Eilen, 4.3., keskusteltiin Villa Kivessä kirjallisuudessa tapahtuvista muuutoksista. Paneelikeskustelijoina olivat Toimitusjohtaja Jaakko Tapaninen (pj), kirjailijat Kari Levola, Anja Snellman ja Hannu Raittila sekä kustannustoimittaja Antti Kasper.
Tässä joitakin esille tulleita näkökohtia. Suoria lainauksia nämä eivät ole vaan tulkintojani esiintyjien näkemyksistä. Siis: mikä on muuttunut?
Anja Snellman:
Ennen kustantamo oli turvasatama, jonne saattoi piipahtaa juttelemaan milloin tahansa ilman mitään vahtimestarille ilmoittautumisia. Nykyään henki on viileämpi ja kiireisempi. Toimittajilla ei ole maailmanparantamiseen aikaa.
Lehtien kulttuuritoimitukset on ajettu alas ja kirjallisuuskeskustelun taso on pudonnut. Julkisuus on muuttunut kovemmaksi.
Hannu Raittila:
Talouden ja luovuuden välinen tasapaino on muuttunut tasapainottomuudeksi. Talouspainotukset uhkaavat koko kirjallisuutta. Keskittynyt kirjakauppa tuottaa myyntipaineita kustantamiseen ja sitä kautta kirjailijuuteen. Kirjoittajan työ kaavoittuu ja formatoituu. Tämän hetken murrosikäiset, tulevat kirjailijat, näkevät kirjailijan roolin toisin kuin 80-90 -luvuilla ja sitä ennen uransa aloittaneet. He näkevät kirjallisuuden rahan kautta ja tuottavat aikanaan formaattikirjallisuutta.
WSOY:n ongelma on, että se on pörssiyhtiön osa ja joutuu siten kilpailemaan muiden pörssiyhtiöiden kanssa. Tämä on mahdotonta, sillä kirjallisuus ei ole kasvuala. Käytettävät liikkeenjohdolliset opit soveltuvat prosessiteollisuuteen, eivät kirjallisuuteen.
Antti Kasper:
Formatoitumista ei ole vielä nähtävissä.
Anja Snellman:
Aiempaa enemmän painottuvat palkinnot ja kilpailut luovat kirjallisuuteen katvealueita ja lietsovat kilpailuhenkeä. On tähtikirjailijoita ja B-sarja. Medianäkyvyys, mielikuvat ja myynti määrittävät kirjailijan asemaa.
Jaakko Tapaninen:
Todellisia vallankumouksia on tapahtunut kolme: reaganilainen vallankumous mahdollisti ristiinomistamiset, ja kustannusalan omistussuhteet ovat keskittyneet. Desktop-vallankumous pudotti kirjojen valmistuskuluja, ja julkaistavien nimekkeiden määrä on kasvanut räjähtäen. Visuaalisten medioiden vallankumous on johtanut siihen, että ihmiset eivät enää lue.
Kari Levola:
Kustantamojen hankinnat ovat vähentyneet, ja laatu heikentynyt. Kirjastot hankkivat enemmän julkkiskirjallisuutta kuin oikeaa kirjallisuutta.
Anja Snellman:
Kirjallisuudessa on kyse sananvapauden toteutumisesta. Ristiinomistamiset ja keskittyminen ovat sille uhka. Jos jossain päin ihmiset eivät enää lue, on myös muistettava, että hirmuisen monet ihmiset maailmassa eivät vielä lue.
Hannu Raittila:
Keskittyvästä omistamisesta voin kertoa, että Siltaloiden kustantamo, jota ei vielä ole edes olemassa, on jo yritetty ostaa. Mainitsemani formatoituminen näkyy myös journalismissa, ja lisäksi se näkyy esimerkiksi romaanin ylivaltana.
Antti Kasper:
Formatoituminen on kyllä julkisuuden todellisuutta, mutta kun puhutaan kirjallisuudesta, voidaan todeta, että aivan kaikkea julkaistaan edelleen.
Hannu Raittila:
Romaanimuotoon kohdistuvat aivan erityisen kovat formaattipaineet, mikä vie romaanin kirjoittamisesta mielekkyyttä.
Anja Snellman:
Romaanin formatisoitumisesta hyvä esimerkki on dekkarisoituminen.
Kari Levola:
Kirjan elinaika lyhenee.
Hannu Raittila:
Mutta samaan yhä jähmeämmäksi ja hitaammaksi muuttuva kustannustoiminta syö kirjalta reagointimahdollisuudet.
Antti Kasper:
Ei kirjan kuulukaan olla nopean rektion väline. Kirja ei ole blogimerkintä, vaan hitaus kuuluu asiaan.
* * *
Tosielämässä esitetyt puheenvuorot olivat pidempiä, tarkemmin perusteltuja ja seikkaperäisempiä. Yleisön osallistuessa keskusteluun puheenvuorot muuttuivat lyhyemmiksi ja aiheet hajanaisemmiksi, enkä enää jaksanut skarpata muistiinpanojeni kanssa. Todettakoon kuitenkin, että ainakin kirjakauppaketjujen toimintatapoja kyseenalaistettiin hieman.
11 kommenttia
Comments feed for this article
5 maaliskuun, 2008 klo 8:42 am
Taru
Kiitos hyvästä raportoinnista!
5 maaliskuun, 2008 klo 11:33 am
rita
Turhaa blogien halveeraamista Kasperilta. Blogeista voi löytyä kyllä ihan kirjan painoista sisältöäkin.
Missähän mielestä Snellmanin mukaan kirjallisuus toteuttaa sananvapautta tarkemmin? Ainakin jo pelkkä kynnys on korkea: vain harva pääsee sanomaan ja sitten sanomista rajoittavat tulevaisuudessa kustannusvirkailijat.
5 maaliskuun, 2008 klo 5:58 pm
Jukka
Koska referaattini ei välttämättä tehnyt oikeutta puhujille, selvennän varmuuden vuoksi vähän.
En ymmärtänyt Kasperin lausumaa blogien halveeraamisena. Kysymys oli nähdäkseni ennemminkin nopeudesta kuin sanottavan painavuudesta. Kirja ei ehkä ole paras väline tämän viikon uutisten kommentoimiseen.
Ja Snellmankin oli kai enemmän huolissaan sananvapauden kaventumisesta kuin hehkuttamassa sananvapauden korkeaa tilaa.
6 maaliskuun, 2008 klo 1:23 pm
tepa
Dekkareiden suurkuluttajana vierastan ilmaisua ”dekkarisoituminen” ja muutenkin vaihteeksi vallalla olevaa ”Barrikadeille! Dekkareita julkaistaan ihan liikaa!” -asennetta, mikä myös vähättelee dekkareiden lukijoita, ikään kuin meille kelpaisi kaikki tusinaliukuhihnatavara. Vaadin dekkareilta samanlaista kunnianhimoa kuin miltä tahansa kirjalta, jonka valitsen luettavakseni.
6 maaliskuun, 2008 klo 3:29 pm
Jukka
Lisäksi tuo dekkarisoituminen saattaa olla jonkinlainen median luoma näköharha, tai ainakin enemmän media- kuin kustannusilmiö. Eikös ennen vanhaan myyty joka kioskilla ja kaupassa pinoittain Nick Cartereita ja Jerry Cottoneita? Ei myydä enää. Nyt myydään Remestä.
Isoimpana erona taitaa olla, että Remeksestä kirjoitetaan ja puhutaan aivan toisella tavalla kuin kioskikirjallisuudesta taannoin.
7 maaliskuun, 2008 klo 12:06 am
Anne
Missä ohjelmassa – Voimalassa? – vai artikkelissa juuri sanottiin, että kustantamon kannalta dekkarit ovat hyvin haastavia kustannettavia, ei mitään itsestäänselviä menestystarinoita. Moni dekkaristi lyö läpi vasta usean kirjan jälkeen, eli mitään ”kustannetaan helpon voiton vuoksi” -bisnestä dekkarit eivät sittenkään taida olla, vaan samanlaista kirjailijan uran kartuttamista kuin muukin kustantaminen.
En usko kirjallisuuden tasapäistymiseen ainakaan esikoisten kohdalla: esikoinen ei vielä laskelmoi, koska hän ei voi tietää mikä myy ja mikä ei. On viisainta kokeilla läpimurtoa juuri sillä omalla tyylillään ja itseä miellyttävällä tarinallaan.
Konkarille taas – eritoten jos ei myy hyvin – tulee helposti niitä menestymisen paineita ja sitä kautta sisäisten demonien kanssa painiskelua: onko muutettava tyyliä/aihepiiriä, jotta säilyisi kustantajan listoilla. Suurin vaarahan on se, että tätä 20+ vuoden kirjailija-kustantajasuhdetta luodessa ja kirjailijan menestystarinaa rakennettaessa usko loppuu kustantajalta kesken, ja kirjailija jääkin ilman kustantajaa. Tuntuu että eritoten toimittajien ja työntekijöiden vaihtuessa edeltäjien satsausta ja kirjailijaan tehtyä sijoitusta ei haluta enää muistaa, vaan jokainen toimittajien sukupolvi etsii omat ”sijoituskohteensa” vanhojen kustannuksella. Henkilökemiaahan kustantaminen on, toisten kanssa tulee juttuun ja toisten ei, ja mitäs sitten kun napanuora katkeaa?
7 maaliskuun, 2008 klo 8:34 am
Jukka
Minäkään en niele tuota kirjailijoiden formatoitumisen ajatusta. Etenkin hauskalta tuntui Raittilan huoli talousajattelun painottumisesta nuorempien ja tulevien kirjailijoiden toiminnassa. Kuka nuorempi kirjailija koskaan olisi toiminut ja kirjoittanut niin talouskeskeisesti kuin Raittila itse vaikkapa Kirjailijaelämää-teoksessaan? Toki Kirjailijaelämän Raittila saattaa olla hyvinkin eri henkilö kuin Tosielämän Raittila ja kenties kirjoitettu vain kritisoimaan talousajattelun valtaa, mutta mutta, hmm…
Väitän, että tällä vuosituhannella uransa aloittaneet kirjailijat eivät lainkaan lähde liikkeelle ajatuksesta, että kirjojen myynnistä saisi edes alemman keskiluokan tulotason. 80-luvulla uransa aloittaneiden lähtötilanne oli kenties toinen. Alan pirstaloituminen, nimikkeiden lukumäärän kasvu ja painosten pieneneminen ovat olleet heille isku, meille lähtötilanne.
7 maaliskuun, 2008 klo 8:39 am
Jukka
Jatkan vielä, kun kerran kone lähti käyntiin.
Muistelisin, että Snellman mainitsi myös, että nimikkeitä julkaistaan nykyään liikaa. Eikö nimikkeiden määrän kasvun voisi ajatella olevan sananvapauden voitto? Ainakin useampi pääsee ääneen, vaikka edelleen vain harva tulee kuulluksi.
7 maaliskuun, 2008 klo 11:19 am
Leena
Tämän tyyppisissä kirjallisuskeskusteluissa on kovin hauskaa se, että kirjailijat itse ovat aina pyteettömästi taiteen asialla, ja ”ne toiset” ovat sitten rahan perässä juoksevia brändituotteita. Raittilan Kirjailijaelämästä löytyi kyllä mielestäni myös itseironiaa, mutta aika hurjalta tuntui se, että milloinkaan ei voi olla työhönsä tyytyväinen, ei edes Finlandia-palkinnon jälkeen, vaan aina pitää saada jotakin lisää.
En ole toistaiseksi tavannut yhtään kirjailiaja, joka ei iloitsisi siitä, että teos saa lukijoita, olipa se sitten mynnin tai kirjastolainausten kautta.
On totta, että dekkareita julkaistaan nykyään neljä kertaa enemmän kuin 15 vuotta sitten. Vielä todempaa on, että muukin proosa lainaa rikosromaanin keinoja suruttomasti. En edes jaksa luetella teosten nimiä, niitä on paljon. 80-luvulla puhuttiin ns. pahan koulukunnasta, eli suuntauksia menee ja tulee, ja hyvä niin.
Surullista on, jos me kirjailijat toitotamme, että lukijat ovat tyhmiä ja lukevat vääriä kirjoja. Ei lukijoita tarvitse mielistellä, mutta ei heitä kannata halveksiakaan.
7 maaliskuun, 2008 klo 1:27 pm
Terhi
Leena kirjoitti: ”Vielä todempaa on, että muukin proosa lainaa rikosromaanin keinoja suruttomasti. En edes jaksa luetella teosten nimiä, niitä on paljon.”
Tämä on erinomainen pointti, jota pitäisi nostaa enemmän esiin keskustellessa ”dekkarisoitumisesta”.
Minusta kuka tahansa kirjailija, joka sanoo, että kirjoja julkaistaan liikaa, ampuu itseään jalkaan. Miksei tämän nimenomaisen kirjailijan teos kuuluisi silloin yhtä lailla tähän ”liikaa”-kategoriaan?
7 maaliskuun, 2008 klo 3:44 pm
Karo Hämäläinen
Minusta jokaisen kirjailijan on hyvä kysyä Terhin mainitsema kysymys itseltään jokaisen kirjahankkeensa kohdalla. Itse olen kysynyt sitä (varsin tuotteliaan vuosituhannen alun jälkeen) siinä määrin, että olen vetänyt pitkällä olleita projekteja pois tuotannosta, koska ne eivät ole olleet riittävän hyviä. Pauca sed matura.