Vielä parikymppisenä kirjoitin novelleja, joita en ehkä nykyään tunnustaisi oikeiksi novelleiksi. Ne olivat pelkkiä tarinoita, jänniä juttuja vailla sen kummempaa syvyyttä. Tunnelman luomisen, lukijoiden yllättämisen, kerronnan harjoitustöitä. Muotoa vailla sisältöä.
Jossain vaiheessa aloin kirjoittaa ja ajatella toisin. Olin sitä mieltä, että sisällön pitäisi tulla aina ennen muotoa. Että sanat tulisi valita vasta, kun tietää, mitä haluaa sanoa. Että tematiikan pitäisi olla lähtökohta, joka määrää sen, millaista tarinaa kerrotaan.
Viime vuosina olen erilaisten kokeilujen perusteella muuttanut jälleen asennettani. Olen huomannut, että muoto saattaa hyvinkin poikia sisältöä, rakenne tematiikkaa. Vaikka lähtökohtana olisi jokin aivan silkaksi ajanvietteekseni keksimä sanaleikki, kaivaa aivoistani esille temaattisia assosiaatioita. Ja toisaalta, teema kuin teema synnyttää erilaisia muotoja ja monimutkaisuutta kuin itsestään. Muoto ja sisältö ovat kasvaneet yhteen.
On helppo nähdä aiempien vaiheiden kytkennät omiin kehitysvaiheisiini: tarpeeksi nuorena ei ollut mitään sanottavaa. Jossain vaiheessa havahduin erilaisiin eettisiin kysymyksiin, jotka nousivat luonnostaan myös kirjoittamisen keskiöön. Tekisi mieli ajatella, että olen nyt saavuttanut jotenkin aiempia kokonaisvaltaisemman suhteen kirjoittamiseen ja maailmaan. Ja kuitenkin: kymmenen vuoden päästä näen tämän ajan jälleen uudessa valossa. Vasta jälkikäteen voi tietää, missä tuli oltua.
3 kommenttia
Comments feed for this article
syyskuu 10, 2007 klo 8:52 am
anuh
”Ja kuitenkin: kymmenen vuoden päästä näen tämän ajan jälleen uudessa valossa. Vasta jälkikäteen voi tietää, missä tuli oltua.”
Erittäin hyvin sanottu 🙂 Kai se on vähän sama, että jos kaverilla on ongelma, pystyy usein ulkopuolelta näkemään siihen ilmiselvän ratkaisun yhdellä silmäyksellä. Mutta jos on itse tilanteen keskiössä, homma onkin huomattavasti monimutkaisempi ja erittäin epäselvä.
Itseään katsoo ajassa eteen- ja taaksepäin vähän niinkuin jonakin toisena henkilönä, tosin ei nyt aikuisena enää niin voimakkasti kuin vaikkapa teini-iässä (jolloin kauhusta kankeana katsoin kuvaa itsestäni 30+ vuotiaana, ja näin ventovieraan jakkupukutädin jolla on tietenkin ne väistämättömät aviomies, 2,1 lasta, farmariauto sekä ok-talo 25 vuoden jättilainalla 😆 ) mutta kuitenkin, omien kokemusten kohdalla aika aiheuttaa saman ilmiön kuin etäisyys: Vasta kaukaa katsoen näkee kokonaisuuden.
Ja se on ihan totta, että kirjoittamisessa kasvaa rinta rinnan muun kasvun kanssa. Ehkä ne myös ruokkivat toinen toistaan. Vaikka kirjoittaminen on ”osa minua”, se tuntuu myös tietyllä tavalla erilliseltä ja autonomiselta osastolta sisälläni – se ottaa ravintoa kaikesta mitä tiedän, koen ja tunnen, ja muuntaa ne ihan omanlaiseksi ”minun” tuotteekseni, mutta en oikein tiedä miten se tapahtuu. Kirjoittaminen on ainoa osa minua, jonka varsinaisesta toiminnasta, mekanismista minulla ei ole varsinaista analyyttista tietoa.
Hoh hoh, maanantaiaamun huumaa… Menipä jaaritteluksi ja varmaan vähän asian vierestäkin. Sorry, jatkakaa 😉
syyskuu 10, 2007 klo 7:14 pm
Anne
Itselleni lisäisin tuohon varhaiseen vaiheeseen kauden, jolloin oli sanottavaa, ei taitoja eikä oikeasti riittävästi omaa sanottavaa. Vain teini-ikäisen napanöyhtää. Uskon muutenkin siihen, että kirjoittajat työntävät ensiksi paperille oman napanöyhdän, ja vasta sen jälkeen voi kirjoittaa tekstejä joissa oma minä on riittävän etääntynyt, jotta muutkin kiinnostuvat teksteistä.
syyskuu 11, 2007 klo 7:31 pm
tepa
Napanöyhtäkirjallisuus, siinäpä uusi genre! 🙂