En ole koskaan ollut kenenkään todellinen fani. Faniudella tarkoitan tässä sitä, että olisin ihaillut jotakuta niin paljon, että olisin pyrkinyt selvittämään hänestä kaiken, tapetoinut huoneeni hänen kuvillaan ja saanut polveni veteliksi jo pelkästä ajatuksesta, että joskus tapaisin hänet.
Lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa kuuntelin musiikkia, jonka tekijät olivat kuolleet aikoja sitten. Ei olisi tullut mieleenikään hankkia isoa Bachin julistetta tai haaveilla kahdenkeskisestä tapaamisesta Mozartin kanssa. En myöskään ollut kiinnostunut näiden herrojen yksityiselämästä. Oikeastaan sama koski teinivuosieni suosikkiyhtyeen jäseniä. Hyräilin itsekseni ”here, there and everywhere”, mutta en ajatellut Johnia tai Paulia saati Ringoa. Kun katselin dokumentteja, joissa tyttölaumat kirkuivat nelikon perään, pudistelin päätäni. Minun oli vaikea kuvitella, että olisin käyttäytynyt samalla tavalla, vaikka olisinkin elänyt nuoruuteni 60-luvulla. Beatlesin musiikki oli mielestäni hyvää, jopa loistavaa, mutta en osannut pudotella kummempaa triviaa yhtyeen tai sen jäsenten historiasta. Fanitin musiikkia, en bändiä.
Olen ihaillut ja kunnioittanut (ja ihailen ja kunnioitan yhä) monien ihmisten työtä. Pienenä haaveilin osaavani joskus kirjoittaa yhtä hyvin kuin Astrid Lindgren tai Tove Jansson. En kuitenkaan haaveillut sinänsä kummankaan tapaamisesta. Nyt se on tietenkin jo myöhäistä, mutta jos kuvitellaan tilanne, että voisin tavata vaikkapa Lindgrenin, olisin otettu ja varmaan vähän jännittynytkin, mutta en sentään pelkäisi pyörtyväni tai kieltäytyisi mahdollisuudesta, koska en kestäisi nähdä idoliani läheltä. Olen kuullut fanittamisen aiheuttavan sellaisiakin oireita.
En tiedä, olenko menettänyt jotain olennaista, kun en ole koskaan hurahtanut aivan täysillä yhteenkään kirjailijaan, näyttelijään, muusikkoon, kuvataiteilijaan tai urheilijaan. Fanittajat varmaan vastaavat, että olen. Puolustuksekseni voin sanoa, että olen aina ollut huono hurahtamaan yhtään mihinkään. Jokin kiskoo minua asiassa kuin asiassa kohti kultaista keskitietä. Se voi välillä olla tylsää, mutta samalla myös tasapainottavaa.
Ihan viime aikoina olen havahtunut huomaamaan, että myös minulla on faneja. Se on hauskaa ja hämmentävää. Olen iloinen ja ylpeä siitä, että joidenkin lukijoideni mielestä kirjani ovat mahtavia. Silti kirjojeni, itseni ja myös fanieni puolesta toivon, että hekin fanittavat ennemmin teoksia kuin niiden tekijää.
17 kommenttia
Comments feed for this article
25 helmikuun, 2007 klo 10:49 pm
Anne
Minulla on aika samansuuntainen kokemus. Ei ollut sellaisia idoleita, joiden kohdalla olisi jalat muusaantuneet. Robin of Sherwood oli sarja, jota fanitettiin yläasteikäisinä, mutta enempi siinä viehättivät tarinat kuin ne näyttelijät, vaikka näyttelijätkin olivat tietty mielenkiintoisia. Minua ovat aina kiehtoneet tarinat, kirjojen, elokuvien, tv-sarjojen tai musiikin antamat tarinat.
26 helmikuun, 2007 klo 9:58 am
Terhi
Minulla on taas aivan päinvastaisia kokemuksia. Elämästäni puuttuisi iso aukko, jos en olisi ollut katsomassa Madonnan konserttia 40 000 muun tanssivan ja laulavan fanin kanssa tai jos en olisi kirjoittanut aiheesta gradua tai jos en olisi laulanut kavereitteni kanssa kesäyön humussa Express Yourself -biisiä jne jne. Faniudesta saa virtaa, inspistä ja roppakaupalla uusia samanmielisiä ystäviä. Miettikääpä vaikka jalkapallo- tai jääkiekkofaneja! Mitä yhteisöjä!
Täytyy myöntää, että jos joskus pääsisin haastattelemaan Madonnaa, pyörtyminen ei olisi kaukana. Jos on seurannut idolinsa uraa kuusivuotiaasta saakka, jossain vaiheessa ihminen idolin takana muuttuu fiktiiviseksi.
Fanitan myös teinitytön innolla useita kirjailijoita. :0)
27 helmikuun, 2007 klo 9:38 am
Marika
Myös minä olen fanittanut aikuisiällä erilaisia ilmiöitä jopa enemmän kuin nuorena. Siis kirjoja ja kirjailijoita, musiikkia, joitakin elokuvia… Fanittaminen on kivaa!
27 helmikuun, 2007 klo 10:46 am
Karo Hämäläinen
> Miettikääpä vaikka jalkapallo- tai jääkiekkofaneja!
No mietitäänpä tosiaan hetki. Italiassa katsomot ovat tyhjiä, jotta fanit eivät tappaisi toisiaan.
27 helmikuun, 2007 klo 12:17 pm
Terhi
> Miettikääpä vaikka jalkapallo- tai jääkiekkofaneja ***YLEENSÄ***.
Urheilu an sich ei kiinnosta minua pätkääkään muuten kuin sosiaalisessa mielessä. Näin vastikään Tampereella joukon nuoria aikuisia, jotka olivat päästä varpaisiin pukeutuneita Ilves-rekvisiittaan. Se on hauskaa fanittamista. Täällä koto-Suomessa fanit tuskin alkavat tappaa toisiaan.
27 helmikuun, 2007 klo 1:33 pm
Karo Hämäläinen
Minua taas ”kuole, kuole” -kannustushuutoja vastustajille virittelevät fanit eivät kiinnosta edes sosiaalisessa mielessä.
Onneksi sentään varsinkin monet jääkiekkoilijat antavat mallikelpoisia näytteitä siitä, kuinka vastustajalta murretaan nenäluu ja saadaan veret rinnuksille. Esimerkkisuorituksin esiteltyjä otteita kelpaa fanienkin testata ottelun jälkeen vastustajain kannattajiin.
27 helmikuun, 2007 klo 4:50 pm
Jukka
Vaikka itseänikään ei etenkään joukkueurheilu kiinnosta, ovat nimenomaan nuo fanijoukot kuitenkin sosiaalisessa mielessä hyvinkin kiinnostavaa joukkoa, kuten kiinnostavaa on suurten ihmisjoukkojen massakäyttäytyminen yleensäkin. Mitä tapahtuu, kun yksilön tietoisuus muuttuu osaksi isompaa massaa? Ainakin siinä on potentiaalia, niin hyvään kuin pahaankin.
Minulla muuten on, tuttavieni perusteella, toisenlainen käsitys noista urheilufaneista. Eivät ne pääsääntöisesti kuolemaa huuda, eiväthän? Toki tuttavapiirini on valikoitunut. Mutta arvaanko oikein, Karo, että sinulla on yhtä vähän omakohtaista tietoa noista jalkapallo- ja jääkiekkotilaisuuksista kuin minullakin?
Joskus nuorempana sain lieviä joukkohurmosviboja jossain isoissa konserteissa, ihan vain siitä ison yhtenäisen joukon keskellä olemisesta. Ei se ihan käytöksen tasolle asti noussut: ei meikäläisestä individualistista ole edes heiluttelemaan sytkäriä minkään biisin aikana, mutta semmoinen ”Wau!”-tuntemus joskus sykäytti.
Jos palaan tähän varsinaiseen faniuskysymykseen, niin täytyy todeta, että Apulannan varhainen tuotanto nappasi lujaa, ja jotakin hivenen fanimaista ihailua olen Toni Wirtasta kohtaan tuntenut. Ei mitään pyörryttävää sentään, vaan jotain sellaista, että jos miehen näkee kaupungilla, tekisi mieli mennä kehumaan muttei kehtaa.
Paitsi että tähän liittyy eräs elämäni tähtihetkistä. Kerran nuoruudessani (taisin olla 28 v) kehtasin, humalassa Ilveksessä konsertin alkua odotellessa. Kehua sönkötin. Jälkikäteen tietenkin hävetti, semmoisia humalikkoja rokkistara varmaan joutuu sietämään tarpeeksi ilman minuakin. No, kului sitten yli puoli vuotta, ja eräässä kaupassa työskentelevä kaverini soitti. Sama kaveri, jonka kanssa olin ollut liikenteessä. Wirtanen oli juuri käynyt siinä kaupassa, muisti tapauksen ja antoi uuden, vasta muutaman päivän päästä kauppoihin tulevan levynsä: ”Tässä olisi sille kaljupäiselle kaverillesi, joka tuntui niin tykkäävän.”
Vähänkö tuli hyvä mieli!
Tarinan opetus: Ei Suomessa myönteisiä lausuntoja liikaa anneta.
27 helmikuun, 2007 klo 4:57 pm
Jukka
Vilkaisin tuota Karo Hämäläisen bibliografiaa. Taisin arvata väärin. Tietänee paljon minua paremmin, mitä pelikenttien ympärillä tapahtuu.
27 helmikuun, 2007 klo 6:36 pm
Karo Hämäläinen
Jukka, en tosiaan odellakaan ole areenoiden ammattilainen, eikä joukkueurheilu juurikaan kiinnosta minua (edes sosiaalisessa mielessä!), vaikka tosiaan olen jalkapallosta tehnyt kirjankin. Olen kiinnostunut suurkisoista, no jaa, ehkä sitten kulttuuris-sosiaalisena ilmiönä.
Fanien joukkovoima on toisinaan pelottavaa, vaikka kuolee-huutoja taitaa tosiaan kuulla lähinnä vain pesäpallossa Pohojanmaalla, sielläkin lajihistoriallisista syistä.
Jääkiekko – onneksi sitä ei ole tarvinnut katsoa puoleentoista vuoteen, koska laji ei ole täällä Saksassa niin kuin ei kai siellä Sveitsissäkään ole järin suosittu. Onko nykyjääkiekko muka jotain muuta kuin laillistettua tappelua luistimet jalassa? Kun viimeksi kävin katsomassa HIFKin matsia Helsingin vanhassa jäähallissa, tappeluille hurrattiin.
Saksalaiset jalkapallofanit (Suomessahan he ovat kuolleet sukupuuttoon) eivät ole Euroopan väkivaltaisimpia eivätkä riuhuvimpia, mutta kyllä hekin saavat kaupungin sekaisin. Eivätkä vain positiivisessa mielessä. Se, että pelilauantaisin saksalaisen bundesligakaupungin keskusta on samanlaista kristalliyötä kuin perjantain ja lauantain välinen yö Mikkelin torilla 1990-luvulla (olen kuullut jälkimmäisestä kavereilta), ei välttämättä nosta jalkapallofanien arvostusta silmissäni taivaalliselle tasolle.
Ei faniutta toki pidä syyttää siitä, että ihmiset tekevät humalassa hölmöyksiä, mutta äärimmilleen viety fanius on ankaraa vastakkainasettelua, dikotomiaa, jakoa meihin (hyviin, kauniisiin) ja muihin (huonoihin, rumiin jne.). Hurmosta, sokeutta, ääriliike.
Jos käsketään miettimään jalkapallo- tai jääkiekkofaneja, ensimmäiset mielleyhtymäni varsinkin tällä hetkellä ovat Italian tapahtumat tai viime kesän MM-kisojen pelot siitä, mitä englantilaisfanit tekevät (onneksi eivät tehneet mitään).
Faniudesta on pahimmillaan vain lyhyt matka fanaattisuuteen. Hitler-Jugendkin oli samanhenkisten lapsien ja nuorien mukavaa yhdessäoloa, joka johti hieman epämiellyttäviin seurauksiin.
27 helmikuun, 2007 klo 7:22 pm
Anne
Jääkiekko- ja jalkapallofanius, yksilöiden fanittaminen – kaikki se on tapahtunut jo Antiikin ajoilla: Colosseumin kilpa-ajot, gladiaattoritaistelut… eli siinä mielessä ihmiskunta on ihan entisen kaltaista. Kaipa kirjallisuus ja muut taiteet ovat yhtä lailla menossa mukana, samankaltaisin roolein: on harvoja, älyllistä ylimystöä kiinnostavaa taidetta ja sitten massaan, tavalliseen kansaan menevää viihteellisempää taidetta. Merkittävä muutos taitaa olla se, että jumalat eivät ole enää menossa mukana palvonnan kohteina, korkeintaan nykyään palvotaan sitä urheilijaa, jos sitäkään.
Ainakin täällä Suomen mittakaavassa voi olla tyytyväinen siihen, ettei kirjailijasta oikein ole lööppiainekseksi, eikä oikein muutenkaan media ole hihoissa kiinni. Saa julkaista kirjansa kaikessa hiljaisuudessa. Idols-skaboja tarkkaillessa mietityttää se, miten laulajalöytyjen ohellla/sijaan pruduktiossa tuotetaan medialle lisää lihaa myllyyn. Finalisteista revitään lähes päivittäin jotakin lööppeihin.
Fanikulttuuriin liittyy henkilöpalvonnan lisäksi paljon muutakin, mm. ihmisen valta osallistua itse uuden tuottamiseen/luomiseen, esimerkiksi käy fanifiktio, roolipelit, ja muut jonkun kirjan/sarjan/leffan ympärille muodostuneet ilmiöt. Fanittaminen siis tarjoaa kyllä elämyksiä, ja monille oleellista on kuitenkin se yhdessä toimiminen, ei se varsinainen kohde.
Kirjoittamisharrastuksen kannalta on oikein oivaa, että nuoriso haluaa kirjoittaa omia tarinoitaan vaikkapa Harry Potterista.
28 helmikuun, 2007 klo 8:29 am
Terhi
Tämä on selvästi tärkeä aihe, kun herättää kiivaita mielipiteitä puolesta ja vastaan!
3 maaliskuun, 2007 klo 7:07 am
Tuima
Tätä keskustelua on ollut kiinnostavaa seurata. Minua kiinnostaisi tietää mikä on fanittamisen syvin olemus, eli mikä saa ihmisen ryhtymään intohimoiseen fanittamiseen. (Voiko siihen edes ”ryhtyä”, onko fanittaminen muka tietoinen päätös?) Mihin tarpeeseen idoli vastaa? Oma lukunsa on urheiluseuran/joukkueen fanittaminen, jossa joukkueen kokoonpano ei vaikuta ihailuun. Eikös joissakin maissa (Englannissa?) joukkueen kannatus siirry isältä pojalle? (Äidiltä tyttärelle???)
4 maaliskuun, 2007 klo 9:47 pm
anuh
Iiiiik, fanitus on kivaa 🙂 Mä fanitin teini-iässä hevibändejä (Bruce Dickinson ja Dave Mustaine oli erityisen hotteja) ja vasta vähän vanhempana muita juttuja kuten Star Warsia, Alien- ja Predator -juttuja, Firefly-sarjaa ja Thief-pelejä, noin esimerkiksi. Se on vaan niin hauskaa, etenkin kun tapaa muita faneja ja keskustelee vaikka jostain SW-maailmasta ihan kuin se olisi ”oikea” 😉
En kylläkään ole tositosi äärifanaatikko missään asiassa, en ole koskaan majoittunut yöksi odottamaan konsertti- tai leffalippuja tai muuta sellaista.
Väkivaltaiset jalkapallofanit todistaa, että sama asia voi olla hyvä tai huono toteuttajasta riippuen. Mä en usko että sellaisille ihmisille urheilu on pääasia, vaan fanituksen kohde on pelkkä tekosyy omien turhautumien ja aggressioiden purkamiseen.
Terveen rajoissa oleva fanitus on vaaratonta viihdettä, ja parhaimmillaan se boostaa omaa luovuutta ja mielikuvitusta. Ovathan tietynlaiset fanitusten kohteet päiväunien – eli fantasioiden – aineksia 😉
9 maaliskuun, 2007 klo 3:23 pm
roligaani
Kirkuvista tytöistä en pidä minäkään, mutta ymmärrän kyllä vallan hyvin kuinka Elvis 50-luvulla tai Beatles 60-luvulla vei jalat alta joiltakin. Eiköhän se ollut silloin ennenkuulumatonta ja sanoisinko myös pientä vaihtelua vaikkapa sunnuntaikirkolle?
Tähän päivään asti olin kuvitellut lähes kaikkien jalkapallofanien olevan väkivallan vastustajia, mutta nyt sainkin tietää olleeni väärässä. Olenkin huligaani! Jos tuo yleistys pitäisi paikkansa olisimme jo kuolleet sukupuuttoon. On totta että jalkapalloa seuraavien joukossa on äärifanaattisia jotain, mutta niitä toisenlaisia onkin sitten pilvinpimein. Itse olen ollut katsomassa mm. Englannissa Valioliigaa, enkä ole törmännyt mihinkään negatiiviseen seikkaan (poislukien melko hintavia lippuja ja paluulennon ylijuopuneita suomalaisia). Päinvastoin. Elämyksiä, tunnetta, yhteisöllisyyttä ja etenkin hyvää mieltä. Niitä ei kotisohvalla yksin fanittamalla oikein irtoa. Tiedättekö miltä tuntuu, kun 40000 ihmistä laulaa yhdessä (You´ll never walk alone)?
Faniutta lienee monensorttista ja -tasoista. Huiputkin muuten fanittavat. Harva heistä olisi huipulla ilman esikuvia. Luin juuri kuinka M. Forssell fanittaa vieläkin Ronaldoa ihan täysillä.
Minäkään en ole muuten ymmärtänyt miksi minun pitäisi Suomesta käsin kannattaa 7-vuotiaasta asti jotain Arsenalia lopunikääni, mutta ei-fanittamiseen kuuluukin päivittely. Tuolla ulkomailla seura tulee monelle tosiaan verenperintönä, eikä silloin ole paljoa väliksi pelaako joukkue katsojaystävällistä peliä vai ei. Voitaneen kait puhua uskonnosta.
Ja se että alkaa hankkimaan lisää tietoa fanituksen kohteesta ei välttämättä tarkoita sitä, että itse pääasia on unohtunut. Ei kait siinä mitään pahaa ole, jos haluaa tietää enemmän?
Ennen fanitin yksin. En ymmärtänyt fanittamista ja muita typeriä faneja. Mutta nyt ymmärrän heitä paremmin. En enää halua olla ”järkevä” piilofani, enkä varsinkaan keräilijä, jolla löytyy suosikkiartistin koko tuotanto hyllyssä pölyyntymässä – ja tietenkin kronologisessa järjestyksessä. Suosittelen muillekin kokemuksen jakamista samanhenkisten kanssa, sillä jaettu ilo on moninkertainen ilo!
8 marraskuun, 2007 klo 9:13 pm
Nimetön
Hei! Toivottavasti keskustelu faniudesta jatkuisi. Itselleni aihe on hyvin läheinen, sillä olen tekemässä tutkielmaa faniudesta. Jos aihe herättää tuntemuksia tai olet/olet ollut jonkun fani, niin olisin erittäin kiitollinen, jos jakaisit ajatuksesi tutkielmani hyväksi. Toivoisin vähintään sivun mittaisia kirjoitelmia aiheesta ”mitä fanius merkitsee/on merkinnyt sinulle”. Kirjoitukset voi lähettää sähköpostiini vaahan@gmail.com. Kirjoitukset tulen käsittelemään luottamuksellisesti, ja tulen käyttämään niitä ainoastaan tieteellisessä tutkimuksessa. Kiitos vastauksistanne jo etukäteen!
8 marraskuun, 2007 klo 9:37 pm
Anne
Kerro ihmeessä hieman tarkemmin, millaisesta tutkimuksesta on kyse, ja mihin olet sitä tekemässä. Onko kyseessä ihan yleinen minkä tahansa asian fanittaminen. vai mikä?
9 marraskuun, 2007 klo 1:51 pm
Nimetön
Tutkielmani koskee lähinnä henkilöihin kohdistuvaa faniutta. Tulen käsittelemään aihetta kasvatuksellisesta näkökulmasta, erityisesti kuinka fanius on vaikuttanut fanin identiteetin muokkaantumiseen. Kyse on siis kandidaatintutkielmastani. Jos aihe herättää lisää kysymyksiä, vastaan mielelläni henkilökohtaisesti sähköpostilla (näkyy yllä).