Vielä parikymppisenä kirjoitin novelleja, joita en ehkä nykyään tunnustaisi oikeiksi novelleiksi. Ne olivat pelkkiä tarinoita, jänniä juttuja vailla sen kummempaa syvyyttä. Tunnelman luomisen, lukijoiden yllättämisen, kerronnan harjoitustöitä. Muotoa vailla sisältöä.

Jossain vaiheessa aloin kirjoittaa ja ajatella toisin. Olin sitä mieltä, että sisällön pitäisi tulla aina ennen muotoa. Että sanat tulisi valita vasta, kun tietää, mitä haluaa sanoa. Että tematiikan pitäisi olla lähtökohta, joka määrää sen, millaista tarinaa kerrotaan.

Viime vuosina olen erilaisten kokeilujen perusteella muuttanut jälleen asennettani. Olen huomannut, että muoto saattaa hyvinkin poikia sisältöä, rakenne tematiikkaa. Vaikka lähtökohtana olisi jokin aivan silkaksi ajanvietteekseni keksimä sanaleikki, kaivaa aivoistani esille temaattisia assosiaatioita. Ja toisaalta, teema kuin teema synnyttää erilaisia muotoja ja monimutkaisuutta kuin itsestään. Muoto ja sisältö ovat kasvaneet yhteen.

On helppo nähdä aiempien vaiheiden kytkennät omiin kehitysvaiheisiini: tarpeeksi nuorena ei ollut mitään sanottavaa. Jossain vaiheessa havahduin erilaisiin eettisiin kysymyksiin, jotka nousivat luonnostaan myös kirjoittamisen keskiöön. Tekisi mieli ajatella, että olen nyt saavuttanut jotenkin aiempia kokonaisvaltaisemman suhteen kirjoittamiseen ja maailmaan. Ja kuitenkin: kymmenen vuoden päästä näen tämän ajan jälleen uudessa valossa. Vasta jälkikäteen voi tietää, missä tuli oltua.

Mainokset