Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, sanotaan. Mutta se voi olla kaikkea muuta. Näin yhteiskirjoittajana on ainakin helppo sanoa, että tekstin kanssa ei tarvitse pakertaa yksikseen, vaan kaiken voi jakaa: ideoimisen, kehittelyn, luomisen ja hiomisen. Se on tietenkin hyvin pitkälle viety yhteistyön muoto. Monelle muulle kirjoittajalle ateljeekriitikko on lähin tekstin jakaja, ja toisten kirjoittajien kanssa voi aina jutella aiheesta, kun sattuu heitä kohtaamaan esim. messuilla tai muissa kirjallisissa tilaisuuksissa.
Perinteinen yhteisöllisyyden muoto ovat erilaiset kirjoittajayhdistykset, joiden puitteissa tavataan, vaihdetaan kuulumisia, saadaan vertaispalautetta ja tehdään julkaisuja. Ainakin maakunnissa kirjoittajayhdistysten merkitys on hiipumassa, sillä uusia aktiivisia toimijoita on vaikea saada mukaan toimintaan. Kun vetää kirjoituskurssia esim. Pieksämäellä, on paikallisten kirjoittajien joukossa yksi kiintiönuori – vaikka kurssia oli mainostettu laajasti kouluihin. Eikä kirjoittajayhdistyksen tapaaminen Helsingissäkään ole välttämättä sen vireämpi, ilmeisesti laaja tarjontakin vetää kirjoittajia muiden harrastusten pariin. Yhdistyksiin ei riitä aktiiveja, sillä koko yhdistystoiminta taitaa näyttäytyä liian monimutkaisena pöytäkirjoineen ja kokouksineen.
Sen sijaan erilaiset vapaamuotoiset yhteisöt kyllä toimivat virkeinä. Poetry slam kerää runon ystäviä kapakoihin. Verkkofoorumeilla toisiinsa tutustuneet pitävät live-miittejä – näin myös kirjoittajapiireissä. Erityisesti tieteis- ja fantasiakirjoittajien yhteisöllisyys on vahvaa, ainakin jos sitä mitataan kilpailujen, julkaisukanavien ja novellien kommentoinnin aktiivisuuden perusteella.
Verkossa voi hetkessä tavoittaa laajan joukon toisia kaltaisiaan. Nyt blogien aikakautena kukaan ei ole yksin tekstiensä kanssa, jos ei halua pitää hengentuotteitaan pöytälaatikossa. Voi vaikka osallistua Runotorstaihin tai suljettuun blogirinkiin, jossa kommentoidaan tekstejä. Aikoinaan KVS-instituutin ylläpitämässä Teletopeliuksessa (alun perin sähköpostitse toimiva vertaistuki ohjaajineen) kirjoitimme jatkodekkarin niin, että jokainen osallistuja teki yhden luvun. Tekstistä tuli ihan hyvä, vaikka sen eteen ei mitään ennakkosuunnitelmia tehtykään.
Blogeista huolimatta toisten ihmisten tapaaminen on tärkeää. Siksi olen itse alkanut järjestää kotonani viikonlopputapaamisia, jotka ovat omista intresseistä johtuen keskittyneet spekulatiiviisiin teksteihin. Ohjelman saa rakennetuksi hyvin vapaamuotoisen toiminnan ympärille: alustuksia, puheenvuoroja, teksteistä keskustelua, palautteenantoa ja yhdessäoloa, se riittää suurimpaan nälkään. Parhainta näissä tilaisuuksissa on mahdollisuus vaihtaa kuulumisia ja ideoita. Yleensä monet asiat omasta tekemisestäänkin oivaltaa paljon paremmin, kun joku toinen käsittelee samankaltaisia aiheita omasta näkökulmastaan, eri mieltäkin ollen.
Miten te muut olette kokeneen kirjoittajayhdistykset tai vapaamuotoisempien yhteisöjen toiminnan? Onko niistä ollut iloa, ja millaisiin yhteisöihin olette törmänneet, netissä tai livenä?
(Kuvassa ryhmähali viime kesän Finncon-Animeconista Jyväskylästä)
Grafomania 
6 kommenttia
Comments feed for this article
8 tammikuun, 2008 klo 2:41 pm
Päivi
Kirjoittajakoulutus on oivaa yhteisöllisyyttä! En ole vielä oppinut pyörimään yhdistyksissä ja keskustelupalstoilla (joskin yritän, edes välillä), mutta sanataideohjauksen kautta olen kokenut pitäväni parhaiten yhteyttä muihin kirjoittajiin.
Kun kävin Pohjanmaan kirjoittajakoulun (1998-1999), hämmästyin sitä ihanuutta: näin paljon kirjoittavia ihmisiä samassa tilassa! Oli mieletöntä tavata sanoihin rakastuneita ja oppia lisää kirjoittamisesta heidän kanssaan.
Parhaimmillaan tämä näkyy kirjoittajaryhmissä, toimivat ne sitten kansan- tai kansalaisopistoissa. Ihmiset tulevat toki oppimaan kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, mutta sosiaalinen puoli on myös tärkeä. Kun muulloin kirjoittaa ypöyksin, tuo muiden kirjoittajien tapaaminen mukavaa virkistystä arkeen ja ajatteluun. Palaute omasta tekstistä on tärkeä juttu, mutta niin ovat myös lyhyet kirjoitusharjoitukset, jotka palvelevat montaa funktiota. Ne opettavat, viihdyttävät, luovat yhteisöllisyyttä (välillä tekstit ja niiden henkilöt jäävät elämään) ja antavat oivalluksia.
Ryhmästä riippuen teetän myös yhdessä kirjoittamisen harjoituksia. On ilo seurata pareja tai pieniä ryhmiä, jotka intoa loistaen suunnittelevat juonta yhteiseen tarinaan. Ei ole tarvetta pitää yksin kirjoittamista ainoana kirjoittamisen tapana. Joillekin yhdessä tekeminen voi jopa sopia paremmin kuin yksin puurtaminen.
Omaa kirjoittamistani ylläpitää pieni, kolmen naisen kirjoittajaryhmä. Kun tehtävä ja deadline on asetettu, on ”pakko” kirjoittaa jotain määräaikaan mennessä. Sosiaalinen paine vaikuttaa hyvällä tavalla, paine ei ole ahdistava. Ja mikäs mukavampaa, kuin saada kunnollinen palaute ja jatkokehittelyideoita kahdelta tekstiin huolellisesti paneutuneelta lukijalta.
Olisi ikävää kirjoittaa aivan yksin, siten, ettei saisi edes jutella kirjoittamisesta toisten kirjoittajien kanssa.
8 tammikuun, 2008 klo 8:07 pm
Anne
Kirjoituskurssit, juu! Olen osallistunut enemmän kursseille opettajana kuin oppilaana, mutta sen yhteisöllisyyden voi tuntea myös opettajan paikalta. Orivedellä olen käynyt kuutena kesänä peräkkäin ja yhtenä palaamisen syynä on ollut juuri opiskelijoiden yhteen hitsautuminen, siitä opettajakin voi päästä osalliseksi.
Omat ateljeekriitikot ovat myös hyvin tärkeitä, heiltä saa suoraa ja joskus ihanan terveellistä kuittailuakin (”Taas olet Anne kirjoittanut ”kylänovellin”.)
8 tammikuun, 2008 klo 8:52 pm
Terhi
Olen täysin addiktoitunut kirjoittajaryhmiin, ollut teinistä asti. Varsinkin kotona töitä tekevälle friikulle ryhmien sosiaalinen puoli ja ”jonnekin kirjoittamaan lähteminen” on se tärkein juttu. Aloin tehdä kirjoittamisen perusopintoja viime vuonna ja sain Hämeenlinnasta kourallisen uusia, uskomattoman ihania kirjoittavia ystäviä, joita en voi kylliksi kehua täällä. Terveisiä vaan Hämeenlinnaan! Pianhan me nähdäänkin. =)
9 tammikuun, 2008 klo 11:33 am
Päivi
Välillä harmittaa, kun on aina kirjoituskursseilla ohjaajan roolissa. Liian harvoin tulee itse mentyä opiskelemaan. (Tässähän olisi uudenvuodenlupauksen paikka!) Mutta kirjoittajaryhmissä olen huomannut, että ohjaajan ja opiskelijan roolit eivät ole niin hierarkkisia kuin esim. peruskoulussa tai lukiossa. Ope pääsee mukaan kirjoittajien yhteisöön, en helpommin ”yksi heistä”. Kirjoittajakursseilla ei ole mitään tarvetta luoda asemia, olla ylempänä tai alempana toisia. Yhdessä tehdään ja opitaan.
9 tammikuun, 2008 klo 12:33 pm
Anneli
Kirjoittajayhteisöt antavat voimaa ja suhteellisuudentajua. Eläköön ne kauan.
Olen addiktoitunut oman kirjoittajaporukkani blogiin, jossa tosin alkuperäisestä likaisesta tusinasta roikkuu mukana enää neljä aktiivisesti ja saman verran passiivisemmin mutta kuitenkin.
Joulun tienoissa kävimme hienoa raportointia siitä, missä vaiheessa kukin kirjoittamisissaan oli. Kummasti se kannusti.
Terhi: pistin muuten blogiin sen sinun 4 x listasi. Sai suosiota heti.
10 tammikuun, 2008 klo 10:23 am
Terhi
Päivi: itse asiassa minusta on tosi kivaa, jos myös ohjaaja innostuu tekemään kirjoitusharjoituksia. Kirjoitusryhmissä tosiaan vallitsee (ainakin meillä!) demokratia. Olen samaa mieltä yhdessä tekemisestä, oppimisesta ja kirjoittamisen ilosta.
Anneli: kivaa! (Kirstille kiitos siitä) Ajattelin keksiä uusia listoja. Niitä on hauska täyttää.