En ole kovin kateellinen ihminen. Joku saa jotain, joku toinen jotain muuta, ja paljon on sattumasta kiinni. Miksi harmitella toisen menestyksen vuoksi – eihän se ole itseltä pois.
No, myönnetään, että joskus olen ollut joidenkin kiipeilykavereideni saavutuksista hieman kade. Olisin halunnut tehdä samanlaisia, rankkoja ja haastavia juttuja kuin he. Jos vain ei olisi tätä jälkikasvua… Jos olisin aloittanut harrastuksen tarpeeksi nuorena… Jos minulla olisi enemmän aikaa harjoitteluun… Jos ja jos ja jos ja jos. Suoraan sanottuna: omista valinnoistani on kaikki ollut kiinni. Kateuteen ei ole syytä. Epäoikeudenmukaisempaa olisi, jos olisin – näillä valinnoillani, juurikaan panostamatta – saavuttanut saman kuin he.
Myönnän myös kirjoittajana olleeni pari kertaa hieman kateellinen, kun mielestäni lahjattomammat ja taitamattomammat saivat kirjoituksistaan suosionosoituksia, joita itse jäin paitsi. Nämä tapaukset sijoittuvat tosin kauas epäkypsään nuoruuteeni, aikaan, jolloin en todellisuudessa vielä osannut kirjoittaa (nykyisestä tilastani olen jäävi tekemään arviota).
Aihe tuli ajankohtaiseksi eilen illalla. Edellisestä kerrasta oli tosiaan vuosia aikaa, mutta nyt tunsin tosiaan kirjoittajana hienoisen kateuden piston.
Luen nimittäin paraikaa grafomaanikkosisareni Terhi Rannelan romaania Taivaan tuuliin. Haluaisin osata kirjoittaa ihmisistä samalla tavalla: ymmärtäen, tarkkanäköisesti, herkästi ja rankasti.
Se nyt vaan on niin väärin, että joku kymmenen vuotta minua nuorempi kirjoittaa selkeästi kypsemmin kuin minä.
5 kommenttia
Comments feed for this article
huhtikuu 23, 2007 klo 11:05 am
Terhi
Oho! Olen positiivisesti järkyttynyt tästä postauksesta! :0) Pitäisi varmasti kiittää huikeista sanoistasi! Jäisten jumalien ja Taivaan tuuliin -kirjojen maailmat ovat hyvin erilaiset, vertailu on hankalaa, melkein mahdotonta. Olen ihan vasta kirjasi alussa, mutta kyllä sinunkin kielesi ja tarkkanäköinen kuvauksesi on lumonnut minut. En missään nimessä osaisi kirjoittaa samalla tavalla. Kateellinen tietenkin olen jo nyt suitsuttavista kritiikeistä, joita kirjasi on saanut.
Karkottaakohan tämä inside-kehuminen muita lukijoita? Olen pahoillani!!! :0)
huhtikuu 24, 2007 klo 7:39 am
Anneli
Molemmat kirjat ovat sellaisia, että tekee mieli lukea. Jäisiä jumalia en ehkä olisi ilman hyviä kritiikkejä löytänytkään. Varauksessa ovat molemmat. Ei kirjoista puhuminen/kirjoittaminen/bloggaaminen karkoita lukijoita, päin vastoin.
huhtikuu 25, 2007 klo 4:17 pm
anuh
Kyllä mä olen kateellinen lukiessani oikein hyvin kirjoitettua kirjaa, mutta omasta mielestäni silleen positiivisesti kateellinen. Sillä lailla ihailevasti, että VAU kun hyvin kirjoitettua, ja kyllähän semmoinen vaikuttaa motivoivasti siihen omaankin kirjoittamiseen, eteenpäin ja parempaan pyrkimiseen.
Viime aikoina olen viherrellyt lukiessani täälläkin mainitsemiani kirjoja Poikani Kevin sekä Lumikko ja yhdeksän muuta. Kaksi täysin erilaista kirjaa, mutta hyvä kirjoittaja on hyvä kirjoittaja, vaikka sitten kirjoittelisi maitopurkin ravintosisältöluetteloja.
(En nyt siis kuitenkaan vertaa Keviniä tai Lumikkoa maitopurkkien kylkiteksteihin, heh 😉 )
Parhaillaan luen A. Reynoldsin Lunastuksen arkkia. Reynolds on kertojana sellainen ihan ookoo, mutta hänen kirjoissaan taas pientä kateilua aiheuttaa sujuva tapa ympätä tekstiin erittäin uskottavan kuuloista tieteellistä juttua, fysiikkaa ja tähtitiedettä yms.
Terhin kirja muuten vilahti eilen Aamu-tv:ssä, siinä oli juttua omakustannekirjoista ja näytettiin jonkun kirjaston uutuushyllyä. Heti pompsahti silmiin tutun näköinen kansi 🙂
huhtikuu 28, 2007 klo 9:22 pm
olof
Yleensä on helpointa myöntää olevansa ”muka” kateellinen sellaisista asioista jotka eivät ole niin merkityksellisiä itselle. Näin ollen annetaan kuva itsestä, että ”ainakin voin myöntää olevani kateellinen siitä ja siitä.”
Mutta sitten niitä oikeita asioita joista ollaan kateellisia ei voidakaan niin vaan myöntää vaan ne pidetään sisällä.
huhtikuu 29, 2007 klo 6:51 am
jukka
Hmm, joo, on helppo heittää jonkin hyvän uutisen kuullessaan: ”Mä oon ihan kade.” Se on ehkä tulkittavissa lähinnä onnitteluksi sille toiselle eikä merkitse todellista kateutta.
Paranoidi kun olen, aloin tietenkin miettiä, vihjaisiko Olof siihen, että täällä kirjoitetut jutut olisivat tällaista näennäisen kateuden kuuluttelua. Että vaikkapa minä olisin tosissani kateellinen jostain, mitä en kerro. Äh, tuskin hän sellaista. Pakko kuitenkin pysähtyä miettimään, olisiko tällainen olettamus kohdallani tosi.
Ei, täytyy kyllä todeta, että juuri mainitsemani asiat, kiipeily ja kirjoittaminen, ovat kyllä ihan olennaisimpia yhteisöllisen minäkuvani rakennuspalikoita. Siksi juuri niissä, jos jossain, olen taipuvainen kokemaan kauteuden tuntemuksia. Ja olen myös valmis lausumaan tuntemukset ääneen.
Miksi nämä kateuden tuntemukset kuitenkin jäävät tällaiselle, ei-niin-katkeralle ja ääneen lausuttavalle tasolle? Hyvä itsetunto lienee ydinasia: kun on riittävästi riittävän kriittisessä hengessä (!) keskittynyt oman napansa kaivelemiseen, tietää varsin hyvin paikkansa. Jos on vielä saanut riittävän paljon myönteistä palautetta (minä olen), eivät sitten toisten menestymiset enää kauheasti heilauta.
Summa summarum: kiistän olevani yhtään sen kateellisempi kuin mitä edellä mainitsin. Pystyn toki kuvittelemaan tilanteita, joissa kateus nousisi voimakkaammin pintaan, mutta hyvin olen viime vuosikymmenen aikana välttynyt.