hali

Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, sanotaan. Mutta se voi olla kaikkea muuta. Näin yhteiskirjoittajana on ainakin helppo sanoa, että tekstin kanssa ei tarvitse pakertaa yksikseen, vaan kaiken voi jakaa: ideoimisen, kehittelyn, luomisen ja hiomisen. Se on tietenkin hyvin pitkälle viety yhteistyön muoto. Monelle muulle kirjoittajalle ateljeekriitikko on lähin tekstin jakaja, ja toisten kirjoittajien kanssa voi aina jutella aiheesta, kun sattuu heitä kohtaamaan esim. messuilla tai muissa kirjallisissa tilaisuuksissa.

Perinteinen yhteisöllisyyden muoto ovat erilaiset kirjoittajayhdistykset, joiden puitteissa tavataan, vaihdetaan kuulumisia, saadaan vertaispalautetta ja tehdään julkaisuja. Ainakin maakunnissa kirjoittajayhdistysten merkitys on hiipumassa, sillä uusia aktiivisia toimijoita on vaikea saada mukaan toimintaan. Kun vetää kirjoituskurssia esim. Pieksämäellä, on paikallisten kirjoittajien joukossa yksi kiintiönuori – vaikka kurssia oli mainostettu laajasti kouluihin. Eikä kirjoittajayhdistyksen tapaaminen Helsingissäkään ole välttämättä sen vireämpi, ilmeisesti laaja tarjontakin vetää kirjoittajia muiden harrastusten pariin. Yhdistyksiin ei riitä aktiiveja, sillä koko yhdistystoiminta taitaa näyttäytyä liian monimutkaisena pöytäkirjoineen ja kokouksineen.

Sen sijaan erilaiset vapaamuotoiset yhteisöt kyllä toimivat virkeinä. Poetry slam kerää runon ystäviä kapakoihin. Verkkofoorumeilla toisiinsa tutustuneet pitävät live-miittejä – näin myös kirjoittajapiireissä. Erityisesti tieteis- ja fantasiakirjoittajien yhteisöllisyys on vahvaa, ainakin jos sitä mitataan kilpailujen, julkaisukanavien ja novellien kommentoinnin aktiivisuuden perusteella.

Verkossa voi hetkessä tavoittaa laajan joukon toisia kaltaisiaan. Nyt blogien aikakautena kukaan ei ole yksin tekstiensä kanssa, jos ei halua pitää hengentuotteitaan pöytälaatikossa. Voi vaikka osallistua Runotorstaihin tai suljettuun blogirinkiin, jossa kommentoidaan tekstejä. Aikoinaan KVS-instituutin ylläpitämässä Teletopeliuksessa (alun perin sähköpostitse toimiva vertaistuki ohjaajineen) kirjoitimme jatkodekkarin niin, että jokainen osallistuja teki yhden luvun. Tekstistä tuli ihan hyvä, vaikka sen eteen ei mitään ennakkosuunnitelmia tehtykään.

Blogeista huolimatta toisten ihmisten tapaaminen on tärkeää. Siksi olen itse alkanut järjestää kotonani viikonlopputapaamisia, jotka ovat omista intresseistä johtuen keskittyneet spekulatiiviisiin teksteihin. Ohjelman saa rakennetuksi hyvin vapaamuotoisen toiminnan ympärille: alustuksia, puheenvuoroja, teksteistä keskustelua, palautteenantoa ja yhdessäoloa, se riittää suurimpaan nälkään. Parhainta näissä tilaisuuksissa on mahdollisuus vaihtaa kuulumisia ja ideoita. Yleensä monet asiat omasta tekemisestäänkin oivaltaa paljon paremmin, kun joku toinen käsittelee samankaltaisia aiheita omasta näkökulmastaan, eri mieltäkin ollen.

Miten te muut olette kokeneen kirjoittajayhdistykset tai vapaamuotoisempien yhteisöjen toiminnan? Onko niistä ollut iloa, ja millaisiin yhteisöihin olette törmänneet, netissä tai livenä?

 

(Kuvassa ryhmähali viime kesän Finncon-Animeconista Jyväskylästä)

Mainokset