You are currently browsing the monthly archive for huhtikuu 2007.

Olen ryhtynyt järjestelmälliseksi. En enää kerää tarpeettomia tekstiliuskoja pölyttämään nurkkia vaan tuhoan ne oitis. Koneeltani deletoin turhat tiedostot, joita en enää arvele tarvitsevani. Vanhat versiot teksteistä hävitän bittiavaruuteen ja vain viimeisimmät jätän talteen. Tyhjennän sähköpostini sadoista viesteistä ja säilytän vain ne muutamat, kaikkein tärkeimmät viestit. Kirjat laitan hyllyyn siistiin järjestykseen – saman kirjailijan kirjat vierekkäin, omaa esteettistä värisilmää käyttäen. Tärkeimmät opukset kuten synonyymisanakirjat laitan työpöydän käden ulottuville, ettei niitä tarvitse kaivaa hyllyjen kätköistä. Within Temptationin ja Guillemotsin inspiroivat levyt joita tällä hetkellä kuuntelen kirjoittaessani, ovat työpöytäni vasemmassa hyllyssä. Siitä CD:t ovat otettavissa kuin asevarusteet sotaan lähdettäessä, rytmittämään ja soinnuttamaan kirjoittamisen tahtia.

Olen jonkun lehtitilauksen myötä saanut itselleni puisen lukutelineen. Se on nyt työpöydälläni, jotta voin laittaa korjausmerkityt liuskat esiin kuin soittaja, joka latoo soitettavat sävelensä nuottitelineeseen. Lipastoon olen laittanut loogisessa järjestyksessä kirjekuoret, printtipaperit, muistikirjat ja luonnosvihot. Mustalla tussilla rustaan muistitauluuni post-lappuja, jonne listaan tekemättömät työt ja niiden deadlinet.   

Huoh – todellisuudessa olen toteuttanut näistä yllämainituista kohdista vain osan, siivous on ikuinen projekti ja jää kirjoitustöiden jalkoihin. Kuluva vuosi on mennyt tulevan yhteisromaanin editoimiseen. Ei siinä jouda sivuilleen vilkaisemaan, minne pöly kasaantuu, mikä kirja seuraavaksi tippuu ylitsepursuavan sekaisesta kirjahyllyköstä. Ei ehdi katsoa pysyykö metrin korkuinen CD-vuori pystyssä vai kaatuuko se ja viekö monitorin mukanaan lattialle. Tärkeintä on, että tekstistä on imuroitu asia- ja lyöntivirheet, että se on pöllytetty kustannustoimittajalla ja luottolukijoilla, ja että kun se on valmis, tekstistä voi haistaa puhtaan, tuoreen painomusteen tuoksun. Sitten joutaa taas jatkamaan työhuoneen entrausta, kunnes seuraava teksti imee ahnaasti mukaansa kuin tehoimurin suulake.

Jos työhuoneeni olisi vimpan päälle siisti ja järjestelmällinen, tuskin olisin siellä töitä tehnyt. Pienessä kaaoksessa tunnen olevani enemmän elossa. Missäs se liuska olikaan, entäs se muistivihko, entäs se kirja tai se post-lappu, jossa oli se yksi idea… Tämän ajatusmantran keskellä syntyy valmista tekstiä.  

En ole kovin kateellinen ihminen. Joku saa jotain, joku toinen jotain muuta, ja paljon on sattumasta kiinni. Miksi harmitella toisen menestyksen vuoksi – eihän se ole itseltä pois.

No, myönnetään, että joskus olen ollut joidenkin kiipeilykavereideni saavutuksista hieman kade. Olisin halunnut tehdä samanlaisia, rankkoja ja haastavia juttuja kuin he. Jos vain ei olisi tätä jälkikasvua… Jos olisin aloittanut harrastuksen tarpeeksi nuorena… Jos minulla olisi enemmän aikaa harjoitteluun… Jos ja jos ja jos ja jos. Suoraan sanottuna: omista valinnoistani on kaikki ollut kiinni. Kateuteen ei ole syytä. Epäoikeudenmukaisempaa olisi, jos olisin – näillä valinnoillani, juurikaan panostamatta – saavuttanut saman kuin he.

Myönnän myös kirjoittajana olleeni pari kertaa hieman kateellinen, kun mielestäni lahjattomammat ja taitamattomammat saivat kirjoituksistaan suosionosoituksia, joita itse jäin paitsi. Nämä tapaukset sijoittuvat tosin kauas epäkypsään nuoruuteeni, aikaan, jolloin en todellisuudessa vielä osannut kirjoittaa (nykyisestä tilastani olen jäävi tekemään arviota).

Aihe tuli ajankohtaiseksi eilen illalla. Edellisestä kerrasta oli tosiaan vuosia aikaa, mutta nyt tunsin tosiaan kirjoittajana hienoisen kateuden piston.

Luen nimittäin paraikaa grafomaanikkosisareni Terhi Rannelan romaania Taivaan tuuliin. Haluaisin osata kirjoittaa ihmisistä samalla tavalla: ymmärtäen, tarkkanäköisesti, herkästi ja rankasti.

Se nyt vaan on niin väärin, että joku kymmenen vuotta minua nuorempi kirjoittaa selkeästi kypsemmin kuin minä.

taivaantuuliin.jpg

Omaa kaunokirjallista kirjoittamista tulee mietittyä vähän uudella tavalla, kun tekee suomennosta toisen kirjailijan romaanista. Suomennostyö on toki (kuten moneen kertaan on todettu) oikeastaan uuden romaanin kirjoittamista, mutta työprosessi on hyvin erilainen. Ideointityö on tehty, taustatyö samoin, henkilöhahmot ja juoni luotu, kielikin. Minun tehtävänäni suomentajana on pyrkiä näiden pohjalta tekemään suomenkielinen romaani. Minulla on siis kaikki palikat ihan eri tavalla valmiina kuin omaa romaaniani aloittaessani. 

Suomentaminen on paljolti lähilukemista ja ymmärtämistä. Kirjailijana tarkkailen toisen kirjailijan käyttämiä keinoja ja tekemiä ratkaisuja. Kiinnitän huomiota etenkin siirtymiin, sillä ne ovat oma heikkouteni ja niitä joudun omissa teksteissäni hiomaan ehkä eniten. Toisen tekstistä voi saada vinkkejä siihen, miten itsekin voi tehdä, ja toki myös siihen, miten ei halua tehdä. 

Omat kirjoittajanmaneerini tulevat myös esiin. Ylimääräiset, turhat sanat ja päätteet ovat vähällä lipsahtaa suomennokseen. Alkuperäisteoksen kirjoittajankin maneerit huomaan ja voin yrittää välttää niitä omissa teoksissani. Suomennoksesta niitä ei tietenkään saa eikä pidä jättää pois, sillä ne ovat osa kirjailijan tyyliä. Ero maneerin ja tyylikeinon välillä on sitä paitsi usein häilyvä, ja näkemys riippuu lukijasta.

Suomennostyön tarkoitus ei ole ensisijaisesti hankkia työkaluja omaan kirjoitustyöhön, mutta eipä siitä haittaakaan ole. En usko suomennoksen kärsivän siitä, että kääntäessäni tulen mietiskelleeksi, miten olisin itse kirjoittanut jonkun kohdan tai millaiseksi joidenkin henkilöiden välinen dialogi olisi omassa tekstissäni muodostunut. Se auttaa näkemään kirjailijan ratkaisut ja löytämään niille mahdollisimman hyvät vastineet suomeksi. 

Suomen kielen mahdollisuuksia ja rajoja tulee pohdittua, kun pyöräyttää vieraan kielen ajatusrattaidensa läpi ja muovailee romaanin sisällön suomeksi. Vastaan tulee ilahduttavia oivalluksia; suomeksi tämän voi ilmaista näin, enpä ole ennen tullut ajatelleeksi. Myös pieni sisäinen kielitieteilijä, tai ainakin kielitiedettä opiskellut, innostuu eroista ja yhtäläisyyksistä ja tekee vertailuja.

Suomentajana olen vasta urani alussa kuten kirjailijanakin. Kehittymisen varaa on. Uskoakseni nämä kehittymiset tukevat toisiaan, ja samalla kun opin jotain itsestäni suomentajana, opin myös jotain itsestäni kirjailijana, ja päinvastoin.

thaimaa.jpgAnne kirjoitti pari viikkoa sitten osuvasti siitä, ettei aina tarvitse olla tuottelias ja tehdä tukka putkella töitä. Saa unelmoida ja maalata taivaanrantaa. Niinpä.

Viereisessä kuvassa allekirjoittanut lepuuttaa itseään thaimaalaisella Koh Talun saarella snorklausretken päätteeksi. :0)

Kotoa käsin työskentelevä free-toimittaja ja kirjailija on usein naimisissa työnsä kanssa. Kyseessä on itse valittu rakkausavioliitto, mutta toki siinä on alamäkensä. Näennäistä vapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan rakastaa, mutta työtä ei ajattele vain kello 9-16. Joskus juttua editoi vielä puoliltaöin (kyseisen jutun dedis silloin aamulla), toisinaan taas miettii, mitenkäs tämän kuukauden YEL-maksuista oikein selvitään. En silti vaihtaisi minuuttiakaan pois.

Lomat ja irtiotot ovat kuitenkin aika ajoin paikallaan, olipa sitten friikku tai kk-palkkalainen.

Pakkasin toiveikkaana mukaani kuusi kirjaa pariviikkoiselle Aasian-matkalle, koska lomallahan on aikaa lukea ja ”kehittää itseään”. Jep jep. Pari kirjoista oli arvosteltavia kirjoja eli työtä, mutta noloa kyllä, en hiiskunut siitä matkakumppanilleni sanaakaan välttyäkseni moraalisaarnalta (myöhemmin selvisi, että kollegalla oli mukana oma käännösprojektinsa).

Optimistina olin pakannut mukaani myös kirjoitustarvikkeet, mutta käsikirjoitukset älysin sentään jättää kotiin (toisin sanoen ne painoivat matkalaukussa liikaa, samasta syystä rannalle jäi myös ikuisuusprojekti nimeltä Anna Karenina).

Thaimaassa ja Hongkongissa oli kuitenkin niin paljon tehtävää nähtävää kokeiltavaa maisteltavaa haisteltavaa ihasteltavaa ällisteltävää, ettei ollut kerta kaikkiaan aikaa lukea kirjoja saati edes rustata päiväkirjaa. Ja hyvä niin!

Illalla oli niin poikki buddha-temppeleistä, taivaallisesta ruuasta ja auringosta, että vain rojahti suorin jaloin sänkyyn. Kirjoittamattomuus tuntui hyvältä ja huojentavalta. Ei tehnyt edes mieli tarttua kynään. Kotona alituisesti vaivaava huono omatunto oli tipotiessään.

Aivoni olivat kirjaimellisesti off-tilassa koko loman ajan – ja taitavat olla vieläkin… Arki kutsuu taas ylihuomenna, mutta päällimmäisenä mielessäni on kysymys: uskaltaisinkohan pitää kuukauden pituisen loman ensi kesänä? Vaikkapa ihan koko heinäkuun?

Elämää suurempia kysymyksiä freelancerille.

Kirjaan on ihana jäädä koukkuun, ja parhaita kirjoja siihen ovat sellaiset tarinat, joissa on jokin kätketty mysteeri, salaperäinen suurempi kuvio johon vihjataan siellä täällä paljastamatta kuitenkaan pieniä palasia enempää. Kiusoittelevia pikku yksityiskohtia, viittauksia, yhteensattumia ja odottamatta yhteen punoutuvia tapahtumia sirotellaan pitkin matkaa. Lukijan suu vettyy koko ajan pahemmin, työt ja syöminen ja nukkuminen sekä muut maalliset pikkuseikat unohtuvat kun täytyy lukea vielä yksi sivu.

Tällainen tarina edellyttää, että siinä on jokin yliluonnollinen ulottuvuus, oli se magiaa, henkimaailman asioita tai niin mielikuvituksellista teknologiaa että se hipoo meidän todellisuudestamme katsoen yliluonnollista. Tietysti kaikissa tarinoissa on juoni ja loppuratkaisu, mutta esimerkiksi Bridget Jones -tyyppisissä kirjoissa – jotka sinänsä ovat ihan viihdyttäviä – tietää jo ensimmäiseltä sivulta ratkaisun olevan hyvin todennäköisesti A tai mahdollisesti B. Todella outoja, odottamattomia käänteitä on turha odottaa, eivätkä ne sopisikaan tällaiseen kirjaan. Ihanan mystisissä kirjoissa loppuratkaisu voi olla C, D tai vaikka X,Y tai Å. Ja luultavasti se on jotain, mitä lukija ei kykene lainkaan kuvittelemaan.

Fantasia-, scifi- tai kauhukirja ei tietenkään automaattisesti tarjoa tällaista aivojakutkuttavaa mysteeriä. Esimerkiksi yksi lemppareistani, Taru sormusten herrasta, esittelee lähtöasetelmat ja tavoitteen melko nopeasti. Keski-Maassa voi vastaan tulla mitä ihmeellisyyksiä tahansa, mutta koska lopputavoite on tiedossa, lukija tietää jo että ratkaisu on taas se hyvin todennäköinen A, vaikka sitten miten täpärästi tahansa.

Kun taas… Aah, Stephen Kingin kirjat, joita nuorempana ahmin kilomitalla. Kaikki alkaa näennäisen arkisesti, sitten kuvaan tulee jotain ihan vähän outoa, joka pahenee ja kasvaa. Esimerkiksi Kolkuttajien päähenkilön hidas muodonmuutos, siinä oli todellinen ”page-turner” kuten jenkkilässä sanottaisiin.

Scifi-puolella taas yliluonnolliselta haiskahtava mysteeri voi kantaa kokonaista mammuttisarjaa. Dan Simmonsin Hyperion on taidokas ja mielenkiintoinen kuvaus tulevaisuuden korkean teknologian maailmasta, mutta ilman Lepinkäisen kummajaismaista varjoa kaiken taustalla en olisi ehkä lukenut sitä niin suurella kiihkolla.

Kotimaisista kirjoista loistava esimerkki mysteerikoukusta on Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani Lumikko ja yhdeksän muuta, jonka luin muutamassa illassa (ja yössä, kun en malttanut nukkua). Mieleni askarteli kirjan salaperäisissä tapahtumissa silloinkin, kun en ollut kirjan ääressä.

Historialliset kuvaukset, elämäkerrat, dekkarit ja seikkailukirjat ovat kaikki hyviä ja lukemisen arvoisia, mutta nämä superkoukuttajat ovat parhaimmillaan kaikkein intensiivisimpiä lukukokemuksia. Ainoa huono puoli niissä lienee väkisin päähän tunkeva ajatus: ”Miksen minä kirjoittanut tätä?!” 😉

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
kirsti k artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
milateras artikkeliin The Crossover kosketti
Johanna Hoo artikkeliin Laivakello kilahti Johannalle!
kirsti k artikkeliin Lempeä rauha

Arkistot