You are currently browsing the monthly archive for kesäkuu 2007.

Kirjoita aiheesta ”Näitä hautajaisia en unohda”.

 

Kirjoita novelli.

 

Kirjoita rakkaudesta.

 

Kirjoita vaikeasta vanhemmuudesta.

 

Kirjoita kuolemasta.

 

Kirjoituskilpailuja on käynnissä koko ajan. Jukka Behmin voitti Vuosi Suomessa -romaanikilpailun. Ansu Kivekäs puolestaan voitti Kouvolan nuortendekkarikilpailun. Kilpailut raikastavat kirjallista kenttää. Parhaimmillaan ne tuovat kentälle uusia, pirteitä tekijöitä ja tuulettavat lajityyppien perinteitä.

 

Esimerkiksi Kouvolan nuortendekkarikilpailuun lähetettiin 52 käsikirjoitusta. Kirjoittajat joutuivat tosissaan pohtimaan, millainen 2000-luvun nuortendekkari on, ja miten vanhoja, kaavamaisia perinteitä voisi viedä eteenpäin. Raati luonnehti Ansu Kivekkään tekstiä paitsi omintakeiseksi dekkariksi, myös empaattiseksi tyttökirjaksi.

 

Minun ensimmäinen (julkaistu) käsikirjoitukseni meni läpi kirjoituskilpailun kautta. Osallistuin WSOY:n järjestämään Uusi uljas sankari -kilpailuun. Kilpailun voitti Johanna Venho teoksellaan Okulus ja yöihmiset. Tekstini Puhdas valkoinen nostettiin kuitenkin Södikan Bulevardi-sarjaan. Myöhemmin kuulinkin konkareilta, että uusien tekijöiden on helpompi päästä ”läpi” kirjoituskilpailujen kautta.

 

Viime vuonna osallistuin Kariston Tiina-kisaan niin kuin 170 muutakin kirjoittajaa. Niin kuulemma Vuosi Suomessa -kisan voittanut Jukka Behminkin. Olen niitä ihmisiä, joille deadline on elintärkeä. Tekstiä syntyy, kun joku ulkopuolinen antaa päivämäärän, johon mennessä tulee olla valmista. Oli kiinnostavaa pyöritellä tyttökirjagenreä ympäri. Mitä on tehty, mitä ei? Vaikkei voittoa tullutkaan, kirjoittaminen ei mennyt ”hukkaan” (ihan toisen kirjoituksen aihe olisikin, meneekö mikään kirjoittaminen hukkaan…). Kisaan lähettämäni teksti on seuraava julkaistava nuortenromaanini.

 

Mikä on Sinun suhteesi kirjoituskilpailuihin? Oletko kirjoittamassa parhaillaan tekstiä kirjoituskilpailuun? Minä olen, ehkäpä…

 

 


On aika jättää käsikirjoitukselle hyvästit. Se on jo kustannustoimitttajan huomassa ja palaa oikolukumerkinnöin varustettuna. Mutta enää siihen ei tule mitään isoja muutoksia, on uskallettava hellittää, uskottava että se on siinä.


Kustannussopimus tulee viikolla postitse allekirjoitettavaksi. Kuvitus ja kansi valmistuvat lähipäivinä, takakansiteksti on tehty, oikovedos tulee vielä kertaalleen luettavaksi. Sitten käsikirjoitus on lähtenyt lopullisesti maailmalle, eikä sille enää voi mitään. Painokoneet pyörähtävät ja kirja ilmestyy elokuussa. Se seisoo niillä jaloilla jotka sille on sanasäikein rakentanut, ja lukijat ovat sen kokijoita ja tuomareita, osa koettaa horjuttaa jalkoja, osa tukea ja pönkittää. Vaikka kuinka löytäisi lopputuloksesta löysiä kohtia, huonoja ilmaisuja, loogisuusvirheitä tai kirjoitusvirhepaholaisia, ei tuotokselle mahda enää mitään. Se on kirjoitettu ja virheet ovat osa sitä. Paras tapa välttää tällaiset ajatukset virheistä on olla katsomatta kirjan sisälle enää koskaan. Tai korkeintaan tirkistellä, ihan vähän vain.

Tässä kohdin voisi tulla paniikki. Mitä teen seuraavaksi, mitä syntyy aivosoluissa tällaisen tiiviin rutistuksen jälkeen vai syntyykö mitään? Tuleeko ideoita vai olenko toistaiseksi sanonut kaiken sen minkä haluan sanoa? Mitä jos sanomisen tarve ja kirjoittamisen palo himmenee, eikä kynä enää luista? Jos alkaakin luovuus kuplia niin jaksanko taas seuraavan kahden vuoden rupeaman, ehkä pitemmänkin?

Niin, joka kerta kun aloittaa uuden tekstin työstämisen, on se sama tunne, että edessä on valtava työ, kokonainen suo, johon heittäydytään kainaloita myöten, joskus jopa upoksiin. Ja sieltä pitäisi jonkinmoisena ehjänä otuksena rämpiä takaisinkin.


Paniikin välttämiseksi olen ottanut tavaksi miettiä hyvissä ajoin etukäteen, mitä on seuraavaksi ohjelmassa. Yhteiskirjan päälinjoista on olemassa alustavat aatokset, vaikka tässä vaiheessa onkin tarkoitus pitää lomaa ja nauttia tämän romaanin valmistumisesta. On suunnitelmia omista seuraavista hankkeista, ehkä kesällä jotakin tulee raapustettuakin, aamutuimaan parvekkeella kahvia nautiskellen, tai yön hämärissä alakerran stereot täysillä pauhaten. Ennen kaikkea on tarkoitus pitää kirjoittamisesta hetki lomaa. Ulkona on kesä kauneimmillaan (ja itikat kauheimmillaan). Nyt on aika elää, hengittää ja kerätä kokemuksia. Ei ole pakko aukaista konetta, nakuttaa sanoja paperille – miten tympeää onkin vääntää väkisin, pakotettuna. Voi tyytyä ihan vain ajattelemaan, ideoimaan. Voi hetkeksi luopua jopa siitä, että haluaa kirjoittaa, ja olla vain. Voi jopa unohtaa hetkeksi sen, että kantaa mukanaan tarvetta kirjoittaa.

 

 

Pitäisi vaivata helteen lamaannuttamia aivonystyröitä ja pohtia uuteen kirjaan tulevaa takakansitekstiä. Juonireferaatti tuntuisi tylsältä, pikemminkin tekisi mieli kuvata kirjan sisältö napakasti parilla lauseella ja saada niillä aikaan tunnelma, johon lukija haluaisi sukeltaa.

Kelaan päässäni kirjakaupan ja kirjaston asiakkaita tarttumassa kirjaan ja tankkaamassa niitä muutamaa riviä, joilla koko kirjan usean sadan sivun sisältö pitäisi kiteytyä houkuttelevasti. Millä herättäisi heidän kiinnostuksensa? Takakannen suunnittelu on mainos-sloganeita pyörittäneellekin vaikea tehtävä, kun kysymys ei ole peruskulutustavarasta vaan tarinan aiheesta, joka pitäisi kuvata ymmärrettävästi ja innostavasti.

Kuinka tärkeä sitten takakansiteksti on lukijalle, joka etsii kirjoja ostos- tai lainauskoriinsa? Itse en yleensä sen perusteella tee ostopäätöstä. Luen aina yhden tai useamman sivun kirjan sisäsivuilta. Jos kirjailijan tyyli kolahtaa ja tarina herättää kiinnostuksen, olen vakuuttunut. Tosin kyllä tuoreeseen, houkuttelevaan takakansitekstiin mielellään tarrautuu, jos se on oikein hyvä. 

Useimmiten mainostoimittajan laatima takakansiteksti on varsin kaupallinen näkemys kirjasta. Kirjailijan tyyliä kehutaan korulauseilla, edellisten kirjojen hehkuttavat arvostelusitaatit liitetään kansiliepeisiin lyhyen tarinakuvauksen kera. Vaihtoehtona voi olla yksinkertainen, tehokas takakansiteksti, jossa kahdella lauseella vangitaan kirjan sisällön ydin. Yleinen takakansiteksti, etenkin nuortenkirjoissa, on rönsyilevä juonireferaatti, joka vastaa kysymyksiin kuka, mitä, missä ja milloin? 

Minkä kirjan sinä ostaisit seuraavien takakansitekstilainauksien perusteella ja miksi? (En paljasta kirjailijoita, enkä teoksien nimiä.) 

1. ”Rakkaimmalleen ei voi luvata rikosta. Ja juuri rakkaimmalleen lupaa kaiken. Senkin mikä ylittää lain. Juuri rakkaimmalleen jos kenellekään.” 

2. ”Ihmiset elävät elämäänsä kuin tavarajunan vaunussa. He kompuroivat pimeässä ja luulevat olevansa yksin, koska muita ei erotu. Vapaus on näille eksyneille vielä suurempi pimeä: valhe, pako tai itsetuho. 

xxx novellien henkilöiden elämässä kuviteltu risteää todellisen kanssa vaivattomasti ja täysin erottamattomasti. Onko kyse henkilöiden neuroottisuudesta ja sosiaalisesta kyvyttömyydestä vai onko maailma yhtäkkiä muuttunut vinoksi? 

Novelleissa kuljetaan junavaunusta ja metsästä toiseen, hiljaisuuden ja laukausten välissä. Sota riehuu sisällä ja ulkona. Kerrostalohuoneistosta kasvaa kuoriaisen tunneliverkosto, tulikärpästen rakkauden pyhättö tai kuilu avaruuteen. Junavaunusta voi löytää Moskovan, grillikioskista Komsomolin naiset, lukkiutuneesta korvasta hanhien parvet. Seireeni ja Toyota Avensis mahtuvat samaan tarinaan, sillä itse luodussa pimeydessä niitä on vaikea erottaa toisistaan.” 

3. ”xxx:n esikoisteos xxx sijoittuu pieneen teollisuuskylään, jonka läpi Syksy, kymmenvuotias tyttö, juoksee. Jotakin on tapahtunut, jokin on toisin. Toisin oleminen saa Syksyn juoksemaan.

Syksy on perheessä ulkopuolinen; äidin ja isän riitojen mykkä todistaja. Hän tarkkailee herkeämättä vanhempiaan, itseään – ja juoksee. Juoksun rytmissä hän kertoo tarinan itsestään, mummosta, koulusta, yksinäisyydestä.

Kalevi on entinen juoksija, joka alkaa valmentaa Syksyä. He molemmat kantavat mukanaan sukupolvien takaista painoa, eikä kumpikaan heistä osaa olla autettavana.

Päivän lopulla totuus selvää, eikä totuudesta selviä yksin.”

Istun meren rannassa. Aallot loiskivat, aurinko paistaa ja hiekka on lämmintä.

Joku pieni koira haastaa riitaa joutsenten kanssa. Sen emäntä rähjää sille kauhuissaan – tietäähän sen, että nuo isot linnut syövät hauvan elävältä, jos ne oikeasti häiriintyvät. Onneksi isompi hurtta tulee paikalle, ajaa joutsenet kauemmas ja alkaa leikkiä pienemmän kanssa.

Nautin maisemista ja maisemista, ja teen töitäni. Kynä liikkuu, vihkon sivu toisensa jälkeen täyttyy. Rannalla löhöileminen käy leppoisalla tavallaan työstä, ja olo tuntuu auvoisalta.

Työhuoneen katto on korkealla ja seinät horisontin tuolla puolen. Rupeaa mietityttämään: pitäisikö hankkia sylissä pidettävä kesäkiss… ei kun kesäkone. Kynällä ja paperilla tehdyt tuotokset kun joutuu vielä erikseen näpyttelemään digimuotoon.

On joka tapauksessa päivänselvää, että vastedes kirjoitan ulkona, jos sää vain sallii.

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
kirsti k artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
milateras artikkeliin The Crossover kosketti
Johanna Hoo artikkeliin Laivakello kilahti Johannalle!
kirsti k artikkeliin Lempeä rauha

Arkistot