vähentyneet, ja laatu heikentynyt. Kirjastot hankkivat enemmän julkkiskirjallisuutta kuin oikeaa kirjallisuutta.

Anja Snellman:
Kirjallisuudessa on kyse sananvapauden toteutumisesta. Ristiinomistamiset ja keskittyminen ovat sille uhka. Jos jossain päin ihmiset eivät enää lue, on myös muistettava, että hirmuisen monet ihmiset maailmassa eivät vielä lue.

Hannu Raittila:
Keskittyvästä omistamisesta voin kertoa, että Siltaloiden kustantamo, jota ei vielä ole edes olemassa, on jo yritetty ostaa. Mainitsemani formatoituminen näkyy myös journalismissa, ja lisäksi se näkyy esimerkiksi romaanin ylivaltana.

Antti Kasper:
Formatoituminen on kyllä julkisuuden todellisuutta, mutta kun puhutaan kirjallisuudesta, voidaan todeta, että aivan kaikkea julkaistaan edelleen.

Hannu Raittila:
Romaanimuotoon kohdistuvat aivan erityisen kovat formaattipaineet, mikä vie romaanin kirjoittamisesta mielekkyyttä.

Anja Snellman:
Romaanin formatisoitumisesta hyvä esimerkki on dekkarisoituminen.

Kari Levola:
Kirjan elinaika lyhenee.

Hannu Raittila:
Mutta samaan yhä jähmeämmäksi ja hitaammaksi muuttuva kustannustoiminta syö kirjalta reagointimahdollisuudet.

Antti Kasper:
Ei kirjan kuulukaan olla nopean rektion väline. Kirja ei ole blogimerkintä, vaan hitaus kuuluu asiaan.

* * *

Tosielämässä esitetyt puheenvuorot olivat pidempiä, tarkemmin perusteltuja ja seikkaperäisempiä. Yleisön osallistuessa keskusteluun puheenvuorot muuttuivat lyhyemmiksi ja aiheet hajanaisemmiksi, enkä enää jaksanut skarpata muistiinpanojeni kanssa. Todettakoon kuitenkin, että ainakin kirjakauppaketjujen toimintatapoja kyseenalaistettiin hieman.

- Näen paljon unia ja suhtaudun intohimoisesti unennäkemiseen. Unissani toistuu usein sama kuvio: Ohjailen tekeillä olevan romaanini henkilöitä kuin marionetteja. Vetelen langoista ja saan ihmiset toimimaan pikkutarkasti juuri niin kuin haluan. Hallinnan ja onnistumisen tunne on voimakas, Riikka Pulkkinen pohtii uudessa Kauneus & terveys -lehdessä.

Olen aina ollut vähän kateellinen niille kirjailijoille, jotka näkevät unia fiktiivisistä hahmoistaan. Kadehdin sitä, että he ovat niin intensiivisesti sisällä tekstissään, ettei se jätä öisinkään rauhaan. Ajattelen, että omassa tarinassani on jotakin vikaa, kun se ei vaivaa alitajuntaani. Joskus oikein pinnistelen, että näkisin unia romaanihahmoistani.

Lehtijutuistani näen kyllä tunnollisesti unia. Ratkon usein juttujen rakenteita ja keksin otsikoita. Aamulla jutun kirjoittamiseen ei mene paljon aikaa, kun alitajunta on luonnostellut sen jo yöllä valmiiksi.

Tällä viikolla näin kuitenkin pitkästä aikaa unta kaunokirjallisesta tekstistäni. Näin unta, että Taivaan tuuliin -romaanini päähenkilö Aura oli 25-vuotias. Uni oli erittäin lohdullinen, koska en kirjoittanut kirjaan kovin huojentavaa loppua. Nyt kuitenkin tiedän, että Auralla on tulevaisuus. Samasta päähenkilöstä olen nähnyt unta aikaisemminkin.

Unet & kaunokirjallisuus on kiinnostava ilmiö. Näetkö Sinä unia keskeneräisistä töistäsi?

Kirjan nimen keksiminen aiheuttaa usein kohtuutonta migreeniä. Ehkä pitäisi ottaa mallia oudoimpien kirjanimien listasta:

- Pygmi rakkauskuningatar kidutti minua

- Kuinka kirjoittaa kuinka kirjoittaa -kirja

- Ratkaisu juusto-ongelmiin

- Jos haluat lopun suhteellesi, aloita jaloistasi

- Ovatko naiset ihmisiä ja muita kansainvälisiä keskusteluja

Tai ehkä ei kuitenkaan… Oudoimmat kirjanimet on listannut kirja-alan julkaisu The Bookseller.

Missä mahtaa piillä hyvän nimen salaisuus? Ikuisuuskeskusteluja, jälleen kerran.

Mitä aiot tehdä tänään tai huomenna - tai seuraavaksi, kun löytyy sopivasti aikaa - keskeneräisen kirjoitustyösi eteen?

Minä meilasin juuri asiantuntijalle ja jään odottamaan vastausta, jota ilman en pysty kirjoittamaan yhtä lukua kirjaani. Toiselle asiantuntijalle pitäisi pirauttaa viimeistään huomenna. Onhan tämä kirjailijan työ sosiaalista! Seuraavaksi pitäisi käydä printtipinon kimppuun ja lukea viimeisistä luvuista kustannustoimittajan merkinnät.

Työniloa!