Sakari Katajamäki & Harri Veivo (toim.): Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus
Gaudeamus, 2007, 421 s.

katveiv

Viime vuosisadalla, erityisesti sen alkupuolella, syntyi useita avantgardeliikkeitä, jotka voidaan nähdä reaktioina sekä maailman nopeaan muuttumiseen että perinteisten taidekäsitysten pysähtyneisyyteen. Avantgarde – etuvartio – pyrki uudistamaan, viemään taiteen sinne, minne se ei ollut koskaan aiemmin mennyt. Varsin useat liikkeet avantgardeliikkeet sanoutuivat irti vanhasta tai olivat unohtavinaan sen, mutta jatkoivat tosiasiallisesti jo olemassaolevia perinteitä ja ajatussuuntia, jotka olivat aiemin jääneet hivenen vähemmälle huomiolle. Surrealismi on esimerkiksi helppo nähdä romantiikan modernisointina. Oulipo-ryhmän matemaattisilla kirjoitusmenetelmillä taas on tuhat vuotta vanhoja edeltäjiä esimerkiksi uskonnollisen kirjallisuuden alueella. Jatkumoihin sijoittumisestaan huolimatta avantgarden pyrkimykset olivat kuitenkin tavalla tai toisella vallankumouksellisia.

Monet liikkeiden vallankumous pyrkimyksistä näyttävät toteutuneen (ja toisaalta monet ovat vesittyneet täysin), kenties avantgarden itsensä hinnalla. Taiteen kokeellisuudesta ja uuden tavoittelemisesta on tullut normi, ja avantgardistiset luomisen muodot ja metodit ovat institutionalisoituneet. Missä olisi tilaa etuvartiolle, kun rajavyöhykkeestä ja rajapyykkien kaatamisesta on tullut taiteen ydinaluetta? Onko kenties jo hieman ristiriitaista puhua nykyään avantgardesta, kun siitä on tullut varsin vakiintunut perinne? Oli miten oli, nykytaide ja -kirjallisuus ovat mitä suurimmassa määrin 1900-luvun avantgardeliikkeiden perillisiä, ja aikamme ilmiöiden ymmärtämisessä niiden taustoihin tutustumisesta saattaa koitua yllättäviä iloja.

Katajamäen ja Veivon toimittama artikkelikokoelma Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus pyrkii olemaan laajasti kattava yleisesitys käsiteltävästä aiheesta. Vilkaistaanpa sisällysluetteloa. Se näyttää jokseenkin tältä:

Irmeli Hautamäki: Avantgarden suhde taiteen instituutioihin ja politiikkaan
Päivi Mehtonen: Manifestien poetiikkaa ja retoriikkaa
Marja Härmänmaa: Italialainen futurismi ja teknologinen kirjallisuus
Tomi Huttunen: Venäläinen avantgardekirjallisuus
Jouni Koponen: Dadan historiaa ja poetiikkaa
Timo Kaitaro: Surrealismi kirjallisena avantgardena
Sami Sjöberg: Ranskalaisen lettristisen liikkeen ensimmäiset 60 vuotta
Hanna Meretoja: Ranskalainen uusi romaani avantgardekirjallisuuden suuntauksena
Sakari Katajamäki: Konkreettinen runous
Harri Veivo: Oulipo ja Tel Quel: muoto, politiikka ja potentiaalisuus
Leevi Lehto: Language-runous
Vesa Haapala: Kokeellinen kirjallisuus ja kirjallinen vastarinta Suomessa – kiintopisteenä 1960-luku
Anita Seppä: Kuvataiteen avantgarde: poliittisia reformeja ja esteettistä kapinaa
Pentti Paavolainen: Teatterin avantgarde
Henry Bacon: Avantgarde tulee elokuvaan

Huomaamme heti, että asiaa riittää. Kirjoittajat ovat – yhtä lukuunottamatta – tutkijakoulutuksen saaneita tiedeihmisiä, kokoelman ensisijainen kohderyhmä lienevät kirjallisuuden opiskelijat, ja kirjoitusten tyyli on jokseenkin akateeminen. Tässä ollaankin kirjan keskeisimmän ongelmakohdan ääressä, jonka toimittajat johdantoluvussaan huomioivat seuraavasti:

    Tutkimukselle ominainen erittelevä, selittävä, kommunikoiva ja pedagoginenkin asenne on usein ristiriidassa tutkimuskohteen maailmankuvan ja itseisymmärryksen kanssa.

Joidenkin artikkelien kohdalla ongelma näyttää ilmeisemmältä kuin toisten: kohde on haluttu nähdä ulkoisena objektina, kuin suurennuslasin alle asetettuna ötökkänä. Mutta kun kohteena on toisenlainen ajattelutapa, joka tulisi kenties ymmärtää, ei sen raajojen lukumäärän erittely nähdäkseni aivan riitä. Olisi kyettävä myös menemään leikkiin mukaan, ikään kuin ötökän pään sisään. Nyt näyttää siltä, että eräät kirjoittajat ovat pelanneet omaa kielipeliään, avantgardistit omaansa, mutta kohtaaminen on jäänyt varsin osittaiseksi tai ulkoiseksi. Rohkeimmin aihettaan on rouhaissut runoilija Leevi Lehto; esimerkiksi erästä Bernsteinin runoa kommentoidessaan:

    Teksti merkitsee aina jotakin, mutta usein – ja varsinkin näennäisesti merkityksettömien tekstien kohdalla – tämä edellyttää että emme yritä ”temaaista tulkimtaa” ”joaisesta” yksityiskohdasta, vaan pysymme herkkinä ”moninaisaaden eerillallaisiee porssidissille”.

Tieteellisen lähestymistavan eduksi voidaan tietysti todeta, että se tarjoaa tutkimuskohteestaan selkeästi jäsennellyn ja informatiivisen kuvauksen: tietoa. Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus onkin 13-sivuisine henkilöhakemistoineen ja avantgarden aikamaantiedettä käsittelevine liitteineen mitä käyttökelpoisin käsikirja ja hakueteos aiheesta kiinnostuneille. Minun hyllyyni se tuli ehdottomasti jäädäkseen.

P.S. Lopuksi haluan narista hieman yhdestä muodollisesta pikkuseikasta, joka ei ole ainoastaan tämän vaan myös monen muun kirjan ongelma: Alaviitteet olisivat paljon helpompia lukea kuin loppuviitteet, joten miksi – voi miksi? – ne viitetekstit sijoitetaan aina sinne artikkelien tai kirjojen loppuun?

Mainokset