Kirjailijan tehtävä on laittaa kirjaimia järjestykseen parhaalla mahdollisella tavalla, jotta lukija voi nauttia sujuvasta tarinasta. Jo kouluaikoina huomasin, että niin sanottu tekstin taju on lähes vaistonvarainen juttu. Muutamilla ysin keskiarvon oppilailla oli kova preppaaminen ennen äidinkielen yo-kirjoituksia, ja siitä huolimatta meinasi ällä jäädä saamatta. Minulla oli laiskuuden takia tiedot paikoitellen vähän hataria, mutta paikkasin sen kirjoittamalla näyttävää krumeluuritekstiä ei-oikein-mistään 😉
Mistä se taju sitten tulee? En yritäkään väittää, että mä nyt oon vaan niin hitsin hyvä ja toiset vaan ei osaa. Pikemminkin uskon että se on vähän kuten monet muutkin taidot – osittain opittua, osittain kiinnostusta kyseiseen asiaan ja osittain geneettistä. Aivoissa on kielellisiin taitoihin erikoistuneita alueita, eikä ole mitään syytä miksei niillä alueilla olisi yksilöllisiä eroja, ihan kuten ihmisten fysiologiassa muutenkin.

No mutta, kirjaimet ovat siis kohdallaan. Jotkut asiantuntijat väittävät, että ei ole olemassa sellaisia asioita kuin kielipää tai matikkapää, mutta itse olen eri mieltä. Ehkä aivojeni tekstinkäsittelyosa on sen verran turvonnut (hehe) että numeroita käsittelevälle osalle on jäänyt vähemmän tilaa. Joka tapauksessa numerot ovat aina tuottaneet minulle vaikeuksia.
Aloitin yläasteella pitkän matematiikan, eli kiinnostustakin riitti, mutta vähitellen luisuin lyhyelle ja lopulta selvitin senkin vain opettajan armosta. Olin kyllä lukiossa kova lintsaamaan, mutta tämä laskenta-alamäki alkoi jo sitä ennen. Ja minä yritin! Istuin tukiopetustunnilla, ja opettaja yritti selittää, että ”Opettele vain se kaava ulkoa ja sovella sitä kokeessa.”

Ei auttanut. Jos sain tarpeeksi aikaa ymmärtää kaavan, se toimi virheettömästi. Mutta jos sinne piti vain lätkiä numerot ja käyttää kaavaa kuin jotain työkalua, ymmärtämättä sen syvempää tarkoitusta, menin aivan täysin totaalisen sekaisin. Ja opetus eteni sellaista vauhtia, etten ehtinyt ymmärtää läheskään kaikkea edes tukiopetuksen avulla.

En ole koskaan oppinut ymmärtämään numeroita. Tiedän, että ne voivat ”puhua” aivan kuten kirjaimetkin, mutta aivoni eivät osaa avata koodia. Jos jostain syystä pitää esimerkiksi kirjoittaa kännykän muistista puhelinnumero paperilapulle, joudun katsomaan joka numeron yksitellen. Laskujen viitenumeroryppäät ovat painajaisia, ja usein mutisen niitä ääneen näpytellessäni niitä koneelle. Toivon aina ettei laskuttajalla olisi Sampo-pankin tiliä, niissä kun on yleensä kolme nollaa peräkkäin. Silmäni eivät hahmota, onko nollia kolme vai viisi, ja vaikka tiedän että niitä on kolme, minun täytyy peittää ne ja tuoda esiin yksi kerrallaan varmistuakseni asiasta.

Lieneekö kovinkin yleistä, että kirjainten ystävillä on ongelmia numeroiden kanssa? Voisinko vielä oppia pitkää matematiikkaa?

Mainokset