You are currently browsing the monthly archive for helmikuu 2007.

En ole koskaan ollut kenenkään todellinen fani. Faniudella tarkoitan tässä sitä, että olisin ihaillut jotakuta niin paljon, että olisin pyrkinyt selvittämään hänestä kaiken, tapetoinut huoneeni hänen kuvillaan ja saanut polveni veteliksi jo pelkästä ajatuksesta, että joskus tapaisin hänet.

Lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa kuuntelin musiikkia, jonka tekijät olivat kuolleet aikoja sitten. Ei olisi tullut mieleenikään hankkia isoa Bachin julistetta tai haaveilla kahdenkeskisestä tapaamisesta Mozartin kanssa. En myöskään ollut kiinnostunut näiden herrojen yksityiselämästä. Oikeastaan sama koski teinivuosieni suosikkiyhtyeen jäseniä. Hyräilin itsekseni ”here, there and everywhere”, mutta en ajatellut Johnia tai Paulia saati Ringoa. Kun katselin dokumentteja, joissa tyttölaumat kirkuivat nelikon perään, pudistelin päätäni. Minun oli vaikea kuvitella, että olisin käyttäytynyt samalla tavalla, vaikka olisinkin elänyt nuoruuteni 60-luvulla. Beatlesin musiikki oli mielestäni hyvää, jopa loistavaa, mutta en osannut pudotella kummempaa triviaa yhtyeen tai sen jäsenten historiasta. Fanitin musiikkia, en bändiä. 

Olen ihaillut ja kunnioittanut (ja ihailen ja kunnioitan yhä) monien ihmisten työtä. Pienenä haaveilin osaavani joskus kirjoittaa yhtä hyvin kuin Astrid Lindgren tai Tove Jansson. En kuitenkaan haaveillut sinänsä kummankaan tapaamisesta. Nyt se on tietenkin jo myöhäistä, mutta jos kuvitellaan tilanne, että voisin tavata vaikkapa Lindgrenin, olisin otettu ja varmaan vähän jännittynytkin, mutta en sentään pelkäisi pyörtyväni tai kieltäytyisi mahdollisuudesta, koska en kestäisi nähdä idoliani läheltä. Olen kuullut fanittamisen aiheuttavan sellaisiakin oireita.

En tiedä, olenko menettänyt jotain olennaista, kun en ole koskaan hurahtanut aivan täysillä yhteenkään kirjailijaan, näyttelijään, muusikkoon, kuvataiteilijaan tai urheilijaan. Fanittajat varmaan vastaavat, että olen. Puolustuksekseni voin sanoa, että olen aina ollut huono hurahtamaan yhtään mihinkään. Jokin kiskoo minua asiassa kuin asiassa kohti kultaista keskitietä. Se voi välillä olla tylsää, mutta samalla myös tasapainottavaa.

Ihan viime aikoina olen havahtunut huomaamaan, että myös minulla on faneja. Se on hauskaa ja hämmentävää. Olen iloinen ja ylpeä siitä, että joidenkin lukijoideni mielestä kirjani ovat mahtavia. Silti kirjojeni, itseni ja myös fanieni puolesta toivon, että hekin fanittavat ennemmin teoksia kuin niiden tekijää.

Olin viime viikolla erittäin mukavalla kirjailijakeikalla. Ruoveden kunnan kulttuuritoimi ja lastenkulttuuriryhmä ovat keränneet yhdessä päivähoidon ja koulujen kanssa tekstejä 3-10-vuotiailta kirjoittajilta. Tuloksena syntyi hellyttävä, aito Osumia-niminen lastenkirja.

Kirjaan on koottu melkein sadan nuoren kirjoittajan tekstejä. Runoja ja tarinoita. Oivalluksia metsän eläimistä, kertomuksia kalaretkestä isän kanssa, mietteitä koulukiusaamisesta, ihanan kesän kuvauksia.

Kun kirja julkistettiin viime keskiviikkona, paikalla oli paljon kirjan kirjoittajia vanhempineen. Olipa metka nähdä pienten ilmeitä, kun he saivat ensimmäisen kerran käsiinsä kirjan, johon on painettu heidän tekstinsä.

Osumia-kirja on lastenkulttuuria parhaimmillaan. Lapset ja aikuiset ovat tehneet sen yhdessä sydämellä. On varmaa, että kirja jättää jäljen kirjoittajiinsa. He hoksaavat jo kolmivuotiaana, että kirjoittaminen – ja lukeminen – ovat niin hyviä juttuja, että niistä kannattaa pitää meteliä.

 

Kirjailijan nimenvaihdokselle voi olla montaa syytä: naimisiinmeno, ero, halu käyttää salanimeä tai molempia sukunimiä. On kirjailijoita, jotka käyttävät sekä nykyistä sukunimeä että vanhaa tyttönimeä – riippuen siitä kenelle kirja on suunnattu.

Itse puntaroin nimenvaihtoa pitkään. Olin tunnettu Laitisen nimellä ja saanut sillä nimellä jo vähän näkyvyyttäkin nuortenkirjailijana. Nimemme rimmasivat Leinosen kanssa niin hyvin yhteen, että toimittajatkin menivät sekaisin, kumpi olikaan kumpi. Yhteiskirjoittajien brändiä Laitinen-Leinonen oli vaikea rikkoa. Kun menin naimisiin, ajattelin säilyttäväni kirjailijana vanhan tyttönimen, Lappalainen olkoon yksityisenä nimenäni.

Kun eri tilanteissa jouduin esittelemään itseni:
– Lappalaisen Eija.
– Etkös sä ole se… Laitinen?
– Joo, menin naimisiin. Kirjailijanimeni on Laitinen.
Tai:
– Lappalaisen Eija, se kirjailija Laitinen.
Tai:
– Laitisen Eija, nykyisin Lappalainen. 

Identiteettini alkoi repeytyä kahdeksi, esittely oli yhtä lalattelua. Kun töissä ja arkielämässä ihmiset vielä omaksuivat Lappalaisen nimenäni, aloin yhä vahvemmin ajatella itseäni Lappalaisena. Lopulta kirjoitin kirjan käsikirjoitukseen kirjailijanimekseni Lappalainen. Ei se näyttänyt yhtään hullummalta.

Nimenvaihdos tai -vaihtamattomuus ovat tietysti jokaisen henkilökohtainen asia. Kirjailijalle nimenvaihdokseen liittyy aina pieni jännitys, tunnistavatko vanhat lukijat vai hukkuuko nimi unohduksen syövereihin? Uransa alussa olevalle kirjailijalle nimenvaihdos tuntuu samalta kuin aloittaisi tyhjältä pöydältä. Nimi ei ole kenellekään tuttu, on raivattava tiensä taas tuntemattomuudesta tunnetuksi. Taottava uudella nimellä tekstejä, julkaisuja ja oltava esillä, jotta kirjailija löydettäisiin.   

Toisaalta nimenvaihdos voi tuntua yhtä virkistävältä kuin salanimen ottaminen. Astun Lappalaisen kirjailijasaappaisiin ja mitä kaikkea kokeilevaa ja uutta voinkaan Lappalaisena kirjoittaa. Vaikka Laitinen ja Lappalainen ovat perussuomalaisia, tavallisia sukunimiä, uuden nimen haltuunotto tuntuu mielenkiintoiselta muutokselta. Uuteen sukunimeen on luotava suhde, kunnes se tuntuu istuvan minulle. Olen kokenut nimenvaihdoksen piristävänä asiana, ja toivon että sen vaikutukset ulottuvat myös kirjailijaidentiteettiini ja teksteihini.


Olen aina ajatellut, etten ole juuri kiinnostunut kirjojen myyntiluvuista (koska olen päivätyössä ja elätän itseni toisella tavalla kuin kaunokirjoja kirjoittamalla). Kirjat myyvät sen minkä myyvät, kustantaja markkinoi niitä sen verran kuin markkinoi, ja minä osaltani esiinnyn joissakin tilaisuuksissa ja saan siten lisää lukijoita kirjoillemme. Puskaradio levittää sanaa ja ihmiset löytävät teoksen viimeistään kirjastoista. Kirjoituskursseillani olleet tai minun kanssani muuten asioineet kirjoittajat tarttuvat teoksiin, samoin lehtiartikkelin tai arvostelun lukeneet ja siten kiinnostuneet. Ainoa huolenaihe kirjan huonossa myynnissä on se, että jos on todella surkea myynti, voi kustantaja seuraavan vastaavan kirjan kohdalla harkita, kannattaako vastaavaa ottaa julkaisuohjelmaan (ja tämä voi vaikuttaa esim. tietyn lajityypin menekkiin kustantamoissa).


Olenkin seurannut uteliaisuudella Pasi ilmari Jääskeläisen blogissa käytävää ”taistelua” lukijoista ja muuallakin netissä olleita, aiheeseen liittyviä
kommentteja, mm. Kirsti Ellilän blogissa. Onhan nykymenoa monen suun kautta kritisoitu siitä, että vain harvat näkyvät, vaikka paljon julkaistaan.

Asia konkretitoitui, kun kävin paikallisessa sivukirjastossa. Sen kirjastonhoitajan on tuttu, ja hänen kanssaan tulee usein juteltua kirjoista ja muutenkin pohdittua maailman menoa. Uutuushyllyssä lainaamattomina olivat niin minun novellikokoelmani Valkeita lankoja kuin Juha-Pekka Koskisen Savurenkaita. Uutta, syksyllä ja nyt keväällä ilmestynyttä kirjallisuutta oli muutakin: jos ei olisi ollut jo 20 kirjaa lainauksessa olisin tyhjentänyt sen uutuushyllyn saman tien, koska siinä oli kaikkea mielenkiintoni herättänyttä (ei niinkään markkinoitua, vaan kirjailijanimiä tai aiheita, jotka herättivät uteliaisuuteni). Kyn kysyin Riikka Pulkkisen Rajaa ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta –kirjan menekkiä, sain kuulla, että kyseiset kirjat olivat vasta tilattu kirjastoon. Siksi, että kirjat oli esitelty Voimalassa. Kukaan ei ollut sitä ennen niitä kysynyt. Ei vaikka Pulkkinenkin on ollut laajasti esillä. Tuomiojan Tieto-Finlandian voittajaa oli taas kyselty ja ei oota tarjottu, siitä on Mikkelin seudulla 60 varausta ja ihmiset joutuvat odottamaan vuoroaan.


Ei se kirjan myynti siis huoleta. Mutta jos kirja ei saa lukijoita, siksi että kukaan ei osaa sitä pyytää kirjastoon, ei kirjojen hankkijat tai asiakkaat, niin silloin tilanne onkin jo toinen. Kirja katoaa nopeasti kirjakaupoista ja jos sitä ei kirjastoissakaan ole, niin kirja on oikeasti kuollut. En minä kirjoita siksi, että tarinani unohdetaan muutaman kuukauden sisällä.


On kritisoitu sitäkin, että kirjoja, tai peräti kirjailijoita on liikaa, ei kaikille voi tulla myyntimenestyksiä, julkisuutta tai asemaa valtakunnan kaapin päällä. Kirjojen liiasta määrästä sanoisin, että kirjadiversiteetin vuoksi tuotantoa täytyy olla laajasti. Jos olisi laihat kirjavuodet menossa, niin tuskin marginaaliset teokset pääsisivät pinnalle, sarjakuvat, scifi, spekulatiivinen fiktio, lasten- ja nuortenkirjojen koko suuri kirjo jäisivät julkaisematta. Laihoina aikoina jos milloin vain se kaikkein myyvin ja populaarisin pääsee paremmin esille.


Lähdin siis mielelläni mukaan Jääskeläisen lanseeraamaan Jänismainostamiseen: teemme kollegojen kanssa mainoksia toistemme teoksista ja toivomme puskaradion levittävän sanaa teoksistamme eteenpäin. Joskus tietenkin tuntuu, että melkoista taistelua tutkainta vastaan tämä tietenkin on, mutta ei voi ainakaan syyttää yrittämisen puutteesta. Muutenkin koen, että nykypäivänä kirjailijan rooliin kuuluu pienimuotoinen esilläolo, niin sanottu ura ja noste luodaan vähitellen, ajan kanssa, tekstejä ja laatua kypsytellen. Siis: kirjailijuudessa kysymys onkin juuston tai viskin valmistamisesta, huolellisesta kypsyttämisestä
(toivon mukaan kumminkin prosessissa kypsyy teos eikä kirjailija).

 

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
kirsti k artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
milateras artikkeliin Linnuista, lennoista
Raili artikkeliin Linnuista, lennoista
annelitre artikkeliin Linnuista, lennoista

Arkistot