Peliaiheisia tarinoita

Mistä kirjailija keksii aiheensa kirjaan? Joskus aihe voi liipata läheltä omaa elämää, omaa kokemusmaailmaa. Nyt syksyllä ilmestyy minun ja Annen kirjoittama yhteisromaani sekä mieheni Markun kanssa tehty sarjakuva, jotka molemmat käsittelevät yhtä lempiharrastuksistani: tietokoneella ja pelikonsolilla pelaamista.

Millaista voisi olla tulevaisuuden konsolipelaaminen? Hokuto Manga –kilpailualbumiin valikoitunut sarjakuvamme ”Huomisen tukkilaiset” on pieni tarina siitä, kuinka tulevaisuudessa ammennetaan peleihin suomalaisesta kulttuurista. Niin intialaiset kuin japanilaiset haluavat pelata tukkilaisjätkää ja laulaa Tapio Rautavaaraa. Tätä sarjakuvaa tehtiin ennen Nintendo Wii:n maailmanvalloitusta eli oli sinänsä hauska huomata, että ehkäpä pelaaminen on muuttumassa tietokoneen ruudun edessä kököttämisestä tanssiin ohjainkapuloiden kanssa.

Devoted Souls – peliromaani vuorostaan käsittelee pelaamista nuoren naisen näkökulmasta. Kirjaan on luotu oma pelimaailmansa, joka edustaa sellaista MMORPG-peliä, jollaista minä itse haluaisin pelata tai ainakin kokeilla. Meidän tekijöiden oma peliharrastuneisuus auttoi kirjoittamaan uskottavasti verkkopelin sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Seikkailut virtuaalimaailmoissa (esim. World of Warcraft, Camelot, Guild Wars ja LotR) auttoivat ymmärtämään pelaamista ja tarkastelemaan sen eri puolia.

Kirjoitin kirjaa kuin pelaisin oikeasti Devoted Souls -nimistä peliä. Täytyi kuvitella hienot polygonigrafiikat, laittaa päähenkilömme Nelli kokemaan pelin eri puolia: yhdessä seikkailemisen intoa ja toisaalta päämäärättömyyttä – mitä tehdä pelissä kun tuttuja pelikavereita ei ole linjoilla. Aistimaailmasta pelissä puuttuvat haju ja tunto: kanssapelaajan testosteronin tuoksua ei voi haistaa eikä linjoille tullutta kaveria voi halata kuin emote-liikkeitä käyttäen.

Kun kirja kohta puoliin syö painokoneen mustetta (toivottavasti ei painovirhepaholaisia), voi vihdoin kurkistaa henkisen kovalevynsä sisään, kaivella muistikuviaan ja ihmetellä mitä kirjoitusprosessista jäi käteen. Ainakin pelaamisen kuvaaminen avarsi omaa visuaalisen ja teknisen kerronnan tajua. Devoted Souls -pelin maailma oli erittäin haasteellinen kuvata, koska se on tyylilajiltaan fantasiaa. Kun fantasiasta on kyse, on vaarana se, että sortuu kliseisiin miekka ja magia -kuvauksiin. Pelin maailma tarjosi kuitenkin aivan omanlaisensa puitteet kehittää erilaisia virtuaalihahmoja, joita ohjailevat oikeat ihmiset. Se oli minulle kirjoittajana kaikkein antoisinta – miten pelifantasiassa todellinen maailma on koko ajan läsnä, ja miten reaalielämässä peli värittää päähenkilön havainto- ja kokemusmaailmaa.

Entä teillä muilla? Millaisista harrastuksista olette itse ammentaneet aiheita kirjoituksiinne?

Advertisement

Atorox-palkinto jälleen Annelle!

Paljon onneeaa vaan, palljonn onneeaa vaan!

Anne: Lisäsin tähän kuvan Tintti-Atoroxista. Patsashan on siis saanut ideansa Outsiderin Atorox-robottihahmosta, joka seikkaili avaruudessa. Kaikki patsaat ovat hieman eri näköisiä, ja siksi niille annetaan lempinimiä.

Kone käyntiin

Suunnilleen vuosi sitten retostelin vanhassa Grafomania-blogissa, että olin törmännyt elämäni ensimmäiseen kirjailijan blokkiin. Ja sekin tapahtui koulutehtävän parissa, ei kässärin ääressä.
No, nytpä on selvinnyt miten pystyin kirjoittamaan semmoiset 9 vuotta ilman blokkeja: En koskaan pitänyt taukoja. Uuden kirjan naputtelu alkoi viimeistään siinä vaiheessa, kun edellisestä odottelin vapaakappaleitani. Joskus naputtelu lähti jämäkästi heti kättelyssä, joskus hieman haparoiden, mutta kirjoitin silti tarinoita jatkuvasti.

Pikakelaus nykyhetkeen. Otin alkuvuoden vapaata kirjan kirjoittamisesta, koska elämässä oli muita paljon energiaa vaativia juttuja, ja ajattelin että ehkä loma on paikallaankin Finlandia Junior -ehdokkuudesta aiheutuneen jännäämisen ja muun tohinan jälkeen. Syksyllä olin aloitellut uutta kässäriä, jota oli noin parisenkymmentä liuskaa kasassa. Jätin sen jäähylle ja keskityin puolisen vuotta muihin asioihin, sallien itselleni täyden nollauksen kirjan kirjoittamisen suhteen.
Ilmeisesti se oli kuitenkin ns. Bad Move, koska nyt tuntuu etten meinaa saada kirjallista konetta uudelleen käyntiin. Olen kirjoitellut pätkän silloin, toisen tällöin, mutta se jokin – vimma, imu, halu – antaa odottaa itseään. Varsinaisesta blokista ei ole kyse, koska saan kyllä tarinaa kuljetettua kunhan vain istahdan käsikirjoituksen äärelle. Mutta jotenkin en vaan saa aikaiseksi istahtaa siihen.

En kuitenkaan ota tästä suurempaa stressiä (vaikka pienimuotoinen apuraha tuottaakin hitusen velvoittavaa painetta), uskon että saan kirjoitusvimmani takaisin. Vimman jahtaaminen väkisin voi kuitenkin pelottaa sen piiloon, joten jatkan näitä puolipakollisia istahduksiani, kunnes itse kirjoituspöytä ja tietokone alkavat vetää minua vastustamattomasti puoleensa aina, kun on aikaa kirjoittaa.
Silti tulee hetkiä, kun toivoisin että voisin mennä K-kauppaan ostamaan purkillisen Pirkka-kirjoitusvimmaa.

Tunnustus

En lukenut nuorena nuortenkirjoja. Tai no, luin kyllä, mutta en pitänyt niitä ihan oikeina kirjoina. Ne olivat sellaisia kevyitä välipaloja kunnon kirjallisuusaterioiden lomassa. Lempikirjoinani saatoin mainita samassa lauseessa Ronja Ryövärintyttären ja Tuntemattoman sotilaan, mutta en yhtään minun ikäisilleni suunnattua kirjaa.

Varsinkaan kotimaisista realistisista nuortenromaaneista en muista kummemmin pitäneeni. Luin niitäkin mutta vielä harvemmin kuin käännöskirjoja. Kotimaiset nuortenkirjat olivat minusta lähinnä joko tekopirteitä tai tekorankkoja ja ennen kaikkea epäuskottavia. Kyse saattoi olla siitä, että en löytänyt niiden henkilöhahmoista tai juonista tarpeeksi samastumispintaa. Voi toki kysyä, löysinkö sitä sitten 14-vuotiaana Väinö Linnan kirjoistakaan. Ehkä en, mutta toisaalta niistä en odottanutkaan samalla tavalla löytäväni sitä. Jos kirja sen sijaan kertoi 14-vuotiaasta suomalaisesta tytöstä nykyajassa, odotin sen ehkä edes jollain tavoin kertovan minusta. Kyse ei siis välttämättä ollut kirjojen huonoudesta vaan omasta ennakkoasenteestani.

Miten olen sitten kuitenkin päätynyt kirjoittamaan juuri realistisia nuortenromaaneja? Tavallaan olen ajautunut tähän tilanteeseen. Kun keväällä 1999 päätin osallistua WSOY:n nuortenkirjakilpailuun, olin 18-vuotias. Ilman kisaakin olisi ollut aika luontevaa, että olisin kirjoittanut tutusta aiheesta, nuorten elämästä. Olin sen verran realisti, että ymmärsin oman elämänkokemukseni rajallisuuden. Esikoisnuortenromaanini ilmestyi vuonna 2002, sen jatko-osa 2004. Sitten aloin kirjoittaa seuraavaa nuortenkirjaani, joka ilmestyi 2005 ja sen jälkeen olenkin intoutunut kokonaisesta nuortensarjasta, josta on jo ilmestynyt kaksi osaa. Olen nuortenromaaniputkessa.

Putkessa on kuitenkin hyvä olla, en kadu. Minusta on kiinnostavaa kirjoittaa nuorille ja ainakin vielä tuntuu löytyvän sanottavaa ja kunnianhimoa, joka kanavoituu parhaiten nuortenromaanien kautta. Ehkä olisin itsekin pitänyt nuorena niistä nuortenkirjoista, joita nyt kirjoitan. Tai sitten en.