Kirjailijuuteen liittyviä yleistyksiä

Kirsi Pihan Lukupiiri-blogissa on mielenkiintoinen keskustelunavaus otsikolla Kirjailijan geeni.

Piha muotoilee siinä, että kirjailijaksi tuskin synnytään tai ainoastaan vain ryhdytä. (kommentin on kirvoittanut Laila Hirvisaaren sanat siitä, että kirjailijaksi synnytään).

Jotkut kirjailijat kertovat, että he ovat lapsesta saakka tienneet haluavansa kirjailijoiksi. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että jokaisesta näin halunneesta lapsesta tulee kirjailija, tai että kaikki kirjailijat olisivat muotoilleet jo lapsena tahtonsa näin. On olemassa kirjailijoita, jotka halusivat lapsena jotakin muuta, tai sitten eivät tienneet ollenkaan mitä halusivat. Kirjailijuus vain tuli kuvioihin mukaan jossakin vaiheessa elämää. On nuoria esikoiskirjailijoita ja sellaisia, jotka pukkaavaat ensimmäisen teoksen maailmalle eläkeiässä.

Itse en muista halunneeni kirjailijaksi ainakaan lapsena, halusin vain keksiä tarinoita ja lukea mahdollisimman paljon.

Yksi väärin käytettyjä lausahduksia lienee Erno Paasilinnan sanoma ”Kirjailijaksi ei synnytä… on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Olen kuullut tämän harrastajakirjoittajien suusta silloin, kun he ovat halunneet esim. kieltää koulutuksen merkityksen (kirjoittajakoulutus pilaa luovuuden ja oman äänen! jotkut sanovat), tai keskittyä pelkästään ryyppäämiseen kirjoittamisen sijaan. Ajatuksena on ollut jokin sellainen, ettei töitä tarvitse tehdä kunhan on vain hyvä aihe, se tarina sitten syntyy itsestään. Itse tulkitsen Paasilinnan sanat niin, että kyse on kyvystä nähdä asioita, eläytyä omaan tai toisten elämään, tulkita ja muuttaa se tulkinta kaunokirjalliseksi.

Kirjoittajalla pitää myös kuulemma olla sielussaan jokin vamma. Tain ainakin jos aikoo olla hyvä kirjailija niin sellainen on kyllä oltava. Taustalla lienee jonkinmoinen ajatus taiteen ja kärsimyksen suhteesta, että kärsimys jalostaa ja vain kärsimyksen kautta muodostunut taide on Taidetta ja pyhää. Johtuneeko sitten tästä ajatuksesta, että nykyään kirjoitetaan niin paljon ahdistusproosaa? *

Muita yleistyksiä sitten voisi olla lausahdukset ”tarvitaan inspiraatiota” ja ”5% lahjakkuutta ja 95% perslihaksia”.

Jos johonkin itse pitäisi uskoa, niin siihen, että kirjailijaksi tuleminen vaatii kunnianhimoa, tahtoa ja töitä. Kuinka muutenkaan sitä jaksaa vuosikausia hioa, pakertaa ja ottaa vastaan hylsykirjeitä ja jälleen hioa? Voi olla kätevää myös nauttia tarinoista ja tarinankerronnasta, ja ehkäpä uteliaisuus myös ylipäänsä elämää ja inhimillisyyttä kohtaan on eduksi. Ja olen sitä mieltä, että toisia taiteenlajeja voi käyttää motivointikeinona, vaikkapa nyt musiikkia tai kuvataidetta. Se ei millään muotoa haalista oman teoksne arvoa, jos saa yllykkeen sen tekemiseen vaikka jostakin laulusta.

Keinoja tulla kirjailijaksi on yhtä monia kuin kirjailijoitakin ja kirjoittamistapoja. Kaupallisten kustantamoiden ulkopuolella on potentiaali, joka ei ehkä koskaan saa ääntään kuuluviin – tai ehkä joskus joku heistä saakin, kun vain jaksaa pinnistää kirjoittamisen kanssa eikä luopua toivosta.

Hyvää tulevaa vuotta 2008!

* termi, jolla irvitään suomalaista tiskirättirealismia, kaiken pitää olla ahdistavaa ja tarinan on päätyttävä vielä onnettomammin kuin mitä se alkoi. Yleistys tämäkin tietenkin.

Advertisement

Erilaisia kustantamisen muotoja

Teen parhaillani Säröön artikkelia, jossa pohdiskelen omakustenteiden, palvelukustanteiden ja täyskustanteiden maailmaa.

Nämä kolme voisi yksinkertaisesti määritellä näin:

Kaupallinen kustantamo maksaa sinulle siitä, että luovutat käsikirjoituksesi heille kustannettavaksi. Sinä et missään vaiheessa maksa mistään mitään itse, vaan raha virtaa sinun suuntaasi.

Omakustanteessa sinä itse teet tai maksat eri toimijoille siitä, että kirjasi edioidaan, oikoluetaan, taitetaan ja painetaan kansiin. Koko markkinointi ja myynti jää itsesi huolehdittavaksi.

Palvelukustanteessa sinä maksat jollekin toiselle siitä, että hän huolehtii teoksen taittamisesta, painamisesta ja tietyistä markkinointi- ja myyntitoimenpiteistä. Joskus palveluun voi kuulua myös oikolukua ja toimittamista. Osa (tai suurin osa) painoksesta jää itsellesi myytäväksi.

Kustantamot ovat aivan tukossa ja kaupallisten kustantamoiden julkaisuprosentti on jotakin 0,5 prosentin luokkaa lähetetyistä käsikirjoituksista. Palvelukustanteista on ymmärrettävästi muutamassa vuodessa tullut hyvin suosittu keino saada tekstinsä kansien väliin. Omakustanteet ovat se perinteinen tapa julkaista, jos kaupallisten kustantamoiden ovet eivät aukene, ja kirjoittajalla on kuitenkin rahkeita saattaa käsikirjoituksensa painotaloon saakka. Omakustanteen tekeminen vaatii tekijältään viitseliäisyyttä, koska kaikki ei suinkaan pääty käsikirjoituksen valmistamiseen: on hankittava taitto tai taitettava itse, on kilpailutettava painotalot, on huolehdittava markkinoinnista ja jakelusta. Siksi omakustanteiden tekemiseen liittyy tietty undergoundin hohto: se vaatii tekijältään taitoa ja voi olla se keino, millä marginaali sana saadaan kuuluviin.

Juha Vuorisen menestystarina osoittaa, että omakustannekin voi olla kaupallisesti menestyksekäs: mutta suurin osa omakustanteista ei sitä ole. Yhtenä syynä on se, että omakustanteiden tekemistä ei kukaan valvo, ja siksi tekstin tasokin voi olla ihan mitä tahansa. Hyvätkin tekstit hukkuvat helposti huonosti kirjoitettujen joukkoon.

Palvelukustanteisiin taasen liittyy paljon kielteisiä mielikuvia, ja osittain mielikuvien taustalla on käytännössäkin havaittuja asioita: palvelukustanteiden tekemisessä ei ole kustannusseulaa käytännössä ollenkaan (vaikka niin ihmiset saattavat luulla), joten kaikki on viime kädessä kirjoittajan itsensä vastuulla. Ja miten arvokas kunnon kustannustoimittaja / editoija onkaan itse kullekin – palvelukustanteesta näkee jo kieliasusta, jos sellaista ei ole ollut käytettävissä.

Oleellista palvelukustanteiden tekemisessä on mielestäni se, että kirjoittajilla ei tulisi olla vääriä mielikuvia maineesta ja kunniasta, jota palvelukustanteen tekemisen kautta on mukamas saatavissa. Palvelukustanne ei avaa ovia kaunokirjalliseen maailmaan, ei tuo Kirjailijaliiton jäsenyyttä, se ei todennäköisesti lyö rahoiksi, ja aika kallistakin puuhaa se on. Omakustanteen tekijä, jos on kyvykäs tekemään asioita itse, saa teoksensa paljon halvemmalla kuin palvelukustanteen teetättäjä.

Vastuullinen palvelukustantamo ei johdata kirjoittajaa harhaan, vaan antaa totuudenmukaisen kuvan toiminnastaan ja markkinointiresursseistaan. Jos kaupallisen kustantamon kautta julkaissut kirjailija saa muutaman sata kappaletta novellikokoelmaansa myydyksi, niin kirjoittajan ei pidä luulla, että palvelukustantamo toisi yhtään sen parempaa menestystä täysin tuntemattomalle kirjoittajalle. 85:n kirjan myyminen ei onnistu läheskään kaikilta kirjoittajilta, eritoten jos omilleen päästäkseen kirjan hinnaksi on lykättävä yli 20:n euron hinta, ja alennuksen antaminen ei onnistu.

Palvelukustanne sopii sellaiselle kirjoittajalle, joka tietää, ettei hänellä ole mahdollisuuksia kaupallisella puolella (tai ei edes halua sinne), ei varsinaisia taitoja tehdä asioita itse, mutta hän silti haluaa esimerkiksi sukulaisiaan varten saada tekstinsä siistin näköiseen pakettiin. Palvelukustantamo pystyy sen kyllä järjestämään. Jos pelisäännöt ovat selvät, ja palvelun ostaja tietää mitä saa rahojensa vastineeksi, on kaikki kunnossa.

Kunnianhimoisen ja positiivisia signaaleja saaneen kirjoittajan (vaikkapa kirjoituskisoissa menestyneen tai ateljeekriitikon rehellisiä kehuja saaneen) kannattaa sitkeästi kirjoittaa ja yrittää. Antologiat ovat hyviä julkaisukanavia, samoin eri lehdet. Kustannuskynnys ylitetään usein sitkeydellä eli perslihaksilla, sillä moni lahjakaskin kirjoittaja hyytyy heti alkuunsa, eikä jaksa satsata välillä hyvin turhauttavaankin käsikirjoitusrumbaan.

Vuoden kirjat

Eilen tuli WSOY:n Valkeilla glögeillä puheeksi, mitkä ovat olleet mielestäni kuluneen vuoden parhaita kirjoja. Piti oikein kaivella muistista, mitä kirjoja olenkaan tämän vuoden aikana lukenut. Tässä lista niistä, jotka uskoisin muistavani hyvinä lukukokemuksina vielä vuosien kuluttuakin.

Kotimaiset:

Pirjo Hassinen: Suistola. Otava

Tommi Melender: Kunnian mies. WSOY

Miina Supinen: Liha tottelee kuria. WSOY

Kolme hyvin erilaista, eri tavalla hyvää kirjaa. Supisen kirjassa viehätti rentous, Hassisen Suistolassa kieli ja analyyttinen lähestymistapa tunteisiin, Melenderin romaanissa tyylin lakonisuus sekä kunnian ja moraalin käsittely.

Suomennetut:

Jonas Hassen Khemiri: Montecore − Uniikki tiikeri (Montecore − en unik tiger). Suom. Katriina Savolainen. Johnny Kniga

Jan Kjærstad: Viettelijä (Forføreren). Suom. Veijo Kiuru. WSOY

Montecoressa kiinnosti kieli ja etenkin ruotsin kielellä leikittely. Suomentajalla on ollut vaativa työ, josta hän on selviytynyt mainiosti. Viettelijä on mielestäni ehkä tämän vuoden paras kirja. Odotan trilogian seuraavia osia malttamattomana. 

Suomentamattomat:

Per Nilsson: Hjärtans Fröjd. Rabén & Sjögren

Nilsson on minusta Ruotsin paras nuortenkirjailija, ja tämä on hänen tunnetuin romaaninsa, joka on alun perin ilmestynyt jo vuonna 1992. Luin kirjan vasta nyt ja vakuutuin yhä enemmän Nilssonin hyvyydestä.

Tietokirjat:

Paul Gravett: Sarjakuvaromaani − Ja miten se voi muuttaa elämäsi (Graphic Novels − Stories to Change Your Life). Suom. Lotta Sonninen. Otava

Tietokirjoja on tullut luettua tänä vuonna harmillisen vähän, mutta tämä kolahti lujaa. Sarjakuvaromaani on innostava ja asiantunteva esittely hienosta taiteenlajista.

Vielä lukematta:

Juhani Känkänen: Kilttipakko. Teos

Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi. WSOY

Nämä kaksi on pakko vielä mainita siksi, että olen kuullut niistä erittäin paljon positiivista. Tarkoitus on lukea molemmat tämän vuoden puolella, ja uskon vahvasti, että ne tulevat kuulumaan minulla ”vuoden kirjojen” joukkoon.

Grafomania onnittelee

Topelius-palkinnon pokkasi tänä vuonna Timo Parvela fantasiaseikkailustaan Tuliterä. Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnon puolestaan sai Laura Lähteenmäki kirjasta Marenkikeiju.

Virtuaaliset halaukset Timolle ja Lauralle!

Kirjallisuuden etuvartiossa

Sakari Katajamäki & Harri Veivo (toim.): Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus
Gaudeamus, 2007, 421 s.

Viime vuosisadalla, erityisesti sen alkupuolella, syntyi useita avantgardeliikkeitä, jotka voidaan nähdä reaktioina sekä maailman nopeaan muuttumiseen että perinteisten taidekäsitysten pysähtyneisyyteen. Avantgarde – etuvartio – pyrki uudistamaan, viemään taiteen sinne, minne se ei ollut koskaan aiemmin mennyt. Varsin useat liikkeet avantgardeliikkeet sanoutuivat irti vanhasta tai olivat unohtavinaan sen, mutta jatkoivat tosiasiallisesti jo olemassaolevia perinteitä ja ajatussuuntia, jotka olivat aiemin jääneet hivenen vähemmälle huomiolle. Surrealismi on esimerkiksi helppo nähdä romantiikan modernisointina. Oulipo-ryhmän matemaattisilla kirjoitusmenetelmillä taas on tuhat vuotta vanhoja edeltäjiä esimerkiksi uskonnollisen kirjallisuuden alueella. Jatkumoihin sijoittumisestaan huolimatta avantgarden pyrkimykset olivat kuitenkin tavalla tai toisella vallankumouksellisia.

Monet liikkeiden vallankumous pyrkimyksistä näyttävät toteutuneen (ja toisaalta monet ovat vesittyneet täysin), kenties avantgarden itsensä hinnalla. Taiteen kokeellisuudesta ja uuden tavoittelemisesta on tullut normi, ja avantgardistiset luomisen muodot ja metodit ovat institutionalisoituneet. Missä olisi tilaa etuvartiolle, kun rajavyöhykkeestä ja rajapyykkien kaatamisesta on tullut taiteen ydinaluetta? Onko kenties jo hieman ristiriitaista puhua nykyään avantgardesta, kun siitä on tullut varsin vakiintunut perinne? Oli miten oli, nykytaide ja -kirjallisuus ovat mitä suurimmassa määrin 1900-luvun avantgardeliikkeiden perillisiä, ja aikamme ilmiöiden ymmärtämisessä niiden taustoihin tutustumisesta saattaa koitua yllättäviä iloja.

Katajamäen ja Veivon toimittama artikkelikokoelma Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus pyrkii olemaan laajasti kattava yleisesitys käsiteltävästä aiheesta. Vilkaistaanpa sisällysluetteloa. Se näyttää jokseenkin tältä:

Irmeli Hautamäki: Avantgarden suhde taiteen instituutioihin ja politiikkaan
Päivi Mehtonen: Manifestien poetiikkaa ja retoriikkaa
Marja Härmänmaa: Italialainen futurismi ja teknologinen kirjallisuus
Tomi Huttunen: Venäläinen avantgardekirjallisuus
Jouni Koponen: Dadan historiaa ja poetiikkaa
Timo Kaitaro: Surrealismi kirjallisena avantgardena
Sami Sjöberg: Ranskalaisen lettristisen liikkeen ensimmäiset 60 vuotta
Hanna Meretoja: Ranskalainen uusi romaani avantgardekirjallisuuden suuntauksena
Sakari Katajamäki: Konkreettinen runous
Harri Veivo: Oulipo ja Tel Quel: muoto, politiikka ja potentiaalisuus
Leevi Lehto: Language-runous
Vesa Haapala: Kokeellinen kirjallisuus ja kirjallinen vastarinta Suomessa – kiintopisteenä 1960-luku
Anita Seppä: Kuvataiteen avantgarde: poliittisia reformeja ja esteettistä kapinaa
Pentti Paavolainen: Teatterin avantgarde
Henry Bacon: Avantgarde tulee elokuvaan

Huomaamme heti, että asiaa riittää. Kirjoittajat ovat – yhtä lukuunottamatta – tutkijakoulutuksen saaneita tiedeihmisiä, kokoelman ensisijainen kohderyhmä lienevät kirjallisuuden opiskelijat, ja kirjoitusten tyyli on jokseenkin akateeminen. Tässä ollaankin kirjan keskeisimmän ongelmakohdan ääressä, jonka toimittajat johdantoluvussaan huomioivat seuraavasti:

Tutkimukselle ominainen erittelevä, selittävä, kommunikoiva ja pedagoginenkin asenne on usein ristiriidassa tutkimuskohteen maailmankuvan ja itseisymmärryksen kanssa.

Joidenkin artikkelien kohdalla ongelma näyttää ilmeisemmältä kuin toisten: kohde on haluttu nähdä ulkoisena objektina, kuin suurennuslasin alle asetettuna ötökkänä. Mutta kun kohteena on toisenlainen ajattelutapa, joka tulisi kenties ymmärtää, ei sen raajojen lukumäärän erittely nähdäkseni aivan riitä. Olisi kyettävä myös menemään leikkiin mukaan, ikään kuin ötökän pään sisään. Nyt näyttää siltä, että eräät kirjoittajat ovat pelanneet omaa kielipeliään, avantgardistit omaansa, mutta kohtaaminen on jäänyt varsin osittaiseksi tai ulkoiseksi. Rohkeimmin aihettaan on rouhaissut runoilija Leevi Lehto; esimerkiksi erästä Bernsteinin runoa kommentoidessaan:

Teksti merkitsee aina jotakin, mutta usein – ja varsinkin näennäisesti merkityksettömien tekstien kohdalla – tämä edellyttää että emme yritä ”temaaista tulkimtaa” ”joaisesta” yksityiskohdasta, vaan pysymme herkkinä ”moninaisaaden eerillallaisiee porssidissille”.

Tieteellisen lähestymistavan eduksi voidaan tietysti todeta, että se tarjoaa tutkimuskohteestaan selkeästi jäsennellyn ja informatiivisen kuvauksen: tietoa. Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus onkin 13-sivuisine henkilöhakemistoineen ja avantgarden aikamaantiedettä käsittelevine liitteineen mitä käyttökelpoisin käsikirja ja hakueteos aiheesta kiinnostuneille. Minun hyllyyni se tuli ehdottomasti jäädäkseen.

P.S. Lopuksi haluan narista hieman yhdestä muodollisesta pikkuseikasta, joka ei ole ainoastaan tämän vaan myös monen muun kirjan ongelma: Alaviitteet olisivat paljon helpompia lukea kuin loppuviitteet, joten miksi – voi miksi? – ne viitetekstit sijoitetaan aina sinne artikkelien tai kirjojen loppuun?