Helsingin Sanomissa oli tänään hyvin mielenkiintoinen juttu. Taide- ja tiedejärjestöjen edustajat olivat kuultavina työ- ja elinkeinominiosteriössä, mutta marssivat sieltä kesken kaiken pois. Keskustelu koski taiteilijoiden työttömyysturvaa, jota hallitus on luvannut parantaa. Mitä vielä: jutun mukaan parannus on vain luettelo asioita, jotka estävät taiteilijaa saamasta työttömyyskorvauksia. Järjestöt kokivat, ettei heitä kuunneltu ollenkaan.

Naurettavimmalta kuulostaa ajatus, jonka perusteella jo pelkkä apurahan hakeminen merkitsisi sitä, että ihminen työllistyy. Hakeminen ei ainakaan ennen ole tarkoittanut sitä, että apurahaa myös saisi.

Kenen tahansa on aika vaikeaa heittäytyä ns. vakityön tarjoaman turvaverkon ulkopuolelle, jos vastassa on kylmät rahalliset faktat: kun sen kerran teet on ajateltava toimeentuloa eli oltava varma, että fleelancerina pystyt elättämään itsesi. Mitä teet jos sattumoisin kustantaja ei kahteen vuoteen ota kässäriä vastaan (kun se ei mahdu ohjelmaan) ja apurahojen saanti vaikeutuu (koska et voi raportoida entisten hankkeiden onnistuneen). Ei ole myöskään salettia, että esiintymisiä ja kursseja tulee tasaiseen tahtiin kirjojen kirjoittamistaukojen aikana. YEL-maksutkin pitäisi maksaa ja mielellään niin, että eläketuloja oikeasti kertyy, eli omat tulot pitäisi arvioida mahdollisimman suuriksi.

Uusi ehdotettu työttömyysturvaohjeistus ei huomioi sitä, tuottaako taiteen tekeminen tuloja vai ei. Aloitteen mukaan työtön et voi olla, ellet eroa ammattiliitosta, myy pensseleitäsi ja varmaankin uusien määräysten hengessä tuhoa tietokonettasi, polta kirjojasi ja luovuta muistikirjojasi lukkojen taakse.

Onneksi asiasta keskustellaan vielä. Selityksenä oli, että ”tuli aikapula”.

Mainokset