En ole koskaan ollut kenenkään todellinen fani. Faniudella tarkoitan tässä sitä, että olisin ihaillut jotakuta niin paljon, että olisin pyrkinyt selvittämään hänestä kaiken, tapetoinut huoneeni hänen kuvillaan ja saanut polveni veteliksi jo pelkästä ajatuksesta, että joskus tapaisin hänet.

Lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa kuuntelin musiikkia, jonka tekijät olivat kuolleet aikoja sitten. Ei olisi tullut mieleenikään hankkia isoa Bachin julistetta tai haaveilla kahdenkeskisestä tapaamisesta Mozartin kanssa. En myöskään ollut kiinnostunut näiden herrojen yksityiselämästä. Oikeastaan sama koski teinivuosieni suosikkiyhtyeen jäseniä. Hyräilin itsekseni ”here, there and everywhere”, mutta en ajatellut Johnia tai Paulia saati Ringoa. Kun katselin dokumentteja, joissa tyttölaumat kirkuivat nelikon perään, pudistelin päätäni. Minun oli vaikea kuvitella, että olisin käyttäytynyt samalla tavalla, vaikka olisinkin elänyt nuoruuteni 60-luvulla. Beatlesin musiikki oli mielestäni hyvää, jopa loistavaa, mutta en osannut pudotella kummempaa triviaa yhtyeen tai sen jäsenten historiasta. Fanitin musiikkia, en bändiä. 

Olen ihaillut ja kunnioittanut (ja ihailen ja kunnioitan yhä) monien ihmisten työtä. Pienenä haaveilin osaavani joskus kirjoittaa yhtä hyvin kuin Astrid Lindgren tai Tove Jansson. En kuitenkaan haaveillut sinänsä kummankaan tapaamisesta. Nyt se on tietenkin jo myöhäistä, mutta jos kuvitellaan tilanne, että voisin tavata vaikkapa Lindgrenin, olisin otettu ja varmaan vähän jännittynytkin, mutta en sentään pelkäisi pyörtyväni tai kieltäytyisi mahdollisuudesta, koska en kestäisi nähdä idoliani läheltä. Olen kuullut fanittamisen aiheuttavan sellaisiakin oireita.

En tiedä, olenko menettänyt jotain olennaista, kun en ole koskaan hurahtanut aivan täysillä yhteenkään kirjailijaan, näyttelijään, muusikkoon, kuvataiteilijaan tai urheilijaan. Fanittajat varmaan vastaavat, että olen. Puolustuksekseni voin sanoa, että olen aina ollut huono hurahtamaan yhtään mihinkään. Jokin kiskoo minua asiassa kuin asiassa kohti kultaista keskitietä. Se voi välillä olla tylsää, mutta samalla myös tasapainottavaa.

Ihan viime aikoina olen havahtunut huomaamaan, että myös minulla on faneja. Se on hauskaa ja hämmentävää. Olen iloinen ja ylpeä siitä, että joidenkin lukijoideni mielestä kirjani ovat mahtavia. Silti kirjojeni, itseni ja myös fanieni puolesta toivon, että hekin fanittavat ennemmin teoksia kuin niiden tekijää.

Mainokset