Istun meren rannassa. Aallot loiskivat, aurinko paistaa ja hiekka on lämmintä.
Joku pieni koira haastaa riitaa joutsenten kanssa. Sen emäntä rähjää sille kauhuissaan – tietäähän sen, että nuo isot linnut syövät hauvan elävältä, jos ne oikeasti häiriintyvät. Onneksi isompi hurtta tulee paikalle, ajaa joutsenet kauemmas ja alkaa leikkiä pienemmän kanssa.
Nautin maisemista ja maisemista, ja teen töitäni. Kynä liikkuu, vihkon sivu toisensa jälkeen täyttyy. Rannalla löhöileminen käy leppoisalla tavallaan työstä, ja olo tuntuu auvoisalta.
Työhuoneen katto on korkealla ja seinät horisontin tuolla puolen. Rupeaa mietityttämään: pitäisikö hankkia sylissä pidettävä kesäkiss… ei kun kesäkone. Kynällä ja paperilla tehdyt tuotokset kun joutuu vielä erikseen näpyttelemään digimuotoon.
On joka tapauksessa päivänselvää, että vastedes kirjoitan ulkona, jos sää vain sallii.
20 kommenttia
Comments feed for this article
kesäkuu 4, 2007 klo 10:10 pm
tepa
Mietin tänään tismalleen samaa, kun olin ystäväni kanssa kirjoittamassa Tampereen Sorsapuistossa. Upea sää, pienessä lammikossa polskuttavia sorsia, lapsia pelaamassa jalkapalloa, koiria omistajineen. Tuumimme, että pitäisikö talvella rakentaa lumilinna samaiseen puistoon. :0)
kesäkuu 4, 2007 klo 10:19 pm
anuh
Iiik, en voisi koskaan kirjoittaa noin vilkkaassa paikassa! Mutta meillä on kerrostalon pihaksi mukavan suojaisa takapiha, sinne ostin itselleni löhötuolin jonka saan kätevästi kellarista esille, kun tullaan koiran kanssa kävelyltä. Ihmisiä siinä liikuu vain vähän, etenkin arkisin päiväsaikaan.
Tarvitsen kylläkin vielä jonkun tarjottimentapaisen, ettei tarvitse pitää läppäriä sylissä – muutenkin on ihan riittävän kuuma! Toistaiseksi olen tuolissa löhöillessä ratkonut vain ristisanoja 😉
Suunnitelmissa oli painua mökille kuukaudeksi-pariksi erakoitumaan oikein kunnolla, mutta taitaa jäädä tältä(kin) kesältä, kun koirawanhusta ei uskalla hilata niin pitkälle reissulle. Vaan mikäs tuossa omassa pihassa on ollessa 🙂
kesäkuu 5, 2007 klo 7:03 pm
Ilkka
Minäkin olen löytänyt ulkona kirjoittamisen ilon. Aloitin eilen uuden kirjan kirjoittamisen postimerkin kokoisella pihallamme ja kädet paloivat tietenkin auringossa jo ensimmäisenä päivänä.
Vaikka ympärillä kuuluukin vähän lasten leikkimisen ääniä, lokkien kiljumista ja vesiskoottereiden ja moottoriveneiden pärinää niin se ei liiemmälti näytä häiritsevän, mutta lepotuoli pitäisi vielä hankkia, jotta asennon saisi vähän rennommaksi. Jääpaloja pitää vielä muistaa tehdä huomiseksi.
Anu, samaa mieltä tuosta kuumuudesta. Jokin läpyskä täytyisi kaiketi hankkia koneen ja itsensä väliin 😉
kesäkuu 6, 2007 klo 8:30 am
Annika
Minulla kuten Anulla hyvin vaikea kirjoittaa missään ”ihmisten ilmoilla”. Päässä toki liikuskelee kaikenlaista, jos liikuskellakseen on, mutta varsinaista keskittymistä kirjoittamiseen näköjään kotonakin haen yksinäisestä sohvannurkasta, tietyllä lailla valloittamattomasta rauhasta. Ehkä tämäkin on sellainen asia, joka voisi elämässä muuttua. Olen miettinyt musiikkia, sen käyttämistä kirjoittamisen apuna: sinä taisit joskus Anu kertoa käyttäneesi sitä? Että laitat kuulokkeet korvillesi, ja menet omaan maailmaasi, miten sen toimii ja miten sopivan musiikin osaa ennalta valita? Entä voiko se joskus kääntyä tavoitettaan vastaan?
kesäkuu 6, 2007 klo 10:20 am
Ilkka
(Perhana, katosikohan kommenttini jonnekin. Joku poistakoon jos näitä tuleekin kaksi peräkkäin.)
Minullakin oli ennen äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa pienessäkin hälyssä. Oli pakko päästä täydellisesti omaan rauhaan. Silloin totuin laittamaan kuulokkeet korville ja peittämään hälyäänet musiikilla. Musiikin pitää kyllä ainakin minulla olla sitten juuri tietynlaista, ei mitään uudenaikaista vaan klassista tai sitten leffojen soundtrackeja, suosikkina Conan Barbaari. Itse musiikkia tärkeämpää on sen herättämät mielikuvat ja se ettei musiikki vaadi aktiivista kuuntelemista. Jotain, joka on jo tullut kuunneltua ja johon on tottunut, tuttua ja turvallista.
Nyt olen huomannut pystyväni kirjoittamaan myös hälyssä, kunhan se on sellaista tavallista taustahälyä, normaalin elämän ääniä eikä mitään, joka vaatisi huomiotani. Toisaalta äänet näköjään antavat lisäpotkuakin kirjoittamiseen, ärsykkeitä ja ajatuksia.
kesäkuu 6, 2007 klo 10:39 am
Annika
Mielenkiintoista, Ilkka! Nimen omaan tuota lausetta luin useaan kertaan: ”tärkeämpiä ovat sen (musiikin) herättämät mielikuvat ja se ettei musiikki vaadi aktiivista kuuntelemista”. Ensi lukemalla tuntuu, että lauseen kaksi osaa eivät millään sovi toisiinsa. Että jos herää mielikuvia, niin nehän ovat väistämättä jollain lailla vaativia. Mutta sitten, no niin, tässä vastikään kirjoittelin yhtä itselleni hankalaa kirjettä, ja kuuntelin samaan aikaan Tina Turneria, se oli lopulta kuin ”voimamusiikkia” joka meni siellä taustalla, tiesin kaikki biisit enkä lopulta suurin piirtein huomannutkaan, että ne olivat menneet.
Ehkä se helpottava musiikki on sitten jollain lailla ”omaa”. Jonka pää jo tuntee ja menee tietylle relavaihteelle. Muistan aikoinaan nuorena, kun olin äänitellyt kasetille kaikenlaisia biisejä — pystyin ikään kuin kuuntelemaan sitä vaikka olin esim bussissa. Sitä koko kasettia. Se vaan meni päässäni, melkein huomaamatta, jopa niine kohtineen missä joku biisi oli jäänyt kesken. Ja sitten alkoi uusi biisi. Havahduin bussissa, kun piti kääntää puolta:)
Pakko vielä kysyä millaista se Conan Barbaari on??
kesäkuu 6, 2007 klo 10:56 am
anuh
Mua häiritsee ylipäätään se, että [vieraita] ihmisiä on ympärillä. Olen perus-epäluuloinen ihmislajia kohtaan, joten vaistomaisesti ”tutkaan” ympäristöä ihmisten ilmoilla liikkuessa – siinä voi olla vähän vaikea keskittyä kirjoittamaan 😛
Musiikilla on ihan oma roolinsa, sen tarkoitus ei ole suoranaisesti häivyttää taustahälyä (jota meidän kotona ei juuri olekaan, taivaan kiitos) vaan viedä minut pois ”täältä” ja sisälle tarinan maailmaan. On erittäin tärkeää, että musiikki on juuri oikeanlaista. Usein sen tietää etukäteen, mutta joskus täytyy kokeilla useampaa vaihtoehtoa ennenkuin sopiva löytyy. Tarinan vaiheesta riippuen käy monenlainen musiikki – toisinaan eteerinen Enya, joskus raivokas Rammstein 🙂
Conan-leffoissa on mahtava musiikki! 😀 Oletko muuten Ilkka kokeillut noita irkkushow-soundtrackeja? Yhden kirjan kirjoitin melkein kokonaan Lord of Dance -soundtrackin varassa.
kesäkuu 6, 2007 klo 11:17 am
kirsti k
Runoja kirjoitan lyijykynällä metsässä, kivellä, laiturilla, heinikossa, riippukeinussa, vaahterassa… Proosaa täydessä hiljaisuudessa sisällä, korkeintaa vaimea E. Dahlgren taustalla.
Mieleeni ei ole koskaan piipahtanut Jukan mainitseman kesäkoneen hankinta. Auts. Että veisin jonkin teknisen vempaimen luontoon? Minua häiritsisi koko ajan ajatus siitä, että nyt joku EI TÄSMÄÄ, ei kuulu joukkoon. Tuskin saisin ensimmäistäkään riviä naputeltua, vaan kesätuuli nappaisi ideat ja kuljettaisi ääriin, ulottumattomiin. Ja minä kuvittelisin, että tuulella on siihen oikeus.
Nimim. ongelmansa kullakin
Ps. Vielä teknisistä vimpaimista: en omista kännykkää, mikroaaltouunia, astianpesukonetta, elokuusta alkaen televisiota… Mikä riivaa? Kertoisin, jos tietäisin.
kesäkuu 6, 2007 klo 11:20 am
Karo Hämäläinen
Täällä ilmoittautuu rauhaa ja suurta työpöytää arvostava.
Olen kirjoittanut kirjoja hälyssä, avokonttoritoimituksessa, mutta avokonttori häiritsee paitsi lehtijuttuihin myös kaunokirjallisiin töihin keskittymistä. Toimittaja-kirjailija-kollegan kanssa jaetussa ovellisessa työhuoneessa kaunokirjallisuuden tekeminenkin onnistui paremmin.
Olen kokeillut (kotona) kirjoittaa musiikki taustalla. Yhteen romaaniini taisin läpsäistä loppuun sound trackinkin; kustannustoimittajan harvoista käsistä koskevista editointikommenteista yksi koski Zen Cafén oikeinkirjoitusta (isolla C-kirjaimella). Ainakaan suomeksi laulettu musiikki ei sovi taustalle. Englanninkielisestä taas en kuuntele kuin Beatlesia ja ABBAa, joten valinnan on parasta osua instrumentaaliin.
Olen kirjoittanut rauhassa, omassa työhuoneessa (niin kuin nyt), vielä enemmän yksin yksiössä. En tiedä, onko työn jälki parantunut vai huonontunut työolosuhteiden mukaan, samanlaistahan se kirjoittaminen on joka paikassa.
Ulkona olen vain editoinut yhtä kirjaa, eikä kokemus ollut niin järisyttävän hieno, että ottaisin ulkona kirjoittamista tavaksi. Arvostan leveää ja syvää pöytää ja sitä, ettei aurinko paista silmiin / näyttöön. Kaiken maailman lentoötökät häiritsevät sisällä kirjoittajaa huomattavasti vähemmän kuin ulkona työskentelevää kollegaansa. Sisällä / ulkona -rajanveto sopii myös työn ja vapaa-ajan erotteluun. Sisällä ollessani teen melkein aina jotain työhön liittyvää, ellen katso televisiota tahi ruokaile. Siksi viihdyn hyvin ulkona!
kesäkuu 6, 2007 klo 12:20 pm
Ilkka
Minulla musiikkiin liittyy aina hyvin voimakkaita muistoja, muistan missä olen mitäkin musiikkia kuunnellut tai mihin se on liittynyt. Eli kun kuuntelen vaikkapa Conanin soundtrackia takaraivoon tulee heti sama tunnelma kuin silloin kun näin Conanin ensimmäistä kertaa. Sama pätee kaikkeen tuttuun musiikkiin. Sitä ei tarvitse aktiivisesti kuunnella, se kantaa omiin maailmoihinsa ihan itsekseen ja luo mielikuvia, joita ei tarvitse aktiivisesti ajatella ne vain ”ovat”. Jos kuulen musiikkia ensimmäisiä kertoja huomaan aktiivisesti kuuntelevani sitä ja se häiritsee pahasti. Musiikki toimii siis inspiroijana, muihin maailmoihin viejänä ja samalla myös hälyäänten poistajana. Mutta joskus on kiva kirjoittaa ja höpöttää samalla itsekseen ihan hiljaisuudessakin.
Annika – Conan Barbaarin musiikin on säveltänyt Basil Poledouris, se on mahtavaa, välillä rauhallista ja välillä kohoaa mahtaviin ulottuvuuksiin. Ja ihan samaa mieltä olen tuosta ”omasta” musiikista.
Anu – irkkumusiikki on tuttua, mutteivät nuo soundtrackit. Kuuntelen joskus Enyaa, Clannadia, Moving Heartsia tai vaikka Loreena McKennittiä kirjoittaessani. Irkkumusiikissa on viheriän saaren taikaa. Tuleepa Nordmaniakin kuunneltua juuri sen skandinaavisuuden takia, mutta se on toisinaan vähän liian energistä 😉
kesäkuu 6, 2007 klo 7:03 pm
Katja
Jaa jaa, toimisikohan niinkin päin, että lukisi Sysilouhien sukua Conan Barbaarin säestyksellä? Pitäisikin kokeilla… 😉
kesäkuu 6, 2007 klo 8:40 pm
Ilkka
Katja… hmm…. enpä ole kokeillut, mutta koska se on kirjoitettu Conan paljolti taustamusiikkina, voisihan se toimiakin 😉
kesäkuu 6, 2007 klo 8:51 pm
jukka
Nuorempana saatoin kuunnella taustamusiikkia, enää mokoma ei onnistu. Ja jostain syystä tuo ulkotöiden tekeminen taas on alkanut luonnistua, kun ennen minulle kävi aivan kuten Anulle: muut ihmiset vangitsivat huomioni.
Kirsti: sinua riivaa lievä teknologiariippumattomuus.
Terhin kanssa juteltuani päätin jättää konehankinnat sikseen: vihkoon raapustetut jutut muuntaa kyllä nopeasti biteiksi, eikä tarvitse välittää akkujen loppumisesta eikä siitä, että aurinko paistaa ikävästi näytölle, eikä jo mainitusta kuumuudesta. Lisäksi vihko on kevyempi kantaa.
kesäkuu 7, 2007 klo 8:51 am
Anneli
Hauska sattuma: olen just lukenut Jäiset jumalta ja Taivaan tuuliin. Hienoja kirjoja molemmat ja panivat miettimään, mikä ero on nuorille ja aikuiselle kirjoittamisen välillä. Tai onko sitä.
Kirjoittajille kiitokset elämyksistä.
kesäkuu 7, 2007 klo 2:00 pm
Salla
Ulkona on mukava olla hyvällä säällä. Vielä mukavampaa se on, kun voi kävellä tai käydä uimassa tai lenkkeillä. Jos on pitkään auringossa paikoillaan, tulee kuuma ja ahdistava olo. Siksi en oikeastaan ikinä kirjoita ulkona. Lueskella voin, mutta silloinkin mieluiten jossain sellaisessa paikassa, jossa voi välillä pulahtaa veteen viilentymään.
Olen sisätyöläinen, ei siitä mihinkään pääse.
kesäkuu 8, 2007 klo 8:31 am
kirsti k
Jukka: kiitos diagnoosista.
Lievä riippumattomuus ei kaiketi vaadi hoitoa.
kesäkuu 8, 2007 klo 2:38 pm
anuh
Jee, arvatkaas missä istun! 😀 Takapihalla koivun katveessa… Ostin Etolasta semmosen rottinkitarjottimen, joka on just sopivasti läppärin kokoinen. Nyt kelpaa hengailla ulkosalla, sääkin on mitä parhain.
Ja langaton nettiyhteyskin toimii tänne asti! 🙂
kesäkuu 9, 2007 klo 9:46 am
jukka
Kiitos, Anneli, kehuista. Nuorille ja aikuisille kirjoittamisen ero pitääkin ottaa ihan omaksi aiheekseen.
kesäkuu 12, 2007 klo 6:53 am
jukka
Omana aiheenaan kysymys on nyt tuolla blogissani. Vastaus jäi vähän raakileeksi: http://laajis.vuodatus.net/blog/638132
heinäkuu 5, 2007 klo 11:11 pm
Kirjoituspöytä ilman laatikoita » Blog Archive » Paperinvalkeaa
[…] ulkona surraavien ruohonleikkureiden kanssa. Oli hämmästyttävää lukea melkein heti perään Grafomaniasta, että joku/jotkut tekevät oikeasti töitä ulkona. Aina kun olen kokeillut, työstä ei oikein […]