Grafomania-kollega kysyi WSOY:n syyskauden avajaisissa, tunnenko häpeää, kun kirja ilmestyy. Siinä sitten keskustelimmekin joukolla siitä, mitä kirjan ilmestyminen aiheuttaa sisuskaluissa. En ole ainakaan yhteiskirjojen kanssa tuntenut häpeää: on ollut pakko ajatella, että paras mahdollinen on tehty ja sillä siisti. Enää ei voi korjata mitään, voi vain luottaa että aikoinaan tehdyt ratkaisut eivät saman tien ala vuotaa kuin seula. Ja miksi vuotaisivat: niin monta silmäparia on tekstin lukenut ja tehnyt parhaansa.

Ymmärrän kuitenkin häpeän, sillä kun on vuodattanut paperille sydänverensä ja ladannut tekstiin paljon odotuksia, on hyvin alaston lukijoiden edessä. Kirjailija on haavoittuvainen juuri silloin, kun ensimmäistä kritiikkiä odottaa, ja unelmoi mahdollisesta menestyksestä tai tekstin saamasta huomiosta.

Kun tutkiskelen itseäni, niin en tunne myöskään suurta, piukeaa intoa tihkuvaa iloa juuri siksi, että kirja on ilmestymässä. Totta kai se on helpottavaa ja sitä on odotettu, ja ilmestymisestä haluaa tällä kertaa tehdä erityisen spesiaalin, mutta euforisen onnen hetket on jo vietetty käsikirjoituksen parissa silloin kun tarinaa ja kokonaisuutta luotiin. Jos kirjoittamista pitäisi verrata seksiin (!), niin ensirakastuminen on jo tapahtunut ja intohimo-orkut saatu, nyt on menossa seesteinen pitemmän parisuhteen vakiintumisaika, jolloin katsellaan jo toisia tekstejä…

Mainokset