En lukenut nuorena nuortenkirjoja. Tai no, luin kyllä, mutta en pitänyt niitä ihan oikeina kirjoina. Ne olivat sellaisia kevyitä välipaloja kunnon kirjallisuusaterioiden lomassa. Lempikirjoinani saatoin mainita samassa lauseessa Ronja Ryövärintyttären ja Tuntemattoman sotilaan, mutta en yhtään minun ikäisilleni suunnattua kirjaa.

Varsinkaan kotimaisista realistisista nuortenromaaneista en muista kummemmin pitäneeni. Luin niitäkin mutta vielä harvemmin kuin käännöskirjoja. Kotimaiset nuortenkirjat olivat minusta lähinnä joko tekopirteitä tai tekorankkoja ja ennen kaikkea epäuskottavia. Kyse saattoi olla siitä, että en löytänyt niiden henkilöhahmoista tai juonista tarpeeksi samastumispintaa. Voi toki kysyä, löysinkö sitä sitten 14-vuotiaana Väinö Linnan kirjoistakaan. Ehkä en, mutta toisaalta niistä en odottanutkaan samalla tavalla löytäväni sitä. Jos kirja sen sijaan kertoi 14-vuotiaasta suomalaisesta tytöstä nykyajassa, odotin sen ehkä edes jollain tavoin kertovan minusta. Kyse ei siis välttämättä ollut kirjojen huonoudesta vaan omasta ennakkoasenteestani.

Miten olen sitten kuitenkin päätynyt kirjoittamaan juuri realistisia nuortenromaaneja? Tavallaan olen ajautunut tähän tilanteeseen. Kun keväällä 1999 päätin osallistua WSOY:n nuortenkirjakilpailuun, olin 18-vuotias. Ilman kisaakin olisi ollut aika luontevaa, että olisin kirjoittanut tutusta aiheesta, nuorten elämästä. Olin sen verran realisti, että ymmärsin oman elämänkokemukseni rajallisuuden. Esikoisnuortenromaanini ilmestyi vuonna 2002, sen jatko-osa 2004. Sitten aloin kirjoittaa seuraavaa nuortenkirjaani, joka ilmestyi 2005 ja sen jälkeen olenkin intoutunut kokonaisesta nuortensarjasta, josta on jo ilmestynyt kaksi osaa. Olen nuortenromaaniputkessa.

Putkessa on kuitenkin hyvä olla, en kadu. Minusta on kiinnostavaa kirjoittaa nuorille ja ainakin vielä tuntuu löytyvän sanottavaa ja kunnianhimoa, joka kanavoituu parhaiten nuortenromaanien kautta. Ehkä olisin itsekin pitänyt nuorena niistä nuortenkirjoista, joita nyt kirjoitan. Tai sitten en.

Mainokset