Käsikirjoituksen oikovedos on hyppysissä. Tässä vaiheessa kirja näyttää hienolta. Kaikki se, mitä on kahden vuoden aikana tehnyt, konkretisoituu vihdoin käytännöksi. Oma käsikirjoitus, joka paperitulosteena on vielä morula-asteella, on nyt taitettuna aivan toisen näköinen. Se on miltei kirja. Painojälki ei tietenkään ole vielä sama, paperit ovat yksipuoleisia tulosteita, ja sivujen reunoja ei ole leikattu oikeaan kokoon.
Aluksi ihan vain selailin tekstiä läpi, miltä kokonaisuus näyttää. Sivuja on 244 (käsikirjoitusta on enemmän kuin koskaan ennen, mutta kirjan koko on isompi ja yhdellä luiskalla on rivejä 32, kun Peilikuvarakkaudessa oli 28). Boldatut lukujen alkusanat, tyylikkään näköinen fontti, kuvaa tietyissä tarinan huippukohdissa… Yksittäisiä tärppejä virheistä, kuten että kursiivia puuttuu yhden kappaleen alusta. Mutta varsinainen urakka on lukea kokonaisuus läpi, mielellään hyvin yhtenäisesti, ja syventyä kaikkeen vielä kertaalleen.
Tämä lukukierros on kaikkein vaikein. Tarina on liian tuttu, sen lauseet ja yksityiskohdat tuoreeessa muistissa: on vaikea nähdä kaikki virheet, koska aivot lukevat ”ohi” ja täydentävät itsestään puutteita. Toisaalta, nyt kun käsikirjoitusformaatista on lopulta päässyt eroon, erottuvat typot ihan toisella tavalla. Lukeminen on silti haastavaa, siihen on varattava aikaa, tunti tai pari uuvuttavan työpäivän jälkeen ei riitä. Koska sain kesäflunssan ja jouduin perumaan menoja, vapautui viikonlopusta aikaa, jonka olen sitten käyttänyt itse tekstiin.
Pannullinen kahvia, puutarhatuoliin puiden katveeseen, korvalappuihin tunnelmamusiikkia (Gathering oli sitä tällä kertaa). Ja sitten koko teksti läpi! Jaksotin lukemisen kirjan osioiden mukaan kolmeen rupeamaan. Siellä täällä huomaa ihan uusia juttuja (ai niin tää korjattiinkin menemään näin) ja oivalluksia (täähän toimii nyt). Muutamin kohdin on tavutuksen kanssa tullut ongelmia, pari epäloogisuutta (miksi tässä lukee että kuukausi, kun kaksi viikkoa on lähemmäs totuutta?) Toisaalta en pysty enää arvoimaan, onko aloitus imaiseva, ja millaiseksi kokonaisuus hahmottuu, koska kaikki on tosiaan minulle liian tuttua. On luotettava alkuperäiseen vaistoon. Limittyvätkö kuva ja teksti hyvin toisiinsa?
Luemme Eijan kanssa tekstin tahoillamme, teemme koosteen (todennäköisesti skypen välityksellä) ja laitamme tekstin ensi viikolla eteenpäin. Sitten se on siinä… syyskuussa se onkin kansien välissä.
Jotkut kirjailijat ovat sanoneet, että oikovedos on heistä hyvin nautinnollista luettavaa, jonka hotkaisee hetkessä. Minulle oikovedos on aina hyvin vaikeasti hoidettava asia, joka ei vaadi niinkään aikaa vaan tsemppaamista ja keskittymistä etukäteen, jotta itse urakan voi sitten hoitaa hyvillä mielin. Oikovedos on selätettävä ja taltutettava. Vielä kerran!
5 kommenttia
Comments feed for this article
elokuu 13, 2007 klo 8:05 am
anuh
Joo, oikovedos on semmoinen tuhlaajapoika. Sitä jo ajattelee että nyt tuostakin on päässyt eroon, vaan eiköhän se tupsahda vielä kerran tekijänsä riesaksi 😉
No ei nyt sentään, mutta oikovedokseen kulloinkin suhtautuminen riippuu monesta asiasta. Jos sattuu olemaan jotain uutta kiihkeästi työn alla, edelliseen työhön palaaminen voi olla vähän nihkeetä – saati jos on niin kiireistä noin muutenkin, että oikarin lukemiselle pitää tehdä sitä aikaa kalenterin kanssa…
Toinen tekijä on se, miten pitkään edellisestä läpikäymiskerrasta on aikaa. Jos kirjan laskettu aika on syksyllä (kuten monilla lienee, kiitos kirjamessujen ja joulumyynnin) mutta kässäri on fiilattu jo keväällä, ja oikovedos tulee vasta loppukesästä tsekattavaksi, silloin sitä voi lukea kuin ”oikeaa kirjaa”. Se onkin paras tapa tarkistaa tekstiä, koska kirjaa iloksi ja huviksi lukiessaan ne virheet hyppääkin helpoimmin silmille.
Jos taas on veivannut vielä kuukausi-pari sitten viimeisiä korjauksia kässäriin, tulee semmonen hetkellinen VOI EI, TAAS! -fiilis kun oikari tömähtää postiin. Silloin se tarkistaminenkin käy työstä.
Mutta kaikesta huolimatta mun mielestä on hyvä saada oikovedos omien silmien alle. Se on ihan totta, että siinä muodossa se näyttää jo varsin erilaiselta kuin printtiliuskoina, ja siihen saa ikään kuin sopivasti etäisyyttä nähdäkseen kokonaisuuden tarkemmin.
elokuu 13, 2007 klo 8:33 am
Terhi
Hyvä Anne & Eija! Loppusuoralla mennään.
Oikovedoksessa on tosiaan puolensa ja puolensa, jotka Anu kiteytti hyvin. Oikovedosvaiheessa alkaa jo konkreettisesti näyttää siltä, että on oikeasti saanut jotain aikaan.
Säilytättekö muuten vanhojen käsisten kommentoituja oikovedoksia?
Minä en kykene. Pidän vanhoja tekstejä tallessa koneella, mutta kaikki muu paperi joutaa mennä. Olisi kai niihin hauska palata myöhemmin (?), mutta voi sitä pölyn ja paperin määrää…
elokuu 13, 2007 klo 5:42 pm
Jukka
Minulla on oikovedoksen tullessa useimmiten ollut käsikirjoitus pöydällä vielä ihan vähän aikaa sitten, joten en ole vielä päässyt tekstistä irti. Pois lukien kuvakirjat, joiden kässärit olen tehnyt aikakausia sitten, jonka jälkeen niitä ovat työstäneet kuvittajat. Mutta siis, teksti on useimmiten ollut liian tuttua, jotta sille enää siinä vaiheessa kovin suuria osaisi tehdä. Joitain kirjoittusvihreitä kuitenkin tulee bongattua, ja sanavalinta siellä, toinen täällä.
Kaikki vanha paperi palvelee meillä vielä uudelleen: niissähän on toinen puoli vielä valkoinen, lapselle pintaa piirreltäväksi. Kuvakirjojen mustavalkoluonnoksista tulee hyviä värityskirjoja:-)
elokuu 13, 2007 klo 10:16 pm
Anne
Säilytän oikovedoksia, ja muutamaa kässäriversiota vähän niin kuin ”tuleville polville”. Vaikka ovat koneella, niin se ei ole sama asia kuin hypisteltävä paperi.
elokuu 14, 2007 klo 12:26 pm
anuh
Mä heitän kylmästi kierrätykseen kaikki paperiversiot, kun kirja on ilmestynyt. Epämääräistä roinaa kämppä on muutenkin ihan tarpeeksi täynnä, en halua vielä paperipinkkoja pölyä keräämään.
Joskus printtinippuja silti löytyy jostain aina välillä…