You are currently browsing the monthly archive for tammikuu 2007.

Olen maanpaossa mutta en tietenkään elä eriössä: on minulla täällä pari kaveria ja internet. Silti en tunne olevani yhtä vahvasti osa ympäröivää yhteiskuntaa, kuin mitä kotimaassa tunsin. Etäiset asiat eivät kiinnosta, en juurikaan osallistu ajankohtaisiin keskusteluihin ja niin edelleen.

Olen havainnut tällä hiljaiselolla olevan ainakin kaksi vaikutusta luovaan työskentelyyn.

Ensimmäinen on myönteinen: Tuntuu, kuin ajattelisin nyt entistä omaperäisemmin ja itsenäisemmin. Ajatukseni eivät ole enää yhtä voimakkaasti toisten vaikutuksille alttiita. Ne eivät ole juuri niitä ajatuksia, joita kaikki muutkin samaan aikaan kaikkialla ajattelevat. Matti Nykäsestä en tiedä mitään.

Toinen on kielteinen: Vieraiden vaikutteiden vähentyessä ovat myös inspiraation lähteet vähentyneet. Minulla on pariin seuraavaan ”oikeaan” kirjaan ideat mielessäni, mutta entä sitten? Aivan kuin kiertäisin hyvin pientä kehää, jonka sisäpuoli olisi ammentumassa tyhjiin. Mitä, jos minulta loppuu merkityksellinen sanottava? Ja mitä, jos tämä ehtymisen tunne johtuukin jostain, mitä paluumuutto ei enää korjaa?

Olen menossa maaliskuussa Tampereelle Kirjakoriin kertomaan vuoden 2006 fantasiakirjallisuudesta, Suomessa ilmestyneestä. Minulla oli sopivasti käsissäni Vuoden kirjat 2006 ja ilmestyneet kirjat oli helppo siitä bongata. (kätevä kirja muuten, jos haluaa tietää, kuinka paljon Suomessa kirjoja vuosittain julkaistaan, ja mitä ne kirjat ovat)

Kun tuota luetteloa katselin läpi, niin huomasin, että aika paljon on ilmestynyt itse asiassa sarjojen jatkoja, tai itsenäisiä jatkoja. Ilkka Auerilta Lumen ja jään maan toinen osa Varjoissa vaeltaja, Cornelia Funken Musteloitsu, Walter Moersia

Kirja, joka minuun teki erityisen vaikutuksen, oli Anu Holopaisen Molemmin jaloin (terveisiä vaan Anulle). Okei, se pitäisi laittaa kategoriaan science fiction eikä fantasia (äh, lokerointia), mutta koska Anu tunnetaan fantasiakirjailijana, ja koska kotimaista alan kirjallisuutta ei nyt niin ylenpalttisesti ilmesty, aion käsitellä sen tuossa tilaisuudessa fantasiakirjallisuuden alla.

Molemmin jaloin oli Finlandia Junior –ehdokkaana, ja syystäkin. Se kertoo tulevaisuudesta, jossa seksuaalisuus on varattu vain lisääntymistarkoitukseen, ja ihmisten tunne-elämää loivennetaan muutenkin inhibiittorin avulla. Vallitsee rauha, mutta sillä on hintansa. Vuosittain valitaan tiukan seulonnan läpi ihmisiä iseiksi ja äideiksi, ja heidät eristetään laitokseen, jossa inhibiittori poistetaan. Mitä tapahtuu, kun hormonit alkavat jyllätä, rinnat kasvaa ja kehossa tapahtua muitakin muutoksia? Ja mitä ovat ihmiskunnan ulkopuolella elävät hylkiöt, joiden vuoksi nuoret käyvät ulkona vartijoiden saattelemana? Tämän tyyppisissä tarinoissa parasta on erilaisilla tulevaisuuskuvilla leikittely, entäpä jos -pohdiskelu. Vaikka maailma ei menisikään tähän suuntaan, on silti kiehtovaa pohtia, että entä jos kumminkin menisi.

Helsingin Sanomien arvostelussa kirjan yhteydessä keskusteltiin siitä, millainen suhde nuortenkirjoilla on nykyään seksiin: liian suorasukaista ja avointa. Kirjan lopetus ei ole perinteinen onnellinen, ”happily ever after”,  vaan raadollinen, julmakin. Itse olen kuullut 15-17-vuotiailta kehuja koskien tätä kirjaa, ainakin sen perusteella nuoret pystyvät kyllä käsittelemään aihetta. Tieteiskirjallisuus etäännyttämisensä avulla myös mielestäni sopii ikävien asioiden käsittelyyn, koska jos jokin asia ahdistaa, niin aina voi todeta, että tämähän on vain sepitettä (vaikka totta olisikin).

 Kirjasta kirjoitetun arvostelun voi käydä lukemassa vaikkapa täällä:
http://penjami.wordpress.com/2006/11/27/molemmin-jaloin/

 

Mitäpä ajatuksia muilla on vuoden 2006 fantasiakirjallisuustarjonnasta, jos siis puhutaan lasten- ja nuorten kirjallisuudesta? Mitä te suosittelisitte?

Mun kirjoissa on sellasta puhtoista, hyvää suomea (tai siihen mä ainaki pyrin). Ehkä siks monet tuntuu jotenki yllättyvän ku mä meen vaikka johki kouluvierailulle ja ne kuulee miten mä puhun. Tai sit se johtuu mun iästä, ei kai tässä iässä enää puhuta tälleen? 😉
Oppilaat ei oo niin moksiskaan, mut opettajat ja kirjastoihmiset ja muut yhteyshenkilöt, mitä niillä vierailuilla on, on joskus kommentoinukin – ihan positiivisesti kyllä. On sanottu et se on kiva kun mä puhun nuorten omaa kieltä, vaik se ei oo kyllä oikeestaan totta. Mä puhun sellasta stadia (tai oikeestaan itä-helsinkiä) mitä puhuttiin sillon kun mä olin nuori. Nykyään jotkut niistä sanoista kuulostaa tosi vanhanaikasilta, ja vaikken mä puhukaan oikeeta gamlaa stadia, ni jotkut sanat on sellasia jotka parhaiten ymmärtää joku 50-vuotias paljasjalkanen stadilainen 😉

Netissä pyöriminen kyl päivittää sanavarastoo aika hyvin arkipuheenki kannalta. Mulla on myös yks ystävä joka on vähän päälle parikymppinen, se käyttää ihme sanoja, ”salee” ja ”kuumottaa” jne. mut en mä oikein osaa ottaa noita sanoja käyttöön. Mut tiedänpä tarvittaessa mitä ne tarkottaa 🙂
Joskus aikasemmin mä yritin puhuu jotenki siistimmin, ku mä kerroin kouluissa kirjottamisesta ja tästä duunista, mut se teki esiintymisestä hankalaa kun mä jotenki pingotin paljon enemmän. Ja se kuulosti varmaan yhtä luontevalta kun se, et joku joka normaalisti puhuu enempi sellasta siistiä yleissuomea, yrittää puhuu väkisin jotain ”hei jäbät ja giltsit, mä diggailen teiän juttui!”
Siis ei yhtään luontevalta. Paras ois kaikissa tilanteissa puhuu silleen mikä on itelle luontevaa, oli se sit mitä tahansa, sillon kuulijoillakin on mukavampaa. Henkkoht mun mielestä on ihana kuunnella ku joku puhuu jotai murretta ihan syntyperäsesti, vaik savolaenen tai pohojammaalane 🙂

Joskus huomaa et joku kattoo että toi puhuu tosi ärsyttävästi. No, mä oon opetellu ”Mitä Sitte?” -elämäntapaa tässä jo pitempään, ja koitan suhtautua sillä filosofialla noissaki tilanteissa. Saa vapaasti työntää sormet korviin jos ei haluu kuunnella. Mun omasta mielestä on kuitenki tärkeempää se mitä sanoo, kun miten sen sanoo (kuhan nyt selvän saa ees jotenkuten 😉 )
Tietty jotai eroja on siinä, puhunks mä kavereiden kanssa vai jossain ”virallisemmassa” tilanteessa. Mulla on aika ärsyttävii tapoja puhuessa, mä sanon hirveen usein ”siis” ja ”niinku”. Siis niinku niin usein, et se ärsyttää mua itteenikin 😉 Sen lisäks mä oon hirvee kiroilemaan. Ei nyt ostoslistasta puhuessa oo v***u joka välimerkkinä, mut jos mä vähänki innostun tai kiihdyn jostain jutusta (kuten tapahtuu suht usein) ni jotenki sitä alkaa painottaa kirosanoilla. Mä tiedän että se on karmeeta, mut tuttujen kesken en jaksa siitä alkaa itelleni niuhottaa. Ja joo, käytän myös sitä vee-sanaa, jotkut itkee et miten sä voit sanoo v***u vaik oot feministi, sehän on naisten halveeraamista. Höpöhöpö, kirosanathan on alunperin semmosia joilla on kutsuttu apuun jotain korkeempaa voimaa, jumalaa tai saatanaa, joten ei se vee-sana ny siinä mielessä hirveen huonossa seurassa oo.
Mut kuten sanottu, kiroilu on rumaa enkä mä suosittele sitä kellekää 😉

Vai pitäskö kirjailijan puhuu aina kirjakieltä? 🙂
PS: Tarttee varmaan erikseen mainita, et tää on kirjotettu ihan selvinpäin. Oon vaa tämmösellä tuulella 😉

Nyt on menossa kirjojen alennusmyyntiaika. Olen puolittain luvannut itselleni, etten ostele kirjahyllyn täytteeksi kirjoja, joita en tarvitse tai joita en kuitenkaan ehdi lukea. Siksi ohitin tänäänkin kirjakaupassa alennuslaarit vain varovasti kuikuillen, vähän tuumien, että olisiko ammattikirjallisutta, sanakirjoja ja sen sellaisia: ja sitten kirja jota en voinut ohittaa. Margaret Atwoodin Oryx ja Crake pokkariversiona 2,95. Oli pakko ostaa!

Mutta vaarallisempi paikka on kirjasto ja sen poistomyynti. Lähellä lainaustiskiä on pieni kirjahylly, jota voi kiertää ja penkoa. Kirjat nököttävät siellä hylätyn näköisinä, hyväkuntoisina: tuo on laitettu pois koska se on aika luetun näköinen, tuosta on varmaan niin monta kaksoiskappaletta ettei juuri tätä kannata pitää

Ja mitä minä löysinkään:

Alan Moore & Ian Gibson: Halo Jones 2, 1993 (Vessan sarjakuvalukemistoon!)

Alan Moore & Ian Gibson: Halo Jones 3, 1993 (Vessan sarjakuvalukemistoon! Harmi, ettei ykköstä ollut)

Roger Leroup: Yoko Tsuno / Paholaisen kammio, 1994 (Vessaan)

Anneli Asplund: Kantele, 1983 (jos kirjoitan joskus jotakin, jossa kanteleen soittotyyleistä on tiedettävä)

Pekka Pulkkinen: Talousmatematiikan perusteet, 1998 (työkäyttöön)

Jousiammunta (luovutin jo työkaverille, jonka pojat harrastavat jousiammuntaa ja ovat kirjan kirjoittajan oppilaita)

Eero Balk: Sankarimatkailijan Praha, 1996 (Kirja oli minulla lainassa muutama kuukausi sitten!)

Juha Seppälä: Silta, 1988 (tykkään!)

Jyrki Kiiskinen: Suomies, 1994 (muistaakseni tämä oli spekulatiivinen kirja)

Maksoin tästä yhdeksän kirjan pinosta vain 3 euroa. Siis vain KOLME euroa. Tuntui jotenkin häpeälliseltä jättää sinne kaikki ne loput kirjat, ilman kotia. Mutta onneksi niitä ei noin vain heitetä pois. Onneksi voi tehdä tällaisia järjettömän halpoja löytyjä, ja oikeasti saada haltuunsa jotakin sellaista, josta on vielä monta kertaa iloa. Ainakin meidän vessassamme kävijöille: onhan siellä seinällä kokonainen hyllykkö varattuna sarjakuville, lehdille ja runokokoelmille!

Mutta jokin näissä poistomyyntikirjoissa tekee myös surulliseksi: se on yhdellä tavalla kirjan päätepiste, se hetki, kun jonkun hengentuote on makuloinnin, hylkäämisen ja lopullisen unohduksen vaakalaudalla. Ja vuonna 1998 julkaistu oppikirja jo on hyvää vauhtia matkalla sinne lopulliseen unholaan (OPS muuttunut, jonka vuoksi kirjan painotukset eivät enää täsmää oppilaitosten opetuksen kanssa). Romaanilla on sentään kaunis kahdenkymmenen vuoden kaari.

Tässä lista niistä viime vuonna ilmestyneistä kirjoista, jotka ovat jääneet parhaiten mieleeni. Kaikki listalla olevista kirjoista eivät välttämättä ole minusta erityisen hyviä. Osa on jättänyt muistijäljen muunlaisista syistä. 

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Otava) 

Tämän muistan takuulla vuosikymmenien päästäkin lukeneeni. Hyvä romaani, jota oli ilo lukea. 

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia (WSOY) 

Luin Lundánien kirjan oikeastaan yhdeltä istumalta. Se kosketti, koska se oli totta., ei siksi, että se olisi ollut mikään romaanitaiteen mestariteos. 

Péter Nádas: Muistelmien kirja 1 ja 2 (Tammi) 

Toisen osan loppu antoi Muistelmien kirjalle aivan uudenlaisen ulottuvuuden, mutta kokonaisuudessaan urakka oli turhan iso lukunautintoon nähden. Nádasista ei tämän perusteella tullut sellaista kirjailijaa, jolta haluaisin ehdottomasti lukea lisää. 

Seita Parkkola: Viima (WSOY) 

Lasten- ja nuortenkirjavuoden ainoa teos, jonka osasin ennustaa päätyvän Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Viimasta olisi tullut lempikirjani 10-vuotiaana, ja olin silloin varsin vaativa lukija. 

Riikka Pulkkinen: Raja (Gummerus) 

Pulkkisen Raja ei ehkä ollut vuoden paras esikoinen, mutta se on silti jäänyt mieleeni parhaiten. Kielen kökköyksistä huolimatta Raja on kiinnostava lukuromaani. 

Kari Hotakainen: Huolimattomat (WSOY) 

Hemmetin hyvää Hotakaista. 

Hannu Raittila: Kirjailijaelämää (WSOY) 

Sisältää paljon sellaisia pohdintoja, jotka tulevat vääjäämättä kirjailijan elämässä vastaan. 

Robert Löhr: Shakkiautomaatti (WSOY) 

Luin tämän erittäin kiinnostavan kirjan pääosin Ateenassa, joten matka ja romaani tulevat varmaan liittymään muistoissani yhteen. 

Torgny Lindgren: Dorén Raamattu (Tammi) 

Päätin, että tältä kirjailijalta pitää lukea muutkin teokset. 

Riitta Jalonen ja Kristiina Louhi: Revontulilumi (Tammi) 

Hienon trilogian hieno päätösosa. 

Jari Tervo: Ohrana (WSOY) 

Ensimmäinen romaani, jonka olen Tervolta lukenut. Vaikka kielen ja juonen kiepautukset välillä häiritsivätkin, oli lukukokemus kuitenkin hyvä. 

Juha Seppälä: Ei kenenkään maa (WSOY) 

Tämä puolestaan oli ensimmäinen Seppälältä lukemani kirja. Vaikuttava kuvaus kuolemasta, joka on yhtä vääjäämätön kuin elämä.

Olen asunut 19 vuotta elämästäni Outokummussa. Muutin Tampereelle opiskelemaan ja sille tielle jäin. Juuret itään ja Pohjois-Karjalaan ovat kuitenkin vahvat. Oman maakunnan kirjailijoiden teoksia ja palkitsemisia seuraa mielellään.

Viime syksynä nimenomaan kaksi pohjoiskarjalaista kirjailijaa erottui nuortenromaanisadossa ylitse muiden, outokumpulainen Esko-Pekka Tiitinen ja viinijärveläinen Marja-Leena Tiainen.

Tiitisen Elämänkirja kertoo koskettavasti 17-vuotiaan Marjan elämän käännekohdasta. Kun luontoa ja maaseutua rakastava tyttö revitään irti juuriltaan, hän sairastuu. Tiitinen kuvaa taiturimaisesti luontoa. Kirjan lukemisen jälkeen lenkkipolulla kulkee erilaisin silmin. Yhtäkkiä pihlajan oksat ja ohut lumihuntu piirtyvät esiin tavallista tarkempina.

Marja-Leena Tiainen palkittiin ihan vastikään Savonia-palkinnolla. Alex ja pelon aika ansaitsi palkintonsa. Tiainen on jo aikaisemmin tunnettu kunnianhimoisesta otteestaan. Hän malttaa tehdä huolellisesti taustatyötä, muttei kuitenkaan briljeeraa sillä. Alex ja pelon aika aloittaa uuden, pakolaisuudesta kertovan kirjasarjan. Alex asuu fiktiivisessä, itäeurooppalaisessa maassa, jossa ihmisoikeuksia poljetaan. Hänen isänsä vangitaan mielivaltaisesti ja isoveli joutuu pakenemaan. Alex päätyy kadulle muiden hyljättyjen katulasten joukkoon. Hänen ainoa toivonsa paremmasta tulevaisuudesta on Ruotsissa asuva setä, mutta onko hänellä koskaan mahdollisuutta päästä niin kauas? Kannattaa lukea kirja.

Termit alueellinen tai maakunnallinen kirjallisuus tuntuvat hieman väheksyviltä. Helsinkiläisen kirjailijan taustaa ei kovin usein nosteta esiin. Ns. ruuhka-Suomen ulkopuolella asuva kirjailija sen sijaan tuntuu hieman eksoottiselta, ja hänen kotipaikkansa mainitaan usein kritiikeissä tai lehtijutuissa. Tämäkin olisi pohdinnan arvoinen asia.

Oli niin tai näin, on myös erään Outokummussa vaikuttaneen kirjailijan ansiota, että minusta tuli kirjailija. Haastattelin Leena Lehtolaista Outokummun Seutuun joskus teinityttönä, ja kirjailijakutsumukseni vahvistui. Nykyisin Lehtolaisen dekkari kuuluu yhtä erottamattomana osana syksyyn kuin ruska ja ikkunalasia naputteleva vesisade.

Mikä on sinun suhteesi oman kotimaakuntasi kirjallisuuteen?

Kirjoittaja: Terhi Rannela

Kirjailijoita on ainakin pienen otannan perusteella kahdenlaisia: niitä jotka keksivät ensin nimen ja sitten kirjoittavat tarinan nimen ympärille, ja niitä jotka kirjoittavat ensin ja keksivät sitten tarinalle sopivan nimen. Jostakin syystä kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään, ja välillä nimenantaminen on työn ja tuskan takana.

Novellille tai kirjalle voi antaa työnimen, mutta työnimi jää harvoin siksi lopulliseksi. Kun tarina on saavuttanut tolkullisen kaarensa, se vaatimalla vaatii itselleen oikealta kuulostavan nimen. Joskus nimi löytyy yksittäisestä lauseesta, kirjassa olevan henkilöhahmon suusta tulleesta heitosta, joskus teema puhuttelee niin vahvasti, että se etsityy osaksi nimeä. Hyvä teoksen nimi on samaan aikaan houkutteleva, kohderyhmään vetoava, tarinan sisältöä kuvaava, mutta se ei saa kuitenkaan spoilata tarinaa! Eikä se saisi olla itsestäänselvyys, sisältää kuluneita klisesanoja tai toisiinsa huonosti istuvia äänteitä.

Mutta teoksen nimi ei välttämättä muodostu helpolla kummassakaan tapauksessa. Usein se on toistuvaa sanojen paperille kirjaamista, ja yhteiskirjojen tapauksessa sanaparien ja yhdistelmien pyörittelyä, heittelyä, muokkaamista ja jälleen uusien sanojen keksimistä. Satoja ja satoja ehdotuksia, kunnes joku alkaa puhutella niin että sen uskaltaa laittaa käsikirjoituksen kanteen tarkasteltavaksi – ja usein hylättäväksi. Kunnes taas keksii paremman ehdokkaan, ja jälleen paremman.

Teokselle annettava nimi on oleellinen asia, mutta yhtä lailla myös henkilöiden nimet merkitsevät. Jokainen tarina muovautuu henkilöhahmojen näköiseksi. Villen tarina on eri näköinen kuin Markuksen, ja kyse on puhtaasti kirjoittaja omista subjektiivisista fiiliksistä (Villen tarina on humoristinen ja Markuksen kaihoisa, näin lonkalta, minun mielestäni). Joskus nimet ovat valmiina tarinan alkumetreillä, joskus on etsittävä jokin erikoinen sana, ehkä kokonaan toisesta kulttuurista peräisin oleva nimi. Olen ottanut tavakseni googlaamisen, netistä löytyy useita erilaisia nimipalveluita, eri kansoille ja kansakunnille, on historiallisiakin nimistöjä. Suomenkielisiä  varten kalenteri on hyvä apuväline, ja lisäksi olen ostanut suuren etunimikirjan, josta voin tarkastella etunimiä myös niiden merkitysten kautta.

Nimien on toki oltava ajankuvaltaan oikeassa paikassa, ja jos jokin nimi on sijoitettava oikealla vuosikymmenelle, niin Suomen oloissa sen voi tehdä esimerkiksi väestörekisterikeskuksen nimipalvelun kautta. Joskus oikealta kuulostava sana saattaa löytyä jostakin toisesta kirjasta, kaunokirjallisena viitteenä, vinkkinä tai kunnianosoituksena.

Sanotaan, ettei nimi miestä pahenna, mutta kirjoittaessa se kyllä taitaa pahentaa, ainakin minulle. Koko teksti voi mennä tukkoon, jos annan päähenkilölle väärän nimen. Joskus jopa tuntuu, että oikeilla nimivalinnoilla saa ajettua tarinan sellaisiin tuntemuksiin, joihin sen kulloinkin haluaa suunnata. Oikein nimetty päähenkilö alkaa elää omaa elämäänsä, väärin nimetty aiheuttaa vain sen, että teksti jää jumiin ja unohtuu pöytälaatikkoon.

Grafomania on uudistunut, olemme muuttaneet tähän uuteen osoitteeseen https://grafomania.wordpress.com ja entinen, http://www.wsoy.fi/grafomania/ jää pois käytöstä. Vanhat kolumnit ovat kuitenkin tallessa entisessä osoitteessa toistaiseksi. Uudet grafomaanikot Anu ja Jukka aloittavat nyt myös virallisesti.

Uudet esittelymme löytyvät osoitteesta https://grafomania.wordpress.com/tekijat/

Terveisin,

Grafomanian tiimi

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
kirsti k artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
milateras artikkeliin Linnuista, lennoista
Raili artikkeliin Linnuista, lennoista
annelitre artikkeliin Linnuista, lennoista

Arkistot