You are currently browsing the monthly archive for syyskuu 2007.

Harrastin aiemmin sarjakuvia enemmän kuin nykyään. Silloin innostuin mangasta. Luin kaiken, mitä käsiini sain, eikä se ollut paljon. Suomeksi oli silloin käytännössä vain Katsuhiro Otomon Akira ja Keiji Nakazawan Hiroshiman pojan ensimmäinen osa. Englanniksi onnistuin löytämään Tampereen pääkirjastosta Rumiko Takahashin sarjakuvia, joista etenkin pidin.

Nykyään kirjakaupoissa on hyllymetreittäin mangaa, sekä suomeksi että englanniksi. Buumi taisi todella alkaa tuossa 2000-luvun alkupuolella. Suuri joukko nuoria on aivan hurahtanut mangaan. Henkilöhahmoiksi pukeutunutta porukkaa näki Helsingin sarjakuvafestivaaleilla melkein enemmän kuin tavallisissa vaatteissa olevia. Jotkut ovat innostuneet manga-tyylistä niin, että käyttävät sen henkisiä vaatteita arkenakin.

Manga taisi vähän ajaa ohitseni. Kyllähän minä vieläkin ihan mielelläni luen mangaa, mutta en enää jaksa innostua samalla tavalla kuin nuorempana. Onko mangan lukeminen ja varsinkin siihen hurahtaminen nuoruuden ilmiö? Mietiskelen myös, aikovatko nykyään mangaa piirtävät nuoret piirtää sitä jatkossakin vai kokeilevatko he jossain vaiheessa jotain muuta. Jatkaako manga hyllymetrien valloitusta vai laimeneeko innostus?

Mainokset

5fan_kansi.jpg

Eija Lappalainen ja Janne Korsumäki ovat sijoittuneet toiseksi sarjakuvallaan ”Anna liekkien sulattaa” Sarjis 2007 -kilpailussa. Eija käsikirjoitti, Janne piirsi.

Kilpailu oli Sarjakuvantekijät ry:n ja Egmont kustannuksen järjestämä. Palkinnot jaettiin Helsingin Sarjakuvafestareilla viikonloppuna. Uutisointi ja koko tuloslista löytää täältä.

Voittajasarjikset on julkaistu albumissa 5 fantasiaa.

Isosti onnea Eijalle!

Grafomania-kollega kysyi WSOY:n syyskauden avajaisissa, tunnenko häpeää, kun kirja ilmestyy. Siinä sitten keskustelimmekin joukolla siitä, mitä kirjan ilmestyminen aiheuttaa sisuskaluissa. En ole ainakaan yhteiskirjojen kanssa tuntenut häpeää: on ollut pakko ajatella, että paras mahdollinen on tehty ja sillä siisti. Enää ei voi korjata mitään, voi vain luottaa että aikoinaan tehdyt ratkaisut eivät saman tien ala vuotaa kuin seula. Ja miksi vuotaisivat: niin monta silmäparia on tekstin lukenut ja tehnyt parhaansa.

Ymmärrän kuitenkin häpeän, sillä kun on vuodattanut paperille sydänverensä ja ladannut tekstiin paljon odotuksia, on hyvin alaston lukijoiden edessä. Kirjailija on haavoittuvainen juuri silloin, kun ensimmäistä kritiikkiä odottaa, ja unelmoi mahdollisesta menestyksestä tai tekstin saamasta huomiosta.

Kun tutkiskelen itseäni, niin en tunne myöskään suurta, piukeaa intoa tihkuvaa iloa juuri siksi, että kirja on ilmestymässä. Totta kai se on helpottavaa ja sitä on odotettu, ja ilmestymisestä haluaa tällä kertaa tehdä erityisen spesiaalin, mutta euforisen onnen hetket on jo vietetty käsikirjoituksen parissa silloin kun tarinaa ja kokonaisuutta luotiin. Jos kirjoittamista pitäisi verrata seksiin (!), niin ensirakastuminen on jo tapahtunut ja intohimo-orkut saatu, nyt on menossa seesteinen pitemmän parisuhteen vakiintumisaika, jolloin katsellaan jo toisia tekstejä…

Vielä parikymppisenä kirjoitin novelleja, joita en ehkä nykyään tunnustaisi oikeiksi novelleiksi. Ne olivat pelkkiä tarinoita, jänniä juttuja vailla sen kummempaa syvyyttä. Tunnelman luomisen, lukijoiden yllättämisen, kerronnan harjoitustöitä. Muotoa vailla sisältöä.

Jossain vaiheessa aloin kirjoittaa ja ajatella toisin. Olin sitä mieltä, että sisällön pitäisi tulla aina ennen muotoa. Että sanat tulisi valita vasta, kun tietää, mitä haluaa sanoa. Että tematiikan pitäisi olla lähtökohta, joka määrää sen, millaista tarinaa kerrotaan.

Viime vuosina olen erilaisten kokeilujen perusteella muuttanut jälleen asennettani. Olen huomannut, että muoto saattaa hyvinkin poikia sisältöä, rakenne tematiikkaa. Vaikka lähtökohtana olisi jokin aivan silkaksi ajanvietteekseni keksimä sanaleikki, kaivaa aivoistani esille temaattisia assosiaatioita. Ja toisaalta, teema kuin teema synnyttää erilaisia muotoja ja monimutkaisuutta kuin itsestään. Muoto ja sisältö ovat kasvaneet yhteen.

On helppo nähdä aiempien vaiheiden kytkennät omiin kehitysvaiheisiini: tarpeeksi nuorena ei ollut mitään sanottavaa. Jossain vaiheessa havahduin erilaisiin eettisiin kysymyksiin, jotka nousivat luonnostaan myös kirjoittamisen keskiöön. Tekisi mieli ajatella, että olen nyt saavuttanut jotenkin aiempia kokonaisvaltaisemman suhteen kirjoittamiseen ja maailmaan. Ja kuitenkin: kymmenen vuoden päästä näen tämän ajan jälleen uudessa valossa. Vasta jälkikäteen voi tietää, missä tuli oltua.

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin Sielunmaisemia
annelitre artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
milateras artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
Raili artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
kirsti k artikkeliin Syysmetsässä

Arkistot