En ole kovin kateellinen ihminen. Joku saa jotain, joku toinen jotain muuta, ja paljon on sattumasta kiinni. Miksi harmitella toisen menestyksen vuoksi – eihän se ole itseltä pois.

No, myönnetään, että joskus olen ollut joidenkin kiipeilykavereideni saavutuksista hieman kade. Olisin halunnut tehdä samanlaisia, rankkoja ja haastavia juttuja kuin he. Jos vain ei olisi tätä jälkikasvua… Jos olisin aloittanut harrastuksen tarpeeksi nuorena… Jos minulla olisi enemmän aikaa harjoitteluun… Jos ja jos ja jos ja jos. Suoraan sanottuna: omista valinnoistani on kaikki ollut kiinni. Kateuteen ei ole syytä. Epäoikeudenmukaisempaa olisi, jos olisin – näillä valinnoillani, juurikaan panostamatta – saavuttanut saman kuin he.

Myönnän myös kirjoittajana olleeni pari kertaa hieman kateellinen, kun mielestäni lahjattomammat ja taitamattomammat saivat kirjoituksistaan suosionosoituksia, joita itse jäin paitsi. Nämä tapaukset sijoittuvat tosin kauas epäkypsään nuoruuteeni, aikaan, jolloin en todellisuudessa vielä osannut kirjoittaa (nykyisestä tilastani olen jäävi tekemään arviota).

Aihe tuli ajankohtaiseksi eilen illalla. Edellisestä kerrasta oli tosiaan vuosia aikaa, mutta nyt tunsin tosiaan kirjoittajana hienoisen kateuden piston.

Luen nimittäin paraikaa grafomaanikkosisareni Terhi Rannelan romaania Taivaan tuuliin. Haluaisin osata kirjoittaa ihmisistä samalla tavalla: ymmärtäen, tarkkanäköisesti, herkästi ja rankasti.

Se nyt vaan on niin väärin, että joku kymmenen vuotta minua nuorempi kirjoittaa selkeästi kypsemmin kuin minä.

taivaantuuliin.jpg

Mainokset