Pahat kirjat

Viime päivinä on kahvipöytäkeskusteluissa ja lehtien palstoilla keskusteltu paljon nuorista, heidän ajatuksistaan ja tämän hetken hyvin/pahoinvoinnistaan. Itse olen kiinnittänyt eniten huomiota ehkä siihen, miten yksioikoisia parannusreseptejä ja selityksiä ihmiset rakentavat asioille. Asiat johtuvat milloin vanhempien kyvyttömyydestä olla vanhempia, milloin taas mediasta tai suuresta pahasta nimeltä moderni yhteiskunta. Tuttuja nuoria jututtamalla taas tuntuu siltä, että asiat ovat monella ihan hyvin, ei kaikilla suinkaan ole paha olo. Ehkä erot hyvinvoivien ja huonosti voivien välillä ovat lisääntyneet samalla lailla kuin kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa, ja se paha olo on nyt näyttävämpi kuin ennen.

On puhuttu myös sensuurista. Siitä, pitäisikö filosofian oppitunneilla käsitellä tiettyjä filosofeja ollenkaan, ja millainen vaikutus musiikilla, peleillä, ja kas – kirjallisuudella mahtaakaan olla nuorten kehittyvään mieleen. Sattumoisin sopivasti Hesarissa oli juttu kirjastojen hiljaisesta sensuurista, siitä että jätetään kirjastoihin hankkimatta kirjoja, joissa on jotakin arveluttavaa, kuten nyt vaikkapa kirjat joissa ajatellaan olevan pornografisia aineksia tai satanismiin liittyviä juttuja. Ymmärrän sen, että kun määrärahat ovat tiukilla, niin valintoja tehdään, ja niitä tehdään myös arvottaen. Mutta aina tällaisia valintoja tehtäessä ollaan lähellä sensuuria, joka ei ole hyvä asia. Tiedän esimerkiksi koulun, jossa vakaumuksellisesti kristityn rehtorin käskystä ei Harry Pottereilla ollut mitään asiaa koulun kirjastoon: Harry Potter kun joidenkin mielestä houkuttelee nuoria noituuteen ja saatananpalvontaan. Ja ei liene mahdotonta Suomessakaan, etteikö jossakin kohta ”sillai sopivasti” ohitettaisi Darwinin käsittelyä biologian tunnilla, tai ainakin kyseenalaistettaisi Darwinia uskontoon vedoten (jos Darwinia kyseenalaistaa tieteen puitteissa, niin se on tieteen hengen mukaista).

On olemassa joitakin teoksia, joiden sisältö on harhainen, rasistinen, pahoihin asioihin yllyttävä. Onneksi kustannusmaailma karsii moiset käsikirjoitukset ainakin kustantamoiden omista julkaisuohjelmista pois. Joidenkin pienten toimijoiden levittämiä lehtisiä tai kirjasia mikään sensuuri ei koskaan edes pysty poistamaan, voi vain toivoa etteivät ne joudu kovin pienten lapsien käsiin.

Lasten- ja nuortenkirjojen suhteen pätee näkymättömiä lakeja, joita kirjailijatkaan eivät aina tunne, ainakaan eivät ennen kuin törmäävät sellaiseen lakiin. Lastenkirjat loppuvat onnellisesti tai ainakin lohtua antaen, ja nuortenkirjoissakaan ei maailmankuva saisi jäädä toivottomaksi umpikujaksi. Toki nuortenkirjoissa voidaan käsitellä rajujakin asioita, mutta semmoista elämäkin joskus on, ja kirja antaa mahdollisuuden tutustua rankkoihin asioihin välimatkan päästä. Päähenkilön kuolema lienee yksi sellainen tabu, mitä nuortenkirjallisuudessa harvemmin rikotaan. Veljeni Leijonamieli on nyt oikeastaan lähin mieleeni tuleva tarina, jossa kuolema on vahvasti mukana alusta saakka, mutta siinä fantasia toimii etäännyttävänä asiana ja lieventää kuoleman käsittelyä niin ettei nyt ihan hirvittävästi kuitenkaan ahdista. Varmasti muitakin teoksia on, mutta niitä lienee vähemmistö julkaistuista kirjoista.

Oletteko törmänneet kirjoihin, joiden kohdalla olette ajatelleet, että kirja olisi saanut jäädä julkaisematta, nimen omaan kirjan epäilyttävän tai liian lohduttoman sisällön vuoksi?

Advertisement

Deadlinepaniikki

Kaikkea omituista voi hölmölle kirjailijalle sattua, kun kirjan deadline alkaa lähestyä. Olin luvannut jättää seuraavan nuortenromaanikäsikirjoitukseni tokan version viimeistään lokakuun lopulla. Vielä viikkoa ennen D-hetkeä kaikki vaikutti hyvältä; olin tehnyt kustannustoimittajani ehdottamat ja itse keksimäni muutokset ja pitkästä aikaa tunsin olevani lähes oikea kirjailija. Kun nyt satun asumaan täällä Pohjoisen Itämeren keskellä, Utön saarella, ajattelin perjantai-illan kunniaksi laskea mereen pari kalaverkkoa. Tuuli oli päivän mittaan yltynyt, mutta silti lähdin paatillani yksin merelle, koska vaimollani oli parempaakin tekemistä. Normaalien siikaverkkojen lisäksi otin mukaan vuoden päivät nurkissa pyörineet lohiverkot. Siinä sitten peruuttelin matalikon syrjässä, kun lohiverkon perkele äkkiä tarttui perämoottorin potkuriin.

Lohiverkot ovat senverran vahvaa tekoa, että niitä ei saa irroitettua käsin. Piti ottaa puukko. Tuuli painoi venettä kohti matalikkoa. Makasin puolittain veneen takalaidan päällä ja sain lopulta revittyä verkot irti potkurista. Tietysti minua harmitti, kun hyvät verkot piti sillä lailla tärvellä, mutta sellaista nyt oli tapahtunut ennenkin.

Yöllä heräsin helvetilliseen kipuun. Kylkiluut tuntuivat helliltä ja koko keskikehoa poltti. Aamulla Susanna (vaimoni) lähti varmuuden vuoksi mukaani, sillä pitihän ne verkot hakea pois. Eipä ollut lohen lohta, mutta saatiin sentään pari pulskaa siikaa. Läppäri pysyi koko viikonlopun kiinni. Maanantaina sitten soitin lääkärille, joka kehotti minua saapumaan heti vastaanotolle kylkiluukuviin. No, maanantain laiva oli jo mennyt ja seuraava lähtisi tiistaina vasta klo 13. Siinä välissä tajusin sentään soittaa kustannustoimittajalleni, joka ymmärtäväisesti antoi käsikirjoitukselleni kaksi viikkoa lisäaikaa. Saavuin TYKSin ea-polille seitsemän aikaan tiistai-iltana ja pääsinkin melkein heti tutkittavaksi. Hoitaja tosin katsoi vähän pitkään, kun minulla oli ison repun lisäksi läppäri mukanani. Se oli lyhyt keikka. Ensin lääkäri haukkui lähetteen kirjoittaneen kollegansa ja sitten minut, kun en ollut tajunnut soittaa suoraan ea-polille. Äijä tuntui päättäneen jo etukäteen, ettei minua mikään vaivaa (olin raahannut läppärin mukanani tutkimushuoneeseen). Karjuin kivusta, kun hän paineli kipupistettä. ”Pelkkä lihasvamma”, hän sanoi ja passitti minut takaisin kotiin.

Helpommin sanottu kuin tehty: laiva Utöhön lähtisi vasta torstaina. Onneksi vanhempani asuvat Paraisilla, joten vietin siellä sitten kaksi yötä ja pystyin vähän kirjoittamaankin. Kaiken tämän sähläämisen keskellä tajusin, että deadlinepaniikki oli äkkiä kadonnut jonnekin elämän pikkuasioiden kategoriaan. Tosin se taisi käydä siellä vain keräämässä voimia, sillä mitä vähemmän minulla on fyysisiä kipuja sitä enemmän ajattelen taas sitä, onko käsikirjoitus mistään kotoisin vai onko se täyttä sontaa.

Haamupäivityksiä

Grafomaniassa on viikon ajan ollut kummallisia haamupäivityksiä, ainakin Blogilistan mielestä. Joku tai jokin päivittää sivustoa useita kertoja päivässä (joku joka on aidosti grafomaaninen ainakin suhteessa blpogeihin), vaikka täällä ei ole kukaan käynyt kirjoittamassa tai muokkaamassa mitään. En tiedä syytä, mutta varmaankin vika on tässä alustassa. Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia, ja haisua mistä vikaa kannattaisi yrittää metsästää? Jos asiaa ei saada korjaantumaan niin meidänhän on asian paikkaamiseksi kirjoitettava vähintään viisi postausta päivässä…